Aika laittaa piste

Ipanaattori2014 on pian kuuden viikon ikäinen. Olisi liian aikaista sanoa, että elämä alkaa tasaantua, mutta ehkä jotakin etäisesti sitä muistuttavaa kohti ollaan menossa.

Fyysisesti alan olla tolpillani niin raskausajan kuin sektionkin jäljiltä. Synnärille menon jälkeen kymmenessä päivässä tippui yhtä monta kiloa. Sen todettuani en ole uskaltanut käydä vaa’alla. Parempi kun ei tiedä, mihin suuntaan asiat kääntyvät imettämisen ja Fazerin sinisen liikakäytön myötä.

Toipumisesta kertoo sekin, että alan pikkuhiljaa väsyä hissuttelemaan leikkauksen jälkimainingeissa. Odotan hyvin innolla lääkärintarkastusta, jossa toivottavasti saan luvan taas raahata ostoskasseja, kantaa mökillä vesiämpäreitä ja nostella itse puut saunan lämmitykseen. Olisi mukavaa hiljalleen saada kroppa takaisin omaan käyttöön.

Mielialat ovat edelleen kuin Seattlen säätila – jos sää ei siellä miellytä, kannattaa odottaa viisi minuuttia. Mutta pahimmat hormonihyrskyt alkavat sentään olla jo takanapäin.

En siis ole enää raskaana ja ryppyisyyskin alkaa olla jo vähenevä luonnonvara. Hysteriaa ei juuri nyt ole, listeriaa ei tarvitse samalla tavalla pelätä ja enää ei vitutakaan niin kovin pahasti kuin vain hetkittäin.

Kun nyt ollaan tässä pisteessä, on aika laittaa tämä blogi pakettiin.

On ollut mukava päästää sarkastinen puolensa valloilleen tässä formaatissa. Mutta koska hankalin pureskeluvaihe elämänmuutoksen kanssa on tältä erää ohi enkä halua blogin laimentuvan vaunulenkkejä kuvailevaksi mammablogiksi, on parempi lopettaa tähän.

Blogi sai näiden kuukausien aikana noin 27 000 klikkausta. Kiitos siitä teille. Jos muutan mieleni ja päätän aloittaa uudella nimellä uuden blogin, laitan linkin tänne.

Nyt on aika vetäytyä vauvakuplaan ja tarkastella maailmaa hetken aikaa sieltä käsin. 

Kuten olen jo aiemmin todennut, en usko, että minusta tulee koskaan kaikkein harmonisinta äitiä. Mutta minusta voi tulla organisointikykyinen, reipas ja asioihin tarttuva äiti.

Ja lisäksi olen silmittömästi rakastunut lapseeni.

Uskon, että lapselle voisi sattua huonompikin kortti vanhemmuusarpajaisissa. 

Ipanaattori2014 on onneksi vielä liian pieni väittääkseen vastaan.

Loppukesän muoti-ilmiöitä

Kun raskaus menee kaksi viikkoa yli, lapsi otetaan sektiolla ulos ja sen jälkeen paino tippuu kymmenessä päivässä yhtä monta kiloa, voin kertoa, että naisvartalon keskiosasta tulee aika mielenkiintoisen näköinen. Tässä lyhyt kuvaus eri vaiheista. 

Koska lastenhuoneen elämänmakuinen sisustus –tekstissä kokeiltiin onnistuneesti sisustuslehdistä tuttua tyyliä, testataanpa nyt, voiko raskausarvista puhua samalla tavalla kuin syysmuodista.

Kumipallona luokses pompin –vatsa

Loppuraskaudessa muodissa ovat pyöreät ja pallomaiset muodot.  50-luvun tyttömäisten pallokuosien sijaan tämä muoti-ilmiö lähtee nyt vähän toiselle ulottuvuudelle. Muoti ottaa vaikutteita Brasiliasta (mitkään vaatteet eivät järkevästi mahdu päälle) sekä Muumimaailmasta (edes Muumimammalla ei ollut tällaista pötsiä). Tälle suuntaukselle ominaista ovat myös vatsan vauhdikkaat liikkeet, joiden mukana muotivatsa lainaa piirteitä myös Star Trek-aikakaudelta (täyttä scifiä).

Joulukinkku-vatsa

Päivää ennen sektiota vatsan vallitseva muotivirtaus on merry Christmas-tyyli: pötsi näyttää joulun pääruokalajilta. Erityisesti navan ympäristössä venynyt iho on saanut upean ruosteenruskean värin. Jos pelkäät, että vaatekaapissasi ei ole mitään, mikä sopisi tähän sävyyn, niin eipä huolta: kun maidon nousu lähtee liikkeelle, rintojesi iho venyy ja eri ruumiinosat muodostavat upean värisuoran keskenään. Pikantti, industrial-henkinen yksityiskohta on napa, joka näyttää tässä vaiheessa töpseliltä.

Puhkaistu ilmapallo -vatsa

Sektio on ohi, vatsa on kokenut muodikkaan lässähdyksen ja vallalla on nyt tyyli small is still ugly. Vatsa näyttää puolet pienemmältä, mutta erilaiset venymät ja raskausarvet ovat toki yhtä komeasti näkyvissä kuin joulukinkku-vaiheessa. Napa lainaa muodikkaan muotonsa niin kotimaisilta kuin ulkomaisilta suunnannäyttäjiltä: se muistuttaa nyt Garmisch Parten-Kirchenin hyppyrimäen ja Angry Birdsin possujen nenän risteytystä. Sektiohaava muodostaa tyylikkään punaisen poikkiviivan koko komeuden alapuolelle.

Islannin pinnanmuodot -vatsa

Sektiosta on viisi viikkoa. Ihanat syysvärit musta ja ruskea ovat täplittäneet navan ympäristön ja itse napa on tehnyt tyylikkään sivuttaisliikkeen -  se ei enää pyri ulospäin mutta ei ole myöskään palannut ennalleen, vaan näyttää vain yksinkertaisesti oudolta. Sen alapuolella on persoonallinen kraateri, jonka asettautuminen tälle sektorille on selvästi jokin selittämätön muotisuunnittelijan oikku. Luonnonläheisen syystyylin täydentää ylävatsa, joka on jähmettynyt pysyvään aaltoliikkeeseen. Kokonaisuus on ottanut vaikutteita Islannista, jossa vastaavat kraaterit ja kuujärvet ovat arkipäivää. Ärtsäkänpunainen sektiohaava antaa pikantin lisän vatsan värisuoraan.

Jos joku haluaa ostaa parit bikinit, voin myydä halvalla.

Voitaisiinko lopettaa tämä tissipuhe?

”Katso, se on äidin tissillä! Se syö siinä tissiä!”

Näin valistettiin puolitoistavuotiasta sukulaistyttöäni, joka sai kunnian olla paikalla katsomassa, kun hänen serkkunsa nautti ateriaansa.

Minulla ei ollut mitään sitä vastaan että tyttönen oli seuraamassa toimenpidettä: oli oma valintani imettää vanhempieni olohuoneen sohvalla ja mielestäni on hieno asia, että Suomessa lapset saavat nähdä, miten vauvoja ruokitaan ja oppivat pitämään asiaa luonnollisena.

Sen sijaan minua on alkanut ottaa pattiin tapa, millä ruokailusta puhutaan. Toisin sanoen tämä jatkuva tisseistä puhuminen.

Minä imetän lastani. Virallisen terminologian mukaan mukula on rintaruokinnassa ja kun haluamme miehen kanssa vitsailla aiheesta, puhumme maitobaarista ja maidontuotantolaitoksista. Olen iloisesti yllättynyt siitä, että homma on toistaiseksi toiminut luomusti ja muksu kasvaa käyrillä.

Mutta tämä tissipuhe ottaa minua aivoon. Ensinnäkin, olen sitä mieltä että ”tissit” terminä on vähän sellainen viisitoistavuotiaiden koulupoikien termi naisen rintavarustukselle. Sellaisena se on minun mielestäni hieman alentava käsite.  Vertailun vuoksi: jos ”tissi” olisi neutraali nimitys kyseiselle ruumiinosalle, miksi rintasyöpä ei ole ”tissisyöpää”, miksi ei puhuta ”tissileikkauksista”, ”tissinpoistosta” ja ja ”tissirauhasista”? Miksi tällaista lässytystermiä käytetään nimenomaan imetyksen yhteydessä mutta ei lääketieteellisenä tai muuten virallisena sanana?

Lisäksi mielestäni tissipuheeseen liittyy koko joukko ärsyttäviä ja kieliopillisesti virheellisiä sanontoja ja termejä.

”Se syö tissiä.”

Eikä syö. Jos mukula söisi tissiä, hänellä olisi hampaat, hän todennäköisesti käyttäisi veistä ja haarukkaa ja lapsukaiselle pitäisi luultavasti viiltää ateriaksi lihaveitsellä pala äidin rintaa. Viimeksi kun tarkistin, vauvan ravinto koostuu maidosta, jota kyseinen ruumiinosa erittää. Vauva ei ole kannibaali.

”Annatko sä sille nyt tissiä?”

Anteeksi jos olen täysi perverssi, mutta kun naisen vartalosta ja antamisesta puhutaan samassa lauseessa, niin silloin kyllä puhutaan yleensä muusta kuin lapsen ruokailusta. Ja ei, en tarjoile lapselleni tissiä. Tarjoilen hänelle ruokaa.

”Se taitaa haluta tissiä”

Ensinnäkin, arvioita siitä, mitä lapseni haluaa, otetaan tässä huushollissa vastaan ainoastaan lapseni toiselta vanhemmalta. Toisekseen, jos lapsi haluaa ruokaa tai läheisyyttä, niiden tarjoamisesta voidaan keskustella ilman tissit-termiä. Minun kroppani ei ole mikään lihatiski, josta voidaan haluta sitä sun tätä.

”Tuontapainen itku on sellaista tissihuutoa.”

Ei ole. Itkulla ilmaistaan tunnetilaa, joka on tuttu myös ei-rintaruokituille lapsille. Sitä kutsutaan ammattilaispiireissä nimellä nälkä.

Miksi jaksan ärsyyntyä tästä jatkuvasta tissipuheesta? Siksi, että yhteiskunnallisesti ei ole ihan samantekevää, miten naisen vartalosta puhutaan. Jos lapsen ruokinnan myötä naisen kropasta voidaan puhua alentuvasti ja teinipoikien termeillä, se on aika surullista. Sillä rintaruokinta ei monelle ole mikään yksinkertainen juttu. Imetyksen ympärillä käy kova debatti erilaisine painotuksineen ja onnistuessaankin imettäminen on fyysisesti aikamoista duunia. Ainakin itse olen yllättynyt tämän aktiviteetin kuluttavuudesta, vaikka olen todella onnellinen ja kiitollinen siitä, että homma toimii.

Muut siis kutsukoot rintaruokintaa miten haluavat, minä en lähde tähän tissidialogiin. Ipanaattori2014 saa toivottavasti jatkossakin maitonsa minulta, mutta ruokkimisesta puhuessa ei mielestäni ole tarpeen käydä tätä ainaista tissijauhantaa.

Jos evoluutio olisi hoitanut tämän homman järkevästi, imettäminen tapahtuisi sormenpäistä tai rystysistä. Ne olisivat jo muotonsa puolesta paljon luontevammat ulokkeet tähän duuniin.

Lopuksi todettakoon, että meillä menee vissiin vauvan kanssa aika mukavasti. Muutenhan minulla ei olisi energiaa provosoitua näinkin triviaalista aiheesta.

Matkalla säntäilyvanhemmuuteen

Koska tapanani on tuupata vapaa-aika melko täyteen ohjelmaa, olen usein saanut kuulla olevani suorittaja. Se voi pitää paikkaansa; itse vain en koe, että mukavien asioiden tekeminen on suorittamista. Määritelmä joka tapauksessa on johtanut siihen, että epäilin oman sudenkuoppani vanhemmuudessa olevan liika suorittaminen.

Olin väärässä. Minusta ei ole ainakaan vielä tullut suorittajavanhempaa. Sen sijaan olen hyvällä tiellä kohti säntäilyvanhemmuutta. Se on suorittajavanhemmuuden alalaji, jossa johdonmukainen suorittaminen on viety niin pitkälle, että vauhtisokeus iskee hetkenä minä hyvänsä.

Koska Ipanaattorin ruokinta hoituu tällä erää luomumenetelmällä, olen toisina päivinä täydellisellä maitomaratonilla. Mikä tarkoittaa sitä, että kun ruokailuun tulee tauko ja mukula nukahtaa, minun päässäni on jo kehittynyt viidentoista kohdan to do-lista asioista, jotka pitäisi tehdä justnytihanheti. 

Kun tenavalla filmi katkeaa, itse syöksyn siis paikasta toiseen kuin raketti ja koetan priorisoida. Erityisesti ensimmäisinä viikkoina, jolloin sumuisin aivoin yritin muistaa sektion jälkeiset kipulääkkeiden otot, veritulpan estolääkityksen ja parit jälkitulehdusten vaatimat hoidot, ne olivat prioriteettilistan ensisijalla. Sen jälkeen tulivat hampaiden harjaus, suihkussa käynti ja syöminen. Riittävä nesteen nauttiminen oli ensisijalla, mistä johtuen minulle on neljän viikon helleputken jälkeen kehittynyt aivan ilmiömäinen kyky kietaista litra vettä yhteen menoon henkeä vetämättä.

Samalla aivoni käyvät koko ajan matemaattisella turboteholla kun yritän optiomoida ajankäyttöni äärimmilleen. Jos Ipanaattori2014 nukkuu vielä viisitoista minuuttia, ehdinkö keittää rintakumit ja tuttipullot? Jos käyn suihkussa, kerkiänkö sen jälkeen vielä soittamaan puhelun äidille tai ehtisinkö sitä ennen laittamaan pyykkikoneen päälle? Jos käytän tämän tauon latomalla astiat tiskikoneeseen, harmittaako kohta, etten sittenkin mennyt nyt päiväunille? Mutta jos menen päiväunille ja mukula herättää vartin päästä, silloin se vartti olisi kannattanut käyttää jotenkin paremmin. Kas siinä pulma.

Tässä säntäilyn tilassa käytetään hyväksi jokainen viive ja sekunti. Minulla täytyy olla dekkari tietokoneen vieressä, sillä netin yhdistyminen saattaa viedä kolmekymmentäkin sekuntia ja sinä aikana ehdin hyvin viettää pienen pätkän laatuaikaa Neiti Marplen laadukkaassa seurassa. Jos Ipanaattori herää ja mies menee vaihtamaan vaipan ennen seuraavaa ruokailusessiota, kilpailen itseni kanssa, josko ehdin paniikkisiivota olohuoneen.

Kun Ipanaattori päättääkin nukkua hieman pitempään ja ehdin hoitaa kaikkein välttämättömimmät asiat, silloin vasta asiat menevätkin hankaliksi. Kun on omaa aikaa eikä tiedä yhtään, milloin se päättyy ja on jopa ehtinyt vessaankin, mikä on riittävän arvokasta aktiviteettia? Kannattaako rajallista aikaa käyttää facebookissa? Ovatko Hesarin kiinnostava artikkeli tai suosikkiblogini tuorein päivitys tarpeeksi kallisarvoisia, jotta pistän niihin muutaman minuutin? Onko tärkeää että teen tänään itse ruokaa vai olenko tyytyväisempi jos vain lämmitän eineksen ja säästän aikaa muuhun?

Sivumennen sanoen, huoneistossamme asuu myös säntäilemättömyysvanhempi. Kun Ipanaattori on hereillä, mies seurustelee tyytyväisenä hänen kanssaan. Kun Ipanaattori alkaa käydä unille, mies ottaa hänet kainaloonsa ja katsoo kännykältä Myytinmurtajia samalla kun mukula käpertyy tyytyväisenä ihokontaktiin ja kiskoo sikeitä – yleensä kauemmin kuin silloin, kun syönnin jälkeen jää nukkumaan yksin. 

Tuijotan miestä ja lasta mykän ihailun vallassa ja totean, että toiset ne osaavat. Sitten lähden taas säntäilemään.

Kävin kriittisen keskustelun itseni kanssa siitä, pitäisikö minun kokea huonoa omaatuntoa ja ottaa morkkista siitä, että en seesteisesti makaa paikallani katselemassa lastani jokaisena levollisena hetkenä. Sitten totesin, että minä olen saanut lapsen, mutta lobotomiaa ei vissiin tullut samalla keikalla. Minä olin säntäilijä, organisoija ja ajankäytön optimoija ennen lapsen syntymää, miksikäs se nyt olisi mihinkään muuttunut. Vanhemmuudesta pitää tehdä oman näköistä. Sitä ei synny, jos ei kokeile eri vaihtoehtoja ja löydä tasapainoa säntäilyn ja elbailun välissä. 

Sitä paitsi siinä vaiheessa, kun mukula haluaa ruokaa tai kun hän ruokailun välissä katselee minua silmät suurina, maailma pysähtyy ja pieneksi hetkeksi kaikki säntäily unohtuu. Ehkäpä se on sitä tasapainoa.

No niin, blogiteksti on kirjoitettu ja Ipanaattori nukkuu edelleen. Jos olen nyt oikein nopea, kerkiän vielä suihkuun ennen kuin hän herää.

Läpihuutojuttu nimeltä sektio

Kuten kroppa vs synnytys-maaottelua seuranneet muistanevat, minähän en lopun viimein synnyttänyt perinteisesti, vaan ipanaattori otettiin maailmaan kirurgin veitsen suosiollisella avustuksella. Olin etukäteen monesta suunnasta kuullut, että ei se sektio sitten mikään läpihuutojuttu ole. Joo, ei ollut. Se, miten vähän se oli läpihuutojuttu, tuli kuitenkin pienenä yllätyksenä. Ohessa selostus sektion ja siitä toipumisen huippukohdista. Saa olla eri mieltä.

Sektion ajankohta oli sovittu maanantaiaamulle. Sen jälkeen kun kolme päivää olin odottanut, että synnytys käynnistyisi, aloin viimeisenä yönä pelätä, että se todellakin käynnistyisi – kun pääsin jo vihdoin asettautumaan sille taajuudelle, että veitsihommiksi menee, tuntui, että pää hajoaa, jos täytyy taas asennoitua uudelleen. Mies taisi tosin valvoa viimeisen yön vielä totaalisemmin kuin minä; hänelle selvisi viime metreillä, että sektion myötä hän pääsee olemaan ipanaattorin ensikontakti ensimmäiset tunnit ja vastuu taisi hieman painaa.

Aamulla meidät tultiin hakemaan, minut leikkaussaliin ja mies vaatteiden vaihtoon. Miehen mukaan lähtivät myös huoneessa olleet kolmen päivän tavarat ja tämän logistisen ponnistuksen myötä allekirjoittaneen kengät katosivat tälle reissulle. Vinkki: jos haluat antaa sairaalan henkilökunnalle todella hoitoon kypsän kuvan, kannattaa hukata kenkänsä synnärireissulle ja yrittää metsästää niitä kotiinlähdön tunnelmissa, vauvaa turvaistuimessa retuuttaen ja äiti lähtötunnelmissa itkien. Siitä jää kaikille sellainen mukava fiilinki.

Mutta takaisin sektioon. Pääsin leikkaussaliin, puudutukset laitettiin ja minut kytkettiin monitoreihin, rintakehän eteen pystytettiin jonkinlainen kankainen viritelmä, jotta en nähnyt toimenpidettä. Sitten alkoi kuulu ruohonleikkurin ääntä muistuttavaa surinaa ja yksi hoitohenkilökunnan jäsenistä kurkisti kankaan yli sanoen hieman anteeksipyytävästi: ”Mä hieman leikkaan tuota karvoitusta.” Jep. Koska tilannetajuni on mitä on, höläytin hänelle, että kai te myös lakkaatte varpaankynnet. Olisi pitänyt ennemmin pyytää täysi brasilialainen ja vauhtiraita, kun kerrankin puudutuksetkin olivat kohdillaan.

Mies tuotiin sisään puettuna leikkaussalivaatteisiin. Tässä kohtaa voidaan puhua ironiasta: sen ainoan kerran, kun mies puetaan George Clooneyksi ja minä olisin jo valmiiksi ilman housuja, minut on puudutettu vyötäröstä alaspäin. Mitä tuhlausta. Tosin mies oli myös valkoinen kuin kalkkilaivan kapteeni. Syy selvisi myöhemmin: keskivartaloni oli sivelty desinfiointiaineella, joka jätti koko keskikropan kirkkaanpunaiseksi. Näytin kuulemma vatsoineni aivan joulukinkulta ja mies luuli hetken, että minua jo operoitiin. Tip tap.

Itse toimenpide oli onneksi pian ohi, lapsi tuotiin nähtäväksi ja kohtaus oli melko huvittava. Meidänhän ei siis tarvinnut ihailla sinisepunaista, synnytyskanavasta ryöminyttä pikku avarauusolentoa vaan sen sijaan nähtäväksi tuotiin kauniisti kylvetetty, vaippaan ja pipoon puettu mukula, joka velvollisuudentuntoisesti ulvoi keuhkonsa pellolle osoittaakseen, mitä mieltä oli maailmaantulosta. Ipanaattorilla on selvästi hallinnassa draamakuningatarmainen estradille tulemisen taito.Seuraava minkä kuulin, oli leikkaavan lääkärin asiallinen kommentti ”No niin, laitetaanpa sitten kohtu takaisin paikoilleen.” Uh huh. No, laittakaapa.

Mies lähti kätilön ja vauvan kanssa jatkamaan matkaa ja minut vietiin heräämöön. Siellä vietin muutaman tunnin vahvassa lääketokkurassa ja hoitajat kävivät pumppaamassa kohdun tyhjäksi. Tässä kiinnostava anekdootti, jota en tiennyt ennen omaa sektiotani: vaikka lapsi leikataan ulos, kohtu luulee synnyttäneensä. Leikkauksen jäljiltä kohtuun kertyy reilut verihyytymät ja jälkivuodot tulevat ulos kuten alatiesynnytyksenkin jälkeen. Menetin pelkässä leikkauksessa papereiden mukaan yhdeksän desilitraa verta ja ylimääräinen desi pumpattiin maailmaan heräämöllä. Tunne oli vähän sellainen kuin joku olisi pyöritellyt kahvakuulaa edestakaisin keskivartalon päällä.

Seuraavat kaksi päivää olin pitkälläni tukisukat jalassa ja katedrin kanssa, edes vessaan ei ollut asiaa puoleentoista vuorokauteen. Pystyin nousemaan istumaan vain jos joku veti minut ylös sängyn pohjalta ja nosti sängyn päätyä. Vauvaa en pystynyt moneen päivään hoitamaan lainkaan, en nostamaan syliini enkä edes korjaamaan imetysasentoa kun muksu tuotiin viereen tutustumaan maidontuotantolaitokseen. Mies sai rautaisannoksen paitsi vaipanvaihtoa ja pepun pesemistä (vauvan, ei minun, toim. huom.), myös omaishoitajan ja imetystukihenkilön arkea. Jos jotakin hyvää sektiosta hakee, se tasaa vanhemmuuden puntit aika mukavasti ensimmäisten päivien osalta. Ainakin tämä äiti oli sen verran poissa pelistä, että mies sai todellakin venyä ihan mukavasti.

Sektiolla oli myös muutamia muita iloisia jälkioireita. Suolisto lamautui puudutusten myötä täydellisesti ja sen starttailu olikin sitten kesäkuumalla ihan oma lukunsa. Haava särki, tosin vähemmän kuin olin luullut, mutta tiettyjen liikeratojen välttely ei aina onnistunut ja lopputuloksena oli melko saatanallinen, repivä haavakipu. Pääsin kymmenen päivän pistoskuurille veritulppalääkityksen kanssa, mikä oli melkoinen joyride kun piikit piti tökkiä jo valmiiksi kipeälle vatsanseudulle.

Silti olen sitä mieltä, että sektiosta toipuminen oli yllättävänkin nopeaa, pahin oli ohi jo viikossa. Lisäksi itselläni kävi säkä, sillä leikkaavalla lääkärillä oli selvästi ollut ala-asteella varsin kohtuullinen käsityönopettaja – haava on siisti, muutenhan vatsanseutu totta kai on kuin pakanamaan kartta.

Koska minulla ei ole vertailukohtaa, en osaa sanoa, miten paljon pahempaa tai helpompaa olisi ollut toipua alatiesynnytyksestä. Minkäänlaista traumaa minulle ei uskoakseni sektiosta jäänyt; hoitohenkilökunta oli rautaisen ammattimaista ja koko hoitoketju toimi mielestäni hienosti alusta loppuun.

Henkisesti oikeastaan ainoa nävertävä asia on tietynlainen ahdistava odotuksen tunne. Odotan sitä hetkeä, jolloin joku tulee kertomaan minulle, miten olisi pitänyt toimia, jotta olisin voinut synnyttää alateitse. Sillä tällainen besserwisserhän tulee jossain vaiheessa vastaan, siitä ei ole epäselvyyttä – kysymys on vain, milloin ja missä yhteydessä. Joko hän on lekuri joka olisi vielä kokeilut oksitosiinia tai isompaa lääkeannostusta, tai sitten joku maallikko, jonka mielestä aiheutin tämän itse kun en istunut tarpeeksi jumppapallolla tai syönyt pakurikääpää raskausaikana. Mutta joku tämän tuomion vielä minulle varmasti lukee. Sitä odotellessa.

On muuten vähän huvittavaa sekin, että kaikissa papereissa lukee sektion syynä ”epäonnistunut käynnistys”. No joo, niinhän se oli. Vaan kun itse olin sitä mieltä, että kaikki meni oikein mukavasti nappiin.   Olen länsimaisen lääketieteen uskollinen kannattaja ja opetuslapsi ja minulle tämä oli oikein hyvä tapa saattaa muksu maailmaan. En koe, että olisin epäonnistunut tai huono synnyttäjä enkä koe, että sairaalassa olisi jotenkin epäonnistuttu kun synnytystä ei saatu startattua.

Mutta oli jännittävää huomata, miten tiukassa alatiesynnytyksen normi meillä elää. Minusta on hyvä, että Suomessa lähtökohtaisesti synnytetään alateitse. Silti itselleni tuli tunne, että minun oletettiin tarvitsevan terapiaa, koska en mahtunut tähän muottiin. Ja siitä tuli vähän sellainen tunne, että onkohan tässä menty jo pikkuvarpaan kynnen verran liian pitkälle perinteisen synnytyksen painottamisessa.

En edelleenkään usko, että lähden tähän savottaan enää uudelleen. Mutta jos niin kävisi ja edessä olisi uudestaan sektio, se olisi ihan fine.

Vain yhden asian tekisin tällä tiedolla toisin: hoitaisin sheivauksen ihan itse kotioloissa. Joku kohteliaisuuskäsitys se on minullakin.

Palautekirjelmä vauvahotellin henkilökuntavastaavalle

Arvoisa Ulkomaailman hotellivastaava,

Saavuin atmosfääriinne pari viikkoa sitten. Olin etukäteen varannut käyttööni huoneen sekä kaksi palvelijaa, mies- ja naispuolisen. Tahtoisin antaa pientä palautetta hotellitoiminnan laadusta.

Ensimmäiset viisi yötä sujuivat kohtalaisten fasiliteettien äärellä ja asiantuntemusta edustivat tässä paikassa muutkin ihmiset kuin haltuuni uskotut palvelijat. Tilanne kapeni huomattavasti, kun siirryimme ensimmäisestä hotellista uuteen lokaatioon; laitosmaisuus väheni mukavasti, mutta samalla huomaan palvelun laadun olevan nyt täysin näiden kahden urpon varassa.

Molemmat palvelijani haisevat hielle ja liikkuvat huoneistossa tukat pystyssä ja epämääräisissä vaatteissa. Kun yöaikaan olen riittävän usein esittänyt toiveita maito- tai vaippapalvelusta, molemmilla on taipumuksena kävellä päin huonekaluja. Toivoisin, että jatkossa muistuttaisitte palvelusväkeä tiukoista ulkoisista kriteereistä ja koordinaation harjoittelusta, sillä tällainen haahuilu ei ole lainkaan hyväksyttävää.

Naispuolinen palvelijoistani haisee epäilyttävästi homejuustolle, itkeskelee täysin turhia asioita ja kiukuttelee, kun treenaan saksipotkuja hänen vatsassaan olevaa sektiohaavaa vasten. Kummallista käytöstä. Miespuoliselle palvelijalle olen yrittänyt lahjoitella runsaasti erilaisia paketteja ja terveisiä herrasmiesmäisenä ystävyydenosoituksena, mutta kiitollisuus lähetyksistä on ollut ikävän laimeaa.

Baaritarjonta hotellin alueella on kohtalainen. Maitobaareja on kaksi, Leftie’s ja Rightie’s, ja molempien palveluita hyödynnän tasaisesti. Edelleen kuitenkin palvelun nopeus jättää pientä toivomisen varaa, ja tähän tahtoisin teidän puuttuvan ylhäältä päin mahdollisimman ripeällä toiminnalla.

Toivon voivani jatkossa antaa parempaa palvelua Ulkomaailmalle siitä, miten asiakkaita kohdellaan.

Ystävällisin terveisin,

hänen kuninkaallinen vauvuutensa

Ipanaattori2014

Tee se itse -hormonihöyryt

Ipanaattorin syntymästä on mennyt kymmenen päivää ja kuten asiaan kuuluu, elän melkoisissa hormonipössyissä. Synnytys tai minun tapauksessani sektio potki käyntiin oman hormonicocktailinsa ja imetys hoiti loput. Tissit eivät ole koskaan olleet näin isot eikä pää näin pehmeä. (Kyllä, niillä kahdella on siis korrelaatio keskenään.)

Eräs tuttu sanoi, että tätä ei varmasti voi ymmärtää, jos ei ole saanut lasta. No, tiedä häntä. Koska en lähtökohtaisesti tykkää siitä, että lapsettomille esitetään Tehän ette tästä mitään ymmärrä-tyyppisiä kommentteja, jäin oikein miettimään, onko mahdollista saada vastaava sekopääolo aikaan jollain muulla reseptillä. Uskon, että on. Jos siis haluat kokea synnytyksen jälkeisen hormonikaaoksen ilman synnytystä, kokeile vaikka seuraavaa.

Aloita varaamalla itsellesi lento, joka ylittää mahdollisimman monta aikavyöhykettä, kestää vähintään 29 tuntia ja sisältää neljä välilaskua josta yhden pitää olla ainakin kuuden tunnin mittainen. Esimerkiksi mahdollisimman hankalan yhteyden kautta tehty matka Australiasta tai Uudesta Seelannista Suomeen on hyvä.

Älä nuku koneessa kuin pienissä pätkissä. Palloile lentokentillä ympäriinsä ja tee vatsalihasliikkeitä, kunnes kroppasi särkee tasaisesti joka puolelta.

Kun lento alkaa lähestyä loppuaan, juo sen verran alkoholia, että saat aikaiseksi kohtalaisen kanuunan. Eikä siis mitään kunnon ”kuolen kohta”-krapulaa, vaan ainoastaan delikaatti ”maailma on niin ihmeellinen että ihan itkettää”-tyyppinen krapula.

Viimeistele olotila katsomalla joko nyyhkyelokuvia tai youtuben liikuttavia kissavideoita, mikä ikinä sitten saakaan sinut itkettyneeseen ja liikuttuneeseen mielentilaan. Mieti maailman kriisipesäkkeitä ja keskitysleirien uhrien kohtaloita.

Jos mahdollista, järjestä niin, että lennon päättyessä tapaat Suomessa jonkun kaverisi, jota et ole vuosiin nähnyt ja jonka kanssa voitte terminaalissa nykäistä ripeät ”voi kun elämä on ihanaa”-itkut ihan yhdessä.

Kun olo alkaa olla sellainen, että et hämmästyisi, jos kulman takaa äkkiä kävelisi jättimäinen Jänis Vemmelsääri, alat olla jäljillä.

Tässä vaiheessa mene ja ole ensimmäinen päivä uudessa työpaikassa. Istu työhuoneessa ja kuuntele ihmisiä, jotka tulevat ja menevät ja kaikki ohjeistavat sinua uudessa roolissasi, kertovat asiantuntevasti asioita kuten mikroverkon salasanoja ja tietokoneohjelmien käyttöopastuksia. Älä tee muistiinpanoja. Yritä painaa asioita mieleesi ja totea, että mikään ei pysy päässä viittä minuuttia kauempaa. Ota sillekin asialle pienet naurunsekaiset itkut.

Kun olo on lopullisesti täysin epätodellinen, sanoisin, että olet saavuttanut täydellisen ymmärryksen siitä, millainen fiilis on kymmenen päivän ikäisen vauvan vanhemmalla, ainakin meidän huushollissamme.

Ja nyt, suokaa anteeksi, menen katsomaan vauvaa ja itkemään pienet ”elämä on niin ihanaa”-itkut.

Ensimmäinen keskustelu ipanaattorin kanssa

No niin, kun synnytystä oli käynnistetty kolme päivää niin tulihan se sieltä. Ei siis tietenkään vauva – sehän nyt olisi ollut liian helppoa – mutta sektiopäätös sentään. Maatessani leikkauspöydällä suorastaan tunsin, miten alapääni näytti voitonmerkkiä leikkaushenkilökunnalle.

Tämä homma sentään sujui sutjakasti ja Ipanaattori2014 näki päivänvalon kun mittarissa olivat lukemat 42+2.

Kun mukula ja minä katselimme toisiamme ensimmäistä kertaa, kävimme pienen ja hiljaisen keskustelun, jossa ipanaattori2014 kertoi, mitä mieltä oli asioiden saamasta käänteestä.

Minä: No niin, tervetuloa maailmaan!

Ipanaattori2014: Joo, tattista vaan. Kerro mulle, ettekö te tyypit oikein osaa ottaa vihjeitä vastaan?

Minä: Jaa miten niin?

Ipanaattori2014: No mä nyt muistaakseni tein täysin selväksi, että viihdyin nykyisessä olotilassani. Se kylpylä oli aika mukava, sopivasti valaistu ja lämmitetty eikä itse tarvinnut edes hengittää kun joku toinen hoiti senkin mun puolesta. Mä olisin hyvin voinut jäädä sinne. Mutta ei, ensin piti tuupata lääkkeitä ja lopulta te leikkaatte koko mestalta katon auki. Ilonpilaajat!

Minä: Okei, mä ymmärrän sun pointin. Mutta sun oli katsos nyt vain jo aika syntyä.

Ipanaattori2014: Miksi? Kuka niin sanoo?

Minä: No meillä on Suomessa katsos tällaiset yliaikaisen raskauden hoitosäännökset…

Ipanaattori2014 (tuhahtaa): Hei, älä yritä juosta asiantuntijoiden selän taakse piiloon. Mitä varten jo nyt, oikeasti?

Minä: Ööö… Koska mä olen sun äitisi ja sanon niin?

Ipanaattori2014: Oikeesti? Mulla on ikää viistoista minuuttia. Sä käytät tuon kortin jo nyt?

Minä: Mä en ole tästä erikoisen ylpeä, myönnetään.

Hän on siis maailmassa. Pikkuinen ihminen, jolla on isänsä varpaanvälit ja äitinsä isältä peritty pään muoto. Jälkimmäinen antaa vahvat viitteet siitä, että hän tulee aikanaan näyttämään Homer Simpsonilta.

Minun ja miehen täysin objektiivisen näkemyksen mukaan hän on ihaninta, mitä maailmaan on koskaan syntynyt.

Maaottelu kroppa vs. käynnistäminen, vol 2

Ballongin asennusyritykset: 3

Lopputulos: plusmiinus 0

Lääkitys jatkunut: 2 vrk

Vaikutukset: Yhtä tehokasta kuin nahkahihnan pureskelu.

Yläpään kypsymisaika tähän touhuun: 2 vrk

Alapään kypsymisaika tähän touhuun: ei vielä tiedossa.

Käynnistysmaaottelun väliaikatulos: Kroppani johtaa 3-0.

Sanonnat, joihin on mennyt hermo: 4 kpl.

”Kai muistit ennakkoon kokeilla kotikonsteja? Paljon seksiä, mielellään saunan lauteilla ja niin, että samalla peset hammasharjalla saunan seinää!”

Jos lapsi on muutenkin tuloillaan, uskon, että kotikonsteista voi olla hyötyä. Itse vietin lasketun ajan jälkeiset kaksi viikkoa käymällä aamiaisilla ja lounailla ja istuskelemalla parvekkeella vesimeloniviipaleiden ja kirjan kanssa. Toki olisin tämän sijaan voinut siivota kylppärin lattiaa hammasharjalla ja tehdä kyykkyharjoituksia naapurin kukkapenkissä. Mutta kun tänään olen istunut jalat levälläni tutkimuspöydällä ja lääkäri on kiskonut röörejä auki niin käsin kuin työkaluillakin ja täysin tuloksetta, en oikein usko, että iloinen kyykkyhyppely kotona olisi tehnyt suurempaa vaikutusta.

”Kyllähän se sitten viimeistään käynnistämällä käynnistyy.”

Juu ei muuten välttämättä käynnisty. Itselläni on nyt annettu niin suun kautta kuin alakauttakin lääkitystä kolmatta vuorokautta putkeen. Ainoa tulos on lievä paineen tunne hanurissa. Koska lapset eivät käsittääkseni tule anuksen aalloilta ulos, en näe, että tämä olisi kovin lupaava tilanne.

”Ei niillä ole tapana sinnekään jäädä!”

Anteeksi vain, mutta kyllä on. Jos et usko minua, KVG ja laita hakusanaksi esimerkiksi ”kohtukuolema”.  Sitä tilannetta, että lapsi jää kohtuun eikä synny, on nähty Suomessa aikojen alusta ja nähdään kehitysmaissa edelleen. Luojan kiitos, nyky-Suomessa tehdään sektio jos muu ei auta. Mutta aivan turha tulla kertomaan, että vauvoilla ei olisi tapana jäädä sisätiloihin, koska se ei ole edes mitenkään harvinaista.

”Kyllä sen sitten tietää, kun synnytys on käsillä.”

Paskan marjat. Ei lisättävää.

Maaottelu kroppa vs käynnistäminen

Oletin, että koska olen keskimäärin paska raskaanaolija, tämän tien päätepysäkkinä olisi paska synnytys. Luontoäiti päätti vissiin pistää paremmaksi: synnytys ei käynnisty lainkaan.

Ensimmäinen yritys asioiden jouduttamiseksi tehtiin eilen Kätilöopistolla.  Ammattitaitoinen ja hyvä lekuri sekä hoitaja selvittivät, että sisään asennettaisiin ns. balonki. Sen tarkoitus on ärsyttää kohdunkaulaa ja  toivottavasti laukaista supistukset.

Kun värkkiä alettiin fiksata paikalleen, voisin vaikka vannoa, että alapääni ja balonki kävivät keskenään seuraavan keskustelun.

Balonki: Täältä tullaan nyt! Oletko valmistautunut? Minä uskon, että meille tulee tosi hyvä yhteistyö!

Alapääni (tähän kohtaan vittumaista naurua): Siis mitä? Oletko sä ihan tosissasi?

Balonki: Miten niin? Mitä sä tarkoitat?

Alapääni: Siis, viikot on 42 + 0, ainuttakaan supistusta ei ole ollut, kohdunkaula on kiinni ja te onnettomat ajattelette, että tämä ratkaistiin tuollaisella säälittävällä kumitulpalla? Siis really? Ettekö te oikeasti pysty parempaan?

Balonki: Sä olet nyt varmaan ymmärtänyt jotenkin väärin. Mut siis täytetään nesteellä ja sitten me seurustellaan tiiviisti keskenämme seuraavat 24 tuntia. Sen jälkeen sun pitäisi olla paljon kypsempi toimenpiteisiin.

Alapääni: Pidä kypsymisesi. Sä et kestä mun tahdissa edes 24 sekuntia.

Balonki: Sulla on tähän touhuun hei tosi huono asenne.

Alapääni: Niin olisi sullakin, jos susta aiottaisiin pukeltaa vesimeloni. Mutta hei, tervetuloa vaan tänne hollille, kokeillaan kuinka käy.

(Lekuri ja hoitaja työskentelevät hetken aikaa. Balonki asennetaan ja täytetään. Kun lekuri vetää työkalut takaisin ulkomaailmaan, kuuluu plop.)

Alapääni: …. ja aika, noin 15 sekuntia. Hei vaan ja kiitoksia käynnistä.

Balonki: Sä olet kyllä yksi vittumaisimmista tyypeistä, joita mä olen ikinä tavannut.

Alapääni: Sori. Vittumaisuus ikään kuin kuuluu tässä ruumiinosassa toimenkuvaan.

Tällä hetkejjä kroppani johtaa käynnistysmaaottelua otteluvoitoin 1-0. Huomenna aloitetaan douppaaminen.

Loppuraskauden aakkosellinen hakemisto

Aika. Katoaa tällä hetkellä salaperäisesti jonnekin. Kun on liimannut valokuvia, katsonut Hulluna sinuun –uusintoja ja ottanut kahden ja puolen tunnin päiväunet, päivä onkin äkkiä jo aika pitkällä. Merkillistä.

Hanuriraskaus. Olo on ollut ihan hyvä, mutta näin loppuraskaudesta takapuoli painaa tonnin. Joko vauva on laskeutunut ja kropan painopiste muuttunut, tai minun täytyy ruveta oikeasti tarkistamaan anatomian oppikirjasta, mitä siitä synnytyskanavasta taas puhuttiinkaan.

Jalkapallo. Mies on antanut minulle seikkaperäisen selostuksen siitä, minä päivänä olisi hyvä synnyttää, jotta MM-kisojen olennaisia otteluita ei jäisi väliin. Hyvä että asiat ovat tärkeysjärjestyksessä.

Kantoliina. Vauva-ajan varustesäätämisen jäävuoren huippu. Onnistuin torppaamaan neljä tarjottua kantoliinahässäkkää, viides onnistuttiin työntämään mukaani. Epäilen että se päätyy pöytäliinaksi, koska kangas on kaunis.

Kilariherkkyys. Myönnetään, on sitä liikkeellä. Jokainen vastoinkäyminen miehen kanssa kasvaa kärpäsestä mammutiksi sekunnin sadasosassa. Veikkaan, että tämä ei helpota lapsen synnyttyä.

Laskettu aika. Tuli ja meni. Ei niin minkäänlaisia tuntemuksia, että muksu tulisi joskus ulos. Vissiin hänellä on jokin sisäinen säätutka, ei aio luopua lämpimästä sisätilasta ennen kuin sää ulkona muuttuu vähemmän arktiseksi.

Lastenhuone. Elämänmakuisesta sisustuksesta on päästy eteenpäin hieman varastomaiseen mutta ihan siistiin kokonaisuuteen. Vaatteita on enemmän kuin pienessä afrikkalaisessa valtiossa. Rintapumppuja löytyy sähköllä ja ilman ja imetystyynyjä kaksin kappalein. Mikä on tosi kiehtovaa, koska siitähän ei ole vielä mitään takeita, onnistuuko imettäminen. Turvaistuimia on toistaiseksi kolme, kahteen autoon. Vuoden päästä voin perustaa lastentarvikekirppiksen kotiin.

Mikki Hiiri goes Tyyris Tyllerö-tunnelmat. Olo on hieman pyöreähkö. Toistaiseksi turvotusta ja puutumista esiintyy lähinnä käsissä. Händyt ovat kuin metsätyömiehellä, eivät taivu yhtään mihinkään. Joka ikinen esine tippuu käsistä. Oi riemua.

Pakastin. Alkaa olla pikkuhiljaa kohtalaisesti varustettu kotiruoalla ja anopilta on tilattu pullaa, jolla kestitä vauvavisiittejä. Homma hanskassa.

Raskausturhautuminen. Ei vielä isompaa esiintymää. Niin kauan kuin olo on edes suhteellisen energinen, olen sillä mielellä, että mikäs kiire tässä. Saa nähdä koska tilanne muuttuu.

Supistukset. Loistavat poissaolollaan. Sekin riemu siis vielä edessä.

Tekstiviestipaniikki. Jokainen ihminen, jolle tekstaan, aloittaa vastauksen sanoilla ”mä jo luulin että sulla oli uutisia”. Tunnen joka kerta pientä syyllisyyttä kun uutisia ei ollutkaan. Nyt aloitan jokaisen tekstiviestin sanoilla ”täällä ollaan vielä ison mahan kanssa”. Että se pettymys kestäisi vastaanottajalla mahdollisimman vähän aikaa.

Odottavan aika ei toistaiseksi ole pitkä. Silti, en pahastuisi, jos saisin kalenteriin mahdollisen käynnistyspäivän jo nyt. Meikäläisen luonteenlaadulla varustettua ihmistä helpottaisi, kun olisi dead line tiedossa.

Mistähän sitä vielä luopuisi

Eräs ystäväni käsittelee blogissaan elämän editointia, mihin kuuluu yhtenä osana oikeista asioista luopuminen. Johtoajatuksena on, että välillä asioiden lopettaminen ja luopuminen ovat hyvästä.

Fiksuja ajatuksia. Ja hieman samanlaisia, mitä itse pyörittelen. Olen nimittäin huomannut, että raskausaika ja äitiysloman alku ovat saaneet aikaan jonkinlaisen ”Kun mun ei nyt just tarvi” –mielenliikkeen, joka on saanut luopumaan muutamasta asiasta.

Olen tehnyt kymmenisen vuotta vapaaehtoistyötä eräässä lasten ja nuorten palvelussa. Viimeisinä vuosina tosin touhuni on tässä järjestössä ollut aika säännöllisen epäsäännöllistä, lähinnä koska en ole oikeasti nauttinut hommasta enää hetkeen. Olen tehnyt sitä, koska olen kokenut, että se on tärkeää ja koska olen saanut palautetta, että olen siinä hyvä. Mutta kun raskausaika alkoi, päätin, että minun ei nyt tarvitse repiä tätä itsestäni. Ilmoitin järjestöön, että palataan asiaan, kun oma muksu on about kouluikäinen.

Samalla itsekkäällä logiikalla lakkautin toistaiseksi kuukausilahjoittajan tukeni kahteen eri hyväntekeväisyysjärjestöön. Olen ollut mielelläni mukana koska uskon, että nämä järjestöt tekevät hyvää työtä. Mutta sinä aikana, jolloin olen kuukausilahjoittajana toiminut, on myös hyväntekeväisyystyön kenttä muuttunut aika paljon, mukaan on tullut todella paljon uusia ruohonjuuritason tekijöitä ja ajattelen, että voisin ehkä päivittää oman lahjoituskohteeni tulevaisuudessa. Mutta kun tulotasoni pian putoaa,totesin, että juuri nyt minun ei tarvitse, vaan kylmästi säästän tässä kohdassa omiin tarpeisiini. Olen kuitenkin poissa työelämästä vain rajallisen ajan – ehdin varmasti taas lahjoittajaksi, kun säännöllinen palkka juoksee.

Pienoisella haikeudella olen myös todennut, että nyt taitaa olla aika luopua valokuvaharrastuksesta. En ole erityisen ansioitunut valokuvaaja, mutta näpertäjänä maineeni kiirii edelläni: edustan perinteistä old schoolia, eli olen tähän saakka vielä teettänyt paperikuvat ja tehnyt vanhanaikaiset kartonkialbumit. En harrasta käsitöitä, ja tämä on ollut se ainokainen askartelu/näpertelyproggis, jota olen tehnyt. Nyt alkaa kuitenkin tulla raja vastaan, kansiot vievät kerta kaikkiaan liikaa tilaa ja vähän epäilen, että aikaa erilaiselle näpertelylle on tulevaisuudessa vähemmän. On siis aika ruveta ottamaan kuvia paljon säästeliäämmin kuin tähän saakka ja ladata koneelle jokin valokuvakirjaohjelma – ja opetella käyttämään sitä,

Pianoa soitin aikanaan kymmenen vuotta ja sain kotoa pianon mukaani. Tällä hetkellä sen soittaminen on jäänyt kuitenkin vähälle ja epäilen, että samoin kuin valokuva-asiassa, myös soittoharrastuksen kanssa voidaan asiaan palata sitten aikaisintaan muutaman vuoden päästä. Siihen saakka soitin tuntuu olevan enemmän tilasyöppö kuin mikään muu, joten tällä hetkellä käynnissä ovat neuvottelut ystäväperheen kanssa, josko piano muuttaisi muutamaksi vuodeksi heille. Tästä asiasta en tunne edes pahaa mieltä, luopuminen määräaikaisperiaatteella tuntuu vain hyvältä. Kun minun ei juuri nyt tarvitse stressata aikanaan hankitun soittotaidon ylläpidosta. Ehtiihän sitä.

Nämä nyt eivät ole isoja asioita, mutta on ollut kiinnostavaa huomata, että raskaus lykkäsi liikkeelle tällaisenkin pienimuotoisen siivouksen. Minun ei tarvitse nyt olla se ihminen, joka tekee vapaaehtoistyötä, toimii kuukausilahjoittajana tai soittaa pianoa. Niiden asioiden aika voi olla sitten taas joskus myöhemmin. Kun mun ei just nyt tarvi.

Kyllä sinulle vielä niin paljon pahempaa on tulossa

Sain viime viikolla hyvät naurut Feissarimokat-sivustolta, jossa nimimerkki Anni avautui raskausajan erityispiirteistä ja pelottelupuheista. Omat kokemukseni eivät ole noin nurjia, mutta pointtia jutussa kyllä oli.

Varsinkin loppuraskaudesta törmää nimittäin merkilliseen tohtori Jekyll ja herra Hyde –asetelmaan. Toisaalta tuttavat ovat innoissaan ja kiinnostuneita jaksamisestani ja vauvan tulosta. Toisaalta tuntuu, että aika monella on pakonomainen tarve muistuttaa, kuinka hankalaa elämä tuleekaan olemaan tästä eteenpäin ja kuinka raskausaika on sitten kuitenkin vielä tosi kevyttä, varsinkin ensimmäisen lapsen odottajalla.

No niin. Ymmärrän kommentin yhdessä mielessä. Raskausaika on rajallinen ja loppu on tiedossa. Jos vauvan kanssa tuntuu raskaalta, se tuntuu helpommin elinkautiselta, koska päätepistettä ei ole tiedossa. Ja totta kai tiedostan, että edessä on iso elämänmuutos ja sen suuruus valkenee vasta kun sinne asti päästään.

Mutta tämä pelottelumentaliteetti ottaa silti pannuun. En oikein tiedä mitä saavutetaan sillä, että jokaisessa käänteessä on joku muistuttamassa, miten kamalaa tulee olemaan sitten kun. Kun oikeastihan ei ole minkäänlaisia takeita siitä, miten helppoa tai hankalaa sitten kun tulee olemaan.

Ensinnäkin, jos jotain olen oppinut vauvatuttuja kuunnellessa niin sen, että ihmiset kokevat hyvin erilaiset asiat kuormittavina. Yksi kestää väsymystä ja univelkaa paremmin kuin toinen, joillekin kuormittavinta on ollut kotiin ja neljän seinän sisälle jääminen, toiselle tämä taas oli äitiyden ihanin puoli. Yksi ystäväni oli etukäteen skeptinen imetyksen kanssa, mutta rintaruokinta sujuikin sitten kaikkein helpoiten kaikista vauva-ajan asioista. Useampi tuttavani on ollut ranteet auki pelkästä ajatuksesta, että pitäisi käyttää kestovaippoja, pari niihin haksahtanutta tuttavaani taas kokivat niiden käytön hyvin helpoksi osaksi arkea.

Jo pelkästään tämän takia on mielestäni melko turhaa maalailla piruja seinille sen kanssa, miten vaikeaa se elämä nyt sitten tuleekaan olemaan. Kyllä, elämänmuutos on iso. Mutta kun ei ole mitään takeita vielä siitä, mitkä asiat ovat ne, jotka itseäni kuormittavat, ja itsekin osaan esittää tuosta aiheesta vain valistuneita arvauksia, niin jospa nyt otettaisiin tässä vaiheessa vielä rauhassa.

Toisekseen, en näe kovin hedelmällisenä vertailua siitä, miten helppoa juuri raskausaika olisi vauva-aikaan verrattuna. Fakta on, että alkuraskaus oli minulle ehkä pahinta aikaa ikinä – paskempia olivat muutama vuosi sitten sairastettu virtsatulehduskierre sekä viime keväänä lääkeaineesta saatu paha, sairaalaan vienyt allergiareaktio. Niiden jälkeen alkuraskaus tulee hyvänä kolmosena elämän paskinta aikaa –vertailussa. Jos halutaan etsiä vertailuohdetta sille, miten helppoa elämä joskus oli, se kannattaisi minun kohdallani ottaa elämästä ennen raskaana olemista.

Kolmanneksi, jos halutaan puhua siitä miten kamalaa lapsen kanssa tulee olemaan, niin tämä puhehan ei lopu koskaan. Jos sattuisikin niin, että vauva-aika olisi iisiä, saan varmasti kuulla, miten taaperoaika on sitten niin paljon haastavampaa. Jos taaperon kanssa sujuisi mukavasti, joku varmasti ehtisi kertomaan, että leikki-ikäisen tai koululaisen kanssa koko homma on yhtä tuskaa. Ja jos helvetti ei repeä vielä silloinkaan, niin viimeistään sitten sanotaan, että odotahan teini-ikää, siitä se riemu ratkeaa.

Mutta kun jälleen kerran kukaan ei vielä tiedä, miten mikäkin vaihe sujuu ja ennen kaikkea ei pysty sanomaan, miten itse koen minkäkin vaiheen, niin kannattaisiko jättää nämä spekulaatiot ja keskittyä ottamaan päivä kerrallaan ja vaihe kerrallaan? Kun naiivisti haluaisin vielä uskoa, että vaikeisiinkin juttuihin kuuluvat ne omat ilon aiheensa, jotka antavat kaivattua energiaa ja voimaa.

Tai sitten on se toinen vaihtoehto, eli voin jo tässä vaiheessa ryömiä peiton alle, asettua sikiöasentoon ja jäädä odottamaan, kuinka aika valuu tiimalasissa loppuun, vauva syntyy ja elämäni muuttuu ihan kamalan vaikeaksi.

Loppumetrien mietteitä

Viime viikolla neuvolassa todettiin, että mukula ei ole vielä lähtökuopissa, mutta lähellä ollaan. Kun nyt on pari päivää tuntunut siltä, kuin vatsan päällä olevan potkivan tykinkuulan lisäksi hanuriini olisi työnnetty lastillinen betonia, tulkitsen synnytyksen olevan oikeasti nurkan takana.

Tässä kohtaa huomaan tekeväni pientä yhteenvetoa raskausajasta. Lyhyesti kiteytettynä, raskaus tuntuu olevan niitä asioita, joissa mikään kuultu ei välttämättä pidä paikkaansa.

Alkuraskaus oli itselleni aivan kamalaa aikaa. Pahinta oli se, että kuusitoista viikkoa meni niin, että en tuntenut olevani oma itseni ollenkaan. Pahoinvointi ei ole vain fyysinen tila. Siinä vaiheessa kun oksettava olo vei nautinnon joka ainoasta asiasta, mikä yleensä tuotti iloa, huomasi elävänsä jonkinlaisessa masennussimulaattorissa, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä.

Keskiraskaudesta kuulin paljon tarinoita, joiden mukaan tämä nyt olisi sitä mukavaa aikaa raskaudessa: vatsa olisi sopivan kokoinen, energiaa riittäisi ja hormonit hyrräisivät. No, mikään näistä korteista ei oikeastaan tullut kohdalle. Osittain syytän tästä raskausdiabetesta ja sen aiheuttamaa ahdistusta ja ruoan kanssa säätämistä. Kun säikähdin kaikkia mahdollisia riskejä, vedin syömiset aika tiukalle. Painonnousu loppui toki siihen, mutta samalla loppui myös energia. Koko keskiraskaudesta muistan parhaiten yleisuupuneen olon, joka ei tuntunut hellittävän millään.

Loppuraskaudesta kuulemani tarinat olivat aika yhtäläisiä. Paitsi että fyysinen olotila alkaa olla raskas ja hankala, myös henkisesti asiat alkavat hidastua ja rauhoittuminen vauva-aikaan alkaa.

No tuota. Ensinnäkin, fyysisesti ja jaksamisen puolesta loppuraskaus on ollut täysi piknik verrattuna aiempiin vaiheisiin. Kyllä, vatsa on iso ja kumartuminen vaikeaa. Kyllä, selkä vetää välillä hallitsemattomaan kipukramppiin ja aamulla hammasharja ei tahdo pysyä kädessä kun käsien nivelet ovat niin turvoksissa. Ja kyllä, sängyssä kylkeä kääntäessä tekee mieli päästää samanlainen piipitys kuin kuorma-autojen peruuttaessa, jotta mies ymmärtäisi siirtyä alta pois.

Silti tämä on ollut ihan suffelia alkuraskauden yök-oloon ja keskiraskauden väsymykseen ja ahdistukseen verrattuna.  Kun ei käy töissä ja kyseessä on ensimmäinen raskaus, päiviin voi budjetoida lepoa niin paljon kuin tarvitsee. Vauva potkii sen verran napakasti että ei tarvitse miettiä, ollaanko vatsan sisällä hengissä ja itseä rauhoittaa tieto siitä, että jos nyt kävisi jokin hänksä, tässä kohtaa mukula voitaisiin jo ottaa hätäsektiolla ulos. Huomaan sekä peilistä katsoessani että ulkona liikkuessani olevani melko hykerryttävä näky, mikä lisää hyvää tuulta.

Mitä tulee tahdin hidastumiseen, sitä ei ole ainakaan vielä nähtävissä, lisääntyneitä päiväunia lukuun ottamatta. Sen sijaan sählään enemmän kuin koskaan, kun nyt pitäisi äkkiä saada koko maailman asiat hoidettua. Elossa ollaan.

Kaikista raskauden vaiheista siis loppuraskaus on ollut selvästi mukavinta ja helpointa aikaa. Tämän vaiheen voisin kokea uudestaankin. Mutta lähtökohtaisesti, minulla ei ole hinkua olla enää uudestaan raskaana.

Kuten olen jo aiemmin pohtinut, mielestäni yhden lapsen hankkiminen voisi olla ihan hyvä ratkaisu, vaikka sitä ei tietenkään saisi sanoa ääneen.

Aika moni on vakuuttanut, että muistot raskausajasta ja synnytyksestä kultautuvat ja unohtuvat nopeasti. Se pitää varmastikin paikkaansa, mutta se ei nyt tässä tapauksessa ole pointti.

Jos vielä hankkiudun uudelleen raskaaksi ja jos olisimme niin onnekkaita, että meillä tärppäisi toisenkin kerran, se ei tapahdu siksi, että raskaana oleminen täytyisi kokea uudestaan. Motiivin täytyy olla jokin muu. Joko haluan kipeästi kokea pikkulapsiajan uudestaan tai tulen siihen tulokseen, että kiven kovaa haluan muksullemme sisaruksen.

Niinkin voi toki käydä, tai voi tulla jokin ihan toinen syy haluta toinen lapsi. Jos niin käy, niin olkoon. Mutta  minulla ei ole pakottavaa tarvetta olla raskaana enää uudestaan.

Loppuraskaus on ollut viihdyttävää aikaa ja siitä olen onnellinen. Mutta kiitos, tämä on nähty. Jos mieli ei muutu, kerta riitti.

Oman elämäni projektipäällikkö

Pahoittelen parin viikon blogihiljaisuutta. Syynä ei ole se, että Ipanaattori2014 olisi syntynyt, jostain syystä äitiysloma on vain nielaissut ja koneella vietetty aika vähentynyt.

Olen siis äitiyslomalla. Se on mukavaa. Parhaana päivänä olen onnistunut sopimaan aamiais-, lounas- ja päivällistreffit samalle päivälle. Hetkittäin ihmettelen, miten oikein ehdin aiemmin käydä töissä ja hoitamaan samalla sosiaalisen elämäni.

Koska aikaa myös kotona on enemmän kuin normaalisti, olen myös täyttänyt päivät kaikenlaisilla projekteilla ja siinä sivussa kaivan massiivista kuoppaa itselleni. Tällä hetkellä ehdin pestä pyykit ja täyttää ja tyhjennellä tiskikonetta, siivoilla laatikoita ja tehdä yleisiä nöpsytyshommia. Toisin sanoen kotona on siistimpää kuin on ollut vielä koskaan minun ja miehen kuusi vuotta kestäneen yhdessä asumisen aikana.

Tämähän tulee totta kai olemaan sitten se mielikuva, mitä kodistani kannan seuraavat x vuotta. Eli tulen uskomaan, että ennen lapsen syntymää meillä oli aina siistiä. Niin olikin – about kaksi viikkoa ennen lapsen syntymää. Ei koskaan sitä aiemmin eikä varmaan sen jälkeenkään. Mutta tähän on turhan hyvä tuudittautua.

Minulla on muutenkin hyvin vakaa harhaluulo kaikesta siitä, mitä elämässä tai yhdessä arki-illassa voi ylipäätään ehtiä. Kun ryhdyn massiivieen siivousprojektiin puoli tuntia ennen kuin on lähdettävä jonnekin, ei se johdu siitä, että haluaisin saada jotain aloitetuksi. Sen sijaan uskon aivan täysillä, että asian voi todellakin saada valmiiksi tässä ajassa. Mies on toista maata; hänen mukaansa jokainen projekti kestää tuntitolkulla, minun mielestäni taas kymmenisen minuuttia. (Kun ajattelen asiaa, olen aika yllättynyt, että tässä huushollissa saadaan ikinä mitään valmiiksi.)

Koska itse nautin valmiiksi saamisesta, huomaan myös, että olen onnistunut ajamaan itseni stressin partaalle kaikennäköisillä kotiprojekteilla jotka on vaan ihan just nyt heti saatava valmiiksi. Siivoilen laatikoita, järjestelen kirjekuoria ja toivon, ettei vauva syntyisi ihan vielä, kun valokuvia on vielä liimaamatta.

Olen todennäköisesti ensimmäinen ihminen, joka kävelee Kätilöopistolle valokuvakasan, kartonkien ja liimalappujen kanssa ja selittää kätilöille, että jos vähän vain ehtisi supistusten välissä liimaamaan näitä kuvia, niin saisin projektin valmiiksi. 

Voi olla, että pääsen tekemisiin muidenkin valkotakkisten kuin anestesialääkärin kanssa samaan hintaan.

Vauva-ajan luunmurtumia

Äidiltäni murtui tänä keväänä käsi. Koska toissavuotisen nilkkamurtuman ja sitä seuranneen kuntoutus- ja leikkausrumban ansiosta pidän itseäni meidän perheemme murtuma-asiantuntijana, pääsin iloiten besserwisseröimään hänelle aiheesta. Paljon löytyi yhtäläisyyksiä omiin kokemuksiini.

Miten tämä nyt sitten liittyy raskaana olemiseen tai tulevaan vauva-aikaan? Ei mitenkään, mutta toisaalta aika monella tavalla. Muistellessani aikaa murtuneen nilkan kanssa tulin nimittäin siihen tulokseen, että vauva-ajalla ja toipumisajalla on tai voi olla paljonkin yhteisiä piirteitä. Tässä niistä muutamia.

1) Ihmiset tulevat sanomaan vääriä asioita. He eivät tarkoita pahaa, mutta jos itsellä on paha mieli, sitä on vaikeaa kestää.  Itse sain kuulla moneen kertaan, että kun nilkka murtui heinäkuun viimeisellä viikolla, sain mukavan kesäloman jatkeen. Moni oli myös sitä mieltä, että heitä ei haittaisi yhtään viettää kuutta viikkoa kotisohvalla television äärellä, se olisi kuulemma ihanaa. Selitä siinä sitten, miten ihanaa on kärsiä kovemmista kivuista kuin koskaan elämässäsi, olla jatkuvasti huolissaan jalan parantumisesta ja perusaktiivisena ihmisenä kärsiä siitä, että useimmista arjen asioista ei voi nauttia. Telkkarikin menettää aika pian viehätyksensä. Samalla logiikalla vauvan vanhemmille tullaan kertomaan, miten vauva-ajasta pitää nauttia, koska se on ihanaa. Kun ei välttämättä ole. Joku nauttii, toinen ei. Jos itsellä ei ole murtunutta jäsentä tai pientä vauvaa, ei voi tietää. Ja vaikka olisikin, ei ehkä tiedä sittenkään, koska viime kädessähän kukaan meistä ei voi ymmärtää toista missään asiassa.

2) Kaikesta tulee vähän hankalaa ja kaikki on pienen säätämisen takana. Luunmurtuman ja keppien kanssa vesilasin siirtäminen oli mahdotonta ja matka naapurirappuun oli maraton. Jos vauva ei ole helpoimmasta päästä, lähtövalmistelujen kesto voi olla suoraan verrannollinen Napolenonin sotaretkien valmistautumismäärään. Muistan hyvin sen tunteen, kun lähin ratikkapysäkki oli niin kaukana, että sinne raahautuminen sai melkein oksentamaan väsymyksestä. Kun kuvittelen vauvavuotta, koetan ajatella, että ainakin todennäköisesti liikun omilla jaloillani, vaikka säätämistä varmasti riittää.

3) Kun fyysisesti mennään poikkeustilan kanssa, mielialan lasku voi olla nopea ja raju ja sitä on vaikea selittää ulkopuoliselle. Ks. kohta yksi. Koska jonkun mielestä nilkan murtuminen voi olla elämäsi parasta aikaa tai vauva-aika hienointa ikinä, on hyvin vaikea selittää sitä, miten nopeasti apatia iskee, kun on itse toimintakyvytön. Siinä vaiheessa kun haluaisi ehkä katsoa elokuvaa mutta ei saa laitettua dvd:tä laitteeseen kun se tuntuu ylivoimaiselta, on aika huolestua.

Sitten on vielä se porukka, joka katsoo tarpeelliseksi selittää sinulle, miksi tämä on hyvä juttu, koska nyt sinun on pakko ”hiljentää tahtia”, ”ajatella elämääsi” tai jotain vastaavaa. Uutispommi: vaikka luunmurtumasta tai rankasta vauva-ajasta seuraisi paljonkin hyvää, ei ole ulkopuolisen asia tarjoilla tätä pakettiratkaisua muuten kuin varovasti kysymällä, josko olet ajatellut tätä puolta asioista. Lähtökohtaisesti se, että vaikeassa elämäntilanteessa olevalle kerrotaan, miten asiaan tulee suhtautua, on mielestäni aika kohtuutonta. Mutta minullahan onkin asennevamma.  

4)  Shokki tapahtuneesta ja elämänmuutoksesta tuppaa iskemään vasta jälkeenpäin. Itse raahauduin murtuneen nilkan kanssa Kreikan ulkosaaristosta Suomeen. Matkan varrella jouduin luottamaan täysin tuntemattomien ihmisten hyväntahtoisuuteen ja apuun, valehtelemaan lentoyhtiölle ja kokoamaan itseni uudestaan ja uudestaan, ennen kuin lopulta olin kotona rakkaiden ihmisten parissa ja sain antaa periksi. Shokki tapahtuneesta ja käsitys siitä, mitä kaikkea olisi voinut käydä, tulivat vasta myöhemmin. Koska lähipiirin mielestä tässä vaiheessa oli jo kaikki hienosti, koska olin Suomessa ja nilkkani oli kipsissä, koko juttu hautautui siltä erää ja tuntui, että sen purkamista on sitten harjoiteltu useaan otteeseen ja reippaastikin jälkeenpäin.

Samalla tavalla tuntuvat hautautuvan vaikeat synnytyskokemukset: vauvan äidille jaksetaan muistuttaa, että pääasia on, että olette nyt molemmat terveinä ja täällä. Totta kai se on pääasia. Se ei muuta sitä tosiasiaa, että jos synnytys jätti traumoja, niistäkin olisi hyvä puhua.

5) Hyväätarkoittavat neuvot naurattavat ja vituttavat. Kun neljättä viikkoa nilkuttaa kipsin kanssa aika lailla toimintakyvyttömänä ja joku ehdottaa, että lue jotain hyvää kirjaa, on melko valmis vastaamaan, että Jeez, thanks, enpä tullut tuota itse ajatelleeksi. Menee samaan kategoriaan kuin se, että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivää äitiä kehotetaan lähtemään pitkälle vaunulenkille tai sytyttelemään kotona kynttilöitä ikkunalaudalle. Hyvä neuvo, jos kaikki olisi kondiksessa, mutta kun ei ole, niin tämän tapaiset neuvot tuntuvat siltä, että omaa pahaa oloa aliarvioidaan. Ja se pahentaa oloa entisestään.

6) Ihmiset eivät ymmärrä, mitä suunnitelmien peruuntuminen tarkoittaa. Nilkkaleikkaukseni jälkeisellä viikolla olin kutsunut ystäväni lounaalle. Hän joutui perumaan tulonsa viime tipassa. Syyt olivat täysin ymmärrettävät, mutta se ei poistanut mielipahaa siitä, että odottamani tapaaminen peruuntui. Kun se tarkoitti siinä sivussa sitä, että jäin itse vaille lämmintä ateriaa: ruoanlaitto tai edes valmiiksi pakastimeen tehdyn ruoan lämmittäminen oli keppien kanssa liikkuessa todella hankalaa tai lähes mahdotonta. Osaan kuvitella, että jos vauvan kanssa on ollut rankkaa ja on odottanut jotakuta kylään auttamaan joissain käytännön jutuissa tai vain seuraksi, mielipaha suunnitelman peruuntumisesta voi olla niin iso, ettei se ole missään mittasuhteessa. Se täytyy sitten vain kestää – molempien osapuolien.

7) Täydellisesti toisten avun varassa oleminen on raskasta. Sen kestää, kun tietää tilanteen olevan väliaikainen. Voin kertoa, että lähemmäs vuoden raahustaminen kipeän nilkan kanssa ei ole parisuhteessa sitä auvoisinta aikaa. Vaikka elänkin miellyttävässä hormonikuplassa, jossa juuri nyt uskon parisuhteen kukoistavan loistavasti lapsen tultua, tiedän jo nyt, että avun pyytäminen tulee olemaan yksi vauvavuoden akilleen kantapäistä. Avun kun pitäisi nyt tulla nopeasti, valittamatta ja mielellään pyytämättä. Jos apua joutuu kerjäämään, se on nöyryyttävää ja siitä seuraa kiukuttelua ja huutoa. Synnytyksen jälkeiset hormonit tuskin parantavat asiaa. Tässä jutussa voin todeta, että Herran haltuun. Saa nähdä, miten pahasti olemme miehen kanssa toistemme kurkussa kesän lopussa.

8) Haavoittuvuus pitää hyväksyä ja siihen pitää reagoida. Jos luun murtuminen tai vauvan syntymä pistää arjen sekaisin, ei voi olettaa olevansa täydellisesti tasapainossa. Tämä ei ole se vaihe, jolloin kannattaa ruveta lukemaan Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta tai seurata maailman kriisipesäkkeiden tilaa. Enemmän kannattaa panostaa kevyeen viihteeseen – tämä oli ainakin oma kokemukseni. Toipumisajan saa elää kuplassa ja keskittyä itselle hyvää mieltä tuottaviin asioihin. Arkitodellisuus kyllä odottaa kuplan ulkopuolella muutaman kuukauden eikä karkaa minnekään.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, olivatko nämä asiat oikeasti vertailukelpoisia vai luulinko vain.

Ai niin, kiitos kysymästä, äidin käsi on jo paranemaan päin.

Tervetuloa lennolle

Tervetuloa Kätilöopiston lennolle Avoimeen Vitutukseen. Lentoaikamme on laskutavasta riippuen parista tunnista puoleentoista viikkoon.Kapteeni Kätilö toivottaa teidät lämpimästi tervetulleeksi matkalle.

Tupakointi on kielletty koko lennon ajan kaikissa tiloissa. Samoin kiellettyä on lukemattomien ruoka-aineiden nauttiminen sekä minkäänlainen rentoutuminen tämän raskauden missään vaiheessa. Kiitämme yhteistyöstä.

Seuraavaksi pyydämme, että tämän lennon aikana ette kiinnitä mitään huomiota seuraaviin seikkoihin.

Se, että voitte hyvin, on yhdentekevää. Se, että oma painonne ei ole noussut kiloakaan viimeiseen kolmeen kuukauteen, on myös täysin yhdentekevää. Se, että vauva on kokoarvion mukaan täydellisesti keskikäyrillä, liikkuu reippaasti ja on asettunut oikein päin kohtuun, on yhdentekevää.

Sen sijaan se, että sokeriarvonne ovat aamuisin olleet 1-2 yksikköä koholla, on asia, johon pyydämme teitä kiinnittämään erikoista huomiota ja säätämään ruokavaliotanne iltasyömispainotteiseksi. Lentoyhtiö ei ole velvollinen selittämään matkustajalle, miksi tässä vaiheessa kannattaa tankata iltaisin energiaa, jota matkustaja itse ei tarvitse ja jota vauva ei tarvitse. Jos aamun paastosokeriarvot ovat tämän verran koholla, iltasyöminen on mielestämme hyvä idea. Jos sekään ei tepsi, puhumme mahdollisesta lääkityksen aloittamisesta. 

Edelleen meille on täysin yhdentekevää se, että mittaussormesta riippuen tulos saattaa heittää aamuisin jopa kuusi yksikköä suuntaan tai toiseen ja kaikki päivän muut sokeriarvot ovat normaaleja.

Tiedostamme täydellisesti, että lentoyhtiömme ei ensisijaisesti ilmeisestikään hoida matkustajaa eikä matkustajan sisällä kasvavaa vauvaa. Tällä hetkellä hoidamme diabetesmittaria ja olemme huolissamme sen tasapainosta. Samaa logiikkaa noudattaen, mikäli koneen happitaso laskee, kehotamme teitä asettamaan happinaamarin ensin diabetesmittarin kasvoille ja vasta sen jälkeen auttamaan itseänne tai vauvaa.

Henkilökuntamme vastaa mielellään sopivalla ympäripyöreydellä raskausdiabetesta koskeviin kysymyksiin. Muita kysymyksiä emme oleta teillä olevan, koska tärkeintä on nyt tarkkailla sokeriarvoja ja nostaa niillä stressitasoanne viimeisiksi viikoiksi ennen synnytystä.

Pyydämme teitä nyt kiinnittämään turvavyönne ja nostamaan istuimenne selkänojan pystyasentoon. Laskeutuminen Avoimeen Vitutukseen on alkanut.

Saako sitä katua?

Kuinka moni ihminen katuu sitä, että on hankkinut lapsia? Tähän kysymykseen törmää mediassa tasaisin väliajoin ja vastaus tuntuu aina riippuvan täysin siitä, missä ja miten kysely on toteutettu.

Joskus näkee isojakin lukuja, joissa ihmiset myöntävät, että kyllä kadutti koko lastenhankinta mutta minkäs teet, tehty mikä tehty. Useimmiten kukaan ei myönnä katuvansa, mikä tarkoittaa skeptikoille sitä, että asia on tabu ja ihmiset eivät vain tunnusta, ja lapsiasian ajajille sitä, että lasten hankkiminen vain on niin mahtavaa että mitä sitä katumaan.

Kun oma lapsiasia on vielä täydellisesti spekulatiivisella tasolla ja tulokas edelleen ilmoittaa olemassaolostaan vain työntämällä päätään vatsanahkaani vasten, on tätäkin asiaa helpompi pohtia. Puolen vuoden päästä joku voi vaikka ottaa sanomiseni tosissaan; tällä hetkellä mennään vielä teoreettisella tasolla.

Itse vierastan sitä, miten suuri tabu yleensäkin jonkin asian katuminen on. Vaikka jotain asiaa hetkellisesti katuisi, se ei mielestäni tarkoita, että sen toivoisi tekemättömäksi. Ehkä joskus niinkin on, mutta ei aina.

Katumista myös pidetään epäonnistumisen merkkinä, mikä mielestäni on todella kummallista. Jos ei ole koskaan tehnyt yhtään päätöstä, jota olisi tarvinnut katua, mitä se kertoo elämästä?

Itse tiedän katuneeni työpaikasta lähtemistä, vaikka tiesin sen oikeaksi ratkaisuksi sillä hetkellä. Olen katunut ihmissuhteen päättämistä ja toisen aloittamista vaikka olen tiennyt, että näin sen pitää mennä. Kaduin opiskelukaupungin valintaa monet kerrat, vaikka fakta on, että toisenlaisella ratkaisulla moni aivan mahtava asia olisi jäänyt toteutumatta.

Kaikki nämä päätökset ovat olleet sellaisia, jotka veivät asioita juuri oikeaan suuntaan. Tiesin sen niitä tehdessäni ja lopputulos oli hyvä. Silti siinä vaiheessa, kun ratkaisu on tehty ja sen mukanaan tuomat ensimmäiset negatiiviset asiat tulivat eteen, kyllä kadutti.

Onko se sitten niin luvatonta myöntää, että hetkittäin myös lapsen hankkimista katuu? Ehkä sen asian luvattomuus on siinä, että tämä koetaan henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi lasta kohtaan, lasta, joka ei valinnut syntyä. Mutta kun ei se ihan niinkään mene. Lapsesta voi minun logiikkani mukaan olla onnellinen, vaikka välillä kaduttaisi, että toivotti näin ison elämänmuutoksen tervetulleeksi.

Tällä hetkellä raskaus ei kaduta enkä vaihtaisi tulevaa elämänmuutosta mihinkään. Silti olen ihan varma että lähikuukausina edessä on hetkiä, jolloin kadun koko savottaan ryhtymistä, sen ajankohtaa ja kaikkea muuhunkin siihen liittyvää. Ja samalla olen aika varma, että kun mukula on maailmassa, en toivoisi häntä siitä pois enkä haluaisi entistä elämääni takaisin. Uskon myös, että enemmän kaduttaisi, jos ei olisi antanut asialle edes tilaisuutta.

Mutta sen suhteen olen utelias, uskallanko myöntää itselleni tai ääneen tulevaisuudessa, että lapsen hankkiminen on ratkaisu, joka kaduttaa.

Ja haluaisin myös tietää, miten pian tämän blogikirjoituksen laatiminen alkaa kaduttaa. 

Mielensäpahoittamismeininkiä

Muuan työyhteisön jäsen tölväisi minua melko ikävästi kahvipöydässä. Ratkaisin asian nostamalla kulmakarvojani ja poistumalla paikalta. Kollega ei varmasti edes huomannut tilannetta, hänen kanssaan näitä on tullut ja mennyt siitä asti, kun ihminen työyhteisöön tuli.

Jäin tapauksen jälkeen kuitenkin miettimään, että raskaana ollessaan työntekijä on tietyllä tavalla helpompi uhri kaikenlaiselle kiusanteolle kuin yleensä. Miksi? Siksi, että raskaana olijan mielenpahoitukset voidaan kuitata sillä, että hän on nyt ”herkässä tilassa” ja on vähän ”hormonitilanteita päällä”. Mitkä sivumennen sanoen ovat molemmat termejä, joita minusta on käytetty tämän raskauden aikana, kun olen jostakin asiasta hermostunut.

Kahvipöytätilanne jäi kaivelemaan, koska koen itseni aseettomaksi sen edessä. Jos en olisi raskaana ja olisin päättäväisesti kohdannut asian kollegani kanssa, kertonut, että hänen käytöksensä loukkasi minua ja selittänyt, miksi näin koen, hänen olisi pakko ainakin jollain tasolla ottaa sanomiseni huomioon. Jos nyt menisin kertomaan asiasta, hän kuittaisi sen sillä, että olen herkässä tilassa.

En väitä, että kaikki toimisivat näin, mutta tunnen kollegani ja tiedän, että hän tarttuisi ilomielin tähän selitykseen. Onhan se näppärä tapa sanoutua itse vastuusta irti: minähän en tehnyt mitään väärää, mutta kun tuo toinen on nyt raskaana, hän vain ottaa kaiken niin tosissaan. 

Ja kuitenkin väitän, että olisin loukkaantunut hänen käytöksestään aivan yhtä lailla, vaikka en olisi raskaana.

Hetkittäin tuntuu, että raskaana oleva joutuu tietyllä tapaa kehittämään paksumman nahan eri tilanteisiin kuin normitilanteessa oleva työntekijä. Onhan tilanne vähän hankala kaikille asianosaisille. Esimies joutuu järjestelemään töitä uudelleen, työntekijä voi potea lievää huonoa omaatuntoa työyhteisön pulaan jättämisestä. Se johtaa sitten helposti ylilyönteihin puolin ja toisin: työnantaja päättää jossakin vaiheessa kommentoida raskauden aiheuttamia säätöjä, koska haluaa olla ”suorapuheinen”, työntekijä taas voi hieroa omaa lähtöään tietämättäkin toisten naamaan. Jälkimmäiseen tiedän itsekin sortuneeni. Luojan kiitos, oma työyhteisöni on hyvin kannustava ja pahan mielen hetket ovat yksittäisiä tapauksia. Olen kuullut huomattavasti hankalammista kierteistä lähipiirissä.

Työntekijän raskaus on vaikea laji, jonka ympärillä on paljon hissuttelua – syystä ja syyttä. Ymmärrän tässä asiassa kaikkia osapuolia. Niin hienotunteinen on vaikea olla, ettei jossain kohtaa joku tunne itseään ulkopuoliseksi tai loukatuksi.

Mutta se on väärin, että raskaanaolijan täytyy tilansa vuoksi sietää enemmän herjanheittoa ja puolivillaista kommentointia kuin yleensä ollakseen se hyvä jätkä tässä pelissä. 

Työpaikoilla yleensä omasta mielestäni huonon käytöksen vaikein laji on toisen loukkaaminen, joka puetaan huumorin muotoon. Tämähän on sinänsä helppoa toteuttaa: ensin sanotaan jotain törkeää ja sitten nauretaan päälle. Jos toinen osapuoli loukkaantuu, voi vedota siihen, että minähän vain laskin leikkiä, ja vastuu loukatuksi tulemisesta siirretään kuulijalle.

Oma mielipiteeni on, että tätä kommunikointitapaa käyttävät aktiivisesti kaksi ihmisryhmää: perussuomalaiset poliitikot sekä työpaikkakiusaajat. Kummankaan ryhmän kanssa en välitä olla aktiivisesti tekemisissä.

Joo, niin varmaan

Äitiysloman alkuun on neljä päivää ja laskettuun aikaankin enää alle kaksi kuukautta.

Vaikka vatsa alkaa olla iso, tämä on toistaiseksi koko raskauden miellyttävin vaihe. Lämpenevät ilmat ovat hetkellisesti ratkaisseet pukeutumiseongelmat, kuusituntinen työpäivä on ollut luksusta ja siinä sivussa huomaan eläväni mukavassa, luultavasti hormonien sanelemassa haavemaailmassa.

Tässä maailmassa kaikki on rajattoman hienosti ja minulla on loistavia skenaarioita vauva-arjesta. Ja todella realistisia sellaisia. Katsokaa vaikka.

Kiinnyn vauvaan välittömästi ja leijailen synnäriltä kotiin miellyttävässä hormonipilvessä. Niinhän ei siis voi käydä, että kokisin oloni jotenkin täysin todellisuudesta irtautuneeksi ja tuijottaisin mukulaa kuin alienia, miettien, mihin on tullut ryhdyttyä.

Kotona on aina siistiä. Koska nythän minä olen kotona puuhailemassa ja aikaa on aivan rajattomasti. Kämppä ei siis räjähdä vaan meillä on sellainen sisustuslehtiharmoninen olotila koko ajan. Jostain salaperäisestä paikasta meille on myös ilmestynyt jokin ratkaisu pyykin kuivattamiseen niin, että telineitä ei ole joka paikka täynnä. Tai ehkä se on vain sitä, että sitä pyykkiä ei tietenkään nyt synny läheskään niin paljon kuin aiemmin, eihän?

Laihdun, en vain entisiin mittoihin vaan yli. Tälle harhakäsitykselle antaa pontta se, että raskausdiabeteksen jälkeen painoni on jumittanut samassa kilomäärässä pian kolme kuukautta putkeen. Ja totta kai kilot jäävät synnärille tai sulavat sen jälkeen ihan itsekseen. Niinhän ei voi käydä, että kotiin jäädessäni alkaisin ahmia pullaa ja suklaata, ihan kaukaa haettu ajatus.

Mies ei ole koskaan enää pahalla tuulella. Koska vauva-arki on vaan niin mahtavaa, miehen on paljon helpompi irrottautua töistä kuin tähän saakka ja illat elämme sellaista vaippamainosten hymyilevää vauva-arkea. Roskapussit tyhjenevät itsekseen, kotona on aina itse tehtyä ruokaa ja kaikki on vain todella harmonista.

Tulen näyttämään aina hyvältä. Ks. laihdutuskohta. Mahdun siis entisiin vaatteisiini ja mielikuvissani minulle on ilmestynyt myös kaikennäköisiä uusia vaatteita ja asusteita, yhtään en tiedä mistä. Käytän vaivatta taas korkokenkiä ja lykkään vaunuja hiukset kauniisti laitettuna pitkin kaupunkia. Mitenköhän se nyt menee niin, koska tuo todellisuushan nyt ei ole pitänyt paikkaansa edes ennen vauvan tuloa. Mutta hei, ei takerruta pikkuseikkoihin.

Käymme jatkuvasti Nuuksiossa ja muissa luontokohteissa vauvan kanssa. Koska totta kai tulokas on juuri niin yhteistyökykyinen, että siirtymät menevät mukavasti ja vauva viihtyy vaivattomasti sekä vaunuissa että rintarepussa (jonka, sivumennen sanoen, osaan totta kai jo siinä vaiheessa laittaa kiinni). Lisäksi Suomessa on jotenkin salaperäisesti jatkuvasti todella hyvät ilmat, niin että istuskelemme laavun reunalla nautiskelemassa havupuiden tuoksusta. 

Imetän vaivattomasti kaikkialla ja kaikissa asennoissa aina kun tarvitsee. Ei kipua, angstia eikä ahdistusta, ei sopivan imetyspaikan etsintää eikä tietenkään moittivia mulkaisuja mistään suunnasta.

Lehmät alkavat lentää, joten rintaruokinnan loputtua saan lypsettyä maidon suoraan parvekkeelta. Tämä nyt ei ehkä ihan ole skenaarioissa, mutta se on about yhtä todennäköinen kuin nuo yllämainitut.

Vielä kaksi kuukautta aikaa elää tässä kuplassa ennen paluuta todellisuuteen. Aion ottaa tästä kaiken irti.  

Sä mietit ihan liikaa

Raskaana olevana kohtaa yhdessä asiassa jännittävän dualistisen suhtautumisen. Toisaalta odottajan oletetaan elävän jonkinlaisessa vauvahuurussa ja keskittyvän täydellisesti tulevaan. Toisaalta, kun lähtee spekuloimaan jotakin vauva-aiheista tai vanhemmuuteen tai synnytykseen liittyvää asiaa, saa silloin tällöin kuulla miettivänsä liikaa tai huolehtivansa liikaa.

Tämä on jännittävää. Itse spekuloin asioita mielelläni, myös niitä negatiivisia. En usko, että se tekee minusta sen valmistautuneempaa tai varautuneempaa vanhempaa eri tilanteisiin kuin muutenkaan olisin, mutta jutellaanhan sitä Yhdysvaltojen politiikastakin, vaikkei siihen ole mahdollisuutta vaikuttaa.

Ehkä kyse on lähipiirin kyllästymisestä. Tottahan se varmasti on, että nykyään raskaana olijat puhuvat aiheesta enemmän kuin aiemmin. Koko touhusta on tullut aika kaikennielevää ja raskaana olemista voi harrastaa vaikka kokopäiväisesti.

Ymmärrän myös, että kaikki eivät jaksa kuunnella vauvajuttuja. Been there, seen that. Sinänsä olen huomannut kuitenkin jo nyt, miten helposti siihen hormonikuoppaan tipahtaa, että kuulumisia kysellessä puhuu lähinnä navan ympäristöstään. Mikä on todistettavissa, ei minullekaan taida juuri muuta kuulua nyt kuin raskaana olemista. Tässä yhteydessä, pahoittelut kaikille, jotka olette kypsähtäneet aiheeseen viime kuukausina.

Mutta se on vähän ristiriitaista, että kuulumisia ja mahdollisia suunnitelmia kovasti kysellään, mutta jos niitä lähtee analysoimaan, saa kuulla miettivänsä liikaa. 

En myöskään näe yhtäläisyysmerkkiä miettimisen ja huolehtimisen välillä. Vaikka pohtisin jotakin asiaa ääneen, se ei tarkoita sitä, että valvoisin yötäni asian parissa.

Sitten on vielä se porukka, jonka mielestä spekulointi on jotenkin liikuttavan huvittavaa, koska ”tehän ette vielä tiedä yhtään, mihin olette ryhtymässä”. Joo, emme tiedäkään. Mutta valitettavasti minut on varustettu aivoilla, mikä tarkoittaa, että myös mietin asioita etukäteen. En oleta siitä olevan hyötyä, mutta en oleta siitä olevan haittaakaan, kunhan ei maalaa itseään nurkkaan laatimalla omalle kohdalle liikaa odotuksia.

Mikä on todistettavissa, tässä asiassa ei varsinaisesti voi voittaa. Ehkä täytyy ottaa tämäkin turhautuminen merkkinä siitä, että pitää aktiivisemmin jutella jostakin muusta kuin vauva-asioista. Jotta ei tule mietityksi liikaa.

Palveluita tarjolla?

Alkuraskauden pahoinvoinnin kanssa toivoin, että joku voisi tuotteistaa ongelmani ja tarjota ruokapalvelua, jolla saisi tilata ”raskausruokavalioisia” aterioita kotiin. Olen edelleen sitä mieltä, että siinä olisi järkeä.

Nyt kun loppuraskaus on käsillä ja maha alkaa olla oikeasti tiellä, minulla olisi muutama lisäehdotus palveluista, jotka voisin ostaa.

1) Tavaroiden poimimispalvelu. Tällä hetkellä mies saa kumarrella kahden edestä, sillä tavaroiden poimiminen lattialta potkiva vesimeloni mahan kohdalla ei nyt vaan ole sellaista, mitä haluaisin harrastaa jos ei ole ihan pakko. Kiltisti mies on sitä hommaa tehnytkin. Mutta jos tämän saisi ulkoistettua, se olisi miehellekin reilua. Miten olisi au pair-palvelu, josta voisi palkata ”keräilijän” vaikka joka toiseksi päiväksi?

2) Pyykin pesu- ja sortteerauspalvelu sekä vauvatavaroiden järjestelypalvelu ja käyttöohjepalvelu. Meillä alkaa olla vauvanvaatteita enemmän kuin pienessä afrikkalaisessa kylässä. Nyt ne pitäisi kaikki jaksaa pestä ja – voi kauhua – järjestää kokojen mukaan, vissiinkin tutkimalla kokolappuja suurennuslasilla, koska muutenhan niitä ei erota, tai vaihtoehtoisesti viemällä kuteet jollekin hieroglyfiasiantuntijalle analysoitavaksi.

Lisäksi olemme saaneet lähipiiriltä ison määrän vauvatavaroita, joista olen rajattoman kiitollinen. Ongelma: en oikeasti ole varma, riittääkö muistikapasiteettini siihen, miten mikäkin härpäke toimii ja mikä osa kuuluu mihinkin. Jos joku voisi kirjoittaa minulle ”käyttöohjeita idiooteille”-tyyppisen ohjeistuksen, se olisi mahtavaa.

3) Pakastimen täyttöpalvelu. Joku tulisi kokkaamaan pakkasen täyteen erilaisia yhdellä kädellä syötäviä ruokia jotka olisivat valmiina viimeisiksi raskausviikoiksi ja erityisesti vauva-ajan varalle. Tämän palvelun tosin ajattelin ruikuttaa lähipiiriltä joka tapauksessa seuraavan kuukauden sisään. Kaverit ja sukulaiset, beware.

4) Yöllinen vinssauspalvelu. Kyljen kääntäminen yöllä alkaa olla vaikerruksen takana, selkä kramppaa ja mahaan sattuu. Samalla suorastaan tunnen, kuinka vauva näyttää minulle keskisormea joka kerta kun käännän kylkeä ja hänen korkeutensa joutuu etsiytymään uuteen asentoon. Kuulostaa lupaavan yhteistyön alulta. Voisinko palkata jonkun käyttelemään pienehköä nosturia, jonka avulla minut voitaisiin muutaman tunnin välein vaihtaa uuteen asentoon ilman, että täytyy itse jotenkin myötävaikuttaa koko operaatioon?

5) Kelan kaavakepalvelu. Tämän kanssa olen jopa puoliksi tosissani, vaikka palvelusta en enää itse hyötyisikään. 

Vanhempainrahaa, äitiyspakkausta ja lapsilisää hakiessa joutui sen verran täyttämään kaavakkeita ja menettämään hermojaan, että tämän homman ulkoistaminen jollekin paremmin osaavalle olisi aika tosi jees. Neuvoloihin voisi palkata jonkun vastavalmistuneen juristinplantun tai valtiotieteilijän yhdeksi päiväksi viikossa pyörittämään konsultointi- ja täyttelypalvelua. Hänelle voisi varata 1-3 tunnin mittaisen audienssin, jonka aikana kaikki paperihommat hoidettaisiin kerralla kuntoon. Tätä ei tietenkään tarvitsisi tarjota ilmaiseksi, vaan palvelun saisi ostaa omalla rahalla tai ainakin jollain omavastuuosuudella se, joka haluaa ja kokee tarpeelliseksi. 

Lopputulos olisi kuitenkin varsin todennäköisesti se, että hakemukset ja kaavakkeet saataisiin kerralla oikein ja Kelan työ hakemusten vastaanottamisessa ja päätösten tekemisessä helpottuisi.

Jään odottamaan Vuoden innovaatio-palkintoa.