Saako sitä katua?

Kuinka moni ihminen katuu sitä, että on hankkinut lapsia? Tähän kysymykseen törmää mediassa tasaisin väliajoin ja vastaus tuntuu aina riippuvan täysin siitä, missä ja miten kysely on toteutettu.

Joskus näkee isojakin lukuja, joissa ihmiset myöntävät, että kyllä kadutti koko lastenhankinta mutta minkäs teet, tehty mikä tehty. Useimmiten kukaan ei myönnä katuvansa, mikä tarkoittaa skeptikoille sitä, että asia on tabu ja ihmiset eivät vain tunnusta, ja lapsiasian ajajille sitä, että lasten hankkiminen vain on niin mahtavaa että mitä sitä katumaan.

Kun oma lapsiasia on vielä täydellisesti spekulatiivisella tasolla ja tulokas edelleen ilmoittaa olemassaolostaan vain työntämällä päätään vatsanahkaani vasten, on tätäkin asiaa helpompi pohtia. Puolen vuoden päästä joku voi vaikka ottaa sanomiseni tosissaan; tällä hetkellä mennään vielä teoreettisella tasolla.

Itse vierastan sitä, miten suuri tabu yleensäkin jonkin asian katuminen on. Vaikka jotain asiaa hetkellisesti katuisi, se ei mielestäni tarkoita, että sen toivoisi tekemättömäksi. Ehkä joskus niinkin on, mutta ei aina.

Katumista myös pidetään epäonnistumisen merkkinä, mikä mielestäni on todella kummallista. Jos ei ole koskaan tehnyt yhtään päätöstä, jota olisi tarvinnut katua, mitä se kertoo elämästä?

Itse tiedän katuneeni työpaikasta lähtemistä, vaikka tiesin sen oikeaksi ratkaisuksi sillä hetkellä. Olen katunut ihmissuhteen päättämistä ja toisen aloittamista vaikka olen tiennyt, että näin sen pitää mennä. Kaduin opiskelukaupungin valintaa monet kerrat, vaikka fakta on, että toisenlaisella ratkaisulla moni aivan mahtava asia olisi jäänyt toteutumatta.

Kaikki nämä päätökset ovat olleet sellaisia, jotka veivät asioita juuri oikeaan suuntaan. Tiesin sen niitä tehdessäni ja lopputulos oli hyvä. Silti siinä vaiheessa, kun ratkaisu on tehty ja sen mukanaan tuomat ensimmäiset negatiiviset asiat tulivat eteen, kyllä kadutti.

Onko se sitten niin luvatonta myöntää, että hetkittäin myös lapsen hankkimista katuu? Ehkä sen asian luvattomuus on siinä, että tämä koetaan henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi lasta kohtaan, lasta, joka ei valinnut syntyä. Mutta kun ei se ihan niinkään mene. Lapsesta voi minun logiikkani mukaan olla onnellinen, vaikka välillä kaduttaisi, että toivotti näin ison elämänmuutoksen tervetulleeksi.

Tällä hetkellä raskaus ei kaduta enkä vaihtaisi tulevaa elämänmuutosta mihinkään. Silti olen ihan varma että lähikuukausina edessä on hetkiä, jolloin kadun koko savottaan ryhtymistä, sen ajankohtaa ja kaikkea muuhunkin siihen liittyvää. Ja samalla olen aika varma, että kun mukula on maailmassa, en toivoisi häntä siitä pois enkä haluaisi entistä elämääni takaisin. Uskon myös, että enemmän kaduttaisi, jos ei olisi antanut asialle edes tilaisuutta.

Mutta sen suhteen olen utelias, uskallanko myöntää itselleni tai ääneen tulevaisuudessa, että lapsen hankkiminen on ratkaisu, joka kaduttaa.

Ja haluaisin myös tietää, miten pian tämän blogikirjoituksen laatiminen alkaa kaduttaa.