Aika laittaa piste

Ipanaattori2014 on pian kuuden viikon ikäinen. Olisi liian aikaista sanoa, että elämä alkaa tasaantua, mutta ehkä jotakin etäisesti sitä muistuttavaa kohti ollaan menossa.

Fyysisesti alan olla tolpillani niin raskausajan kuin sektionkin jäljiltä. Synnärille menon jälkeen kymmenessä päivässä tippui yhtä monta kiloa. Sen todettuani en ole uskaltanut käydä vaa’alla. Parempi kun ei tiedä, mihin suuntaan asiat kääntyvät imettämisen ja Fazerin sinisen liikakäytön myötä.

Toipumisesta kertoo sekin, että alan pikkuhiljaa väsyä hissuttelemaan leikkauksen jälkimainingeissa. Odotan hyvin innolla lääkärintarkastusta, jossa toivottavasti saan luvan taas raahata ostoskasseja, kantaa mökillä vesiämpäreitä ja nostella itse puut saunan lämmitykseen. Olisi mukavaa hiljalleen saada kroppa takaisin omaan käyttöön.

Mielialat ovat edelleen kuin Seattlen säätila – jos sää ei siellä miellytä, kannattaa odottaa viisi minuuttia. Mutta pahimmat hormonihyrskyt alkavat sentään olla jo takanapäin.

En siis ole enää raskaana ja ryppyisyyskin alkaa olla jo vähenevä luonnonvara. Hysteriaa ei juuri nyt ole, listeriaa ei tarvitse samalla tavalla pelätä ja enää ei vitutakaan niin kovin pahasti kuin vain hetkittäin.

Kun nyt ollaan tässä pisteessä, on aika laittaa tämä blogi pakettiin.

On ollut mukava päästää sarkastinen puolensa valloilleen tässä formaatissa. Mutta koska hankalin pureskeluvaihe elämänmuutoksen kanssa on tältä erää ohi enkä halua blogin laimentuvan vaunulenkkejä kuvailevaksi mammablogiksi, on parempi lopettaa tähän.

Blogi sai näiden kuukausien aikana noin 27 000 klikkausta. Kiitos siitä teille. Jos muutan mieleni ja päätän aloittaa uudella nimellä uuden blogin, laitan linkin tänne.

Nyt on aika vetäytyä vauvakuplaan ja tarkastella maailmaa hetken aikaa sieltä käsin. 

Kuten olen jo aiemmin todennut, en usko, että minusta tulee koskaan kaikkein harmonisinta äitiä. Mutta minusta voi tulla organisointikykyinen, reipas ja asioihin tarttuva äiti.

Ja lisäksi olen silmittömästi rakastunut lapseeni.

Uskon, että lapselle voisi sattua huonompikin kortti vanhemmuusarpajaisissa. 

Ipanaattori2014 on onneksi vielä liian pieni väittääkseen vastaan.

Loppukesän muoti-ilmiöitä

Kun raskaus menee kaksi viikkoa yli, lapsi otetaan sektiolla ulos ja sen jälkeen paino tippuu kymmenessä päivässä yhtä monta kiloa, voin kertoa, että naisvartalon keskiosasta tulee aika mielenkiintoisen näköinen. Tässä lyhyt kuvaus eri vaiheista. 

Koska lastenhuoneen elämänmakuinen sisustus –tekstissä kokeiltiin onnistuneesti sisustuslehdistä tuttua tyyliä, testataanpa nyt, voiko raskausarvista puhua samalla tavalla kuin syysmuodista.

Kumipallona luokses pompin –vatsa

Loppuraskaudessa muodissa ovat pyöreät ja pallomaiset muodot.  50-luvun tyttömäisten pallokuosien sijaan tämä muoti-ilmiö lähtee nyt vähän toiselle ulottuvuudelle. Muoti ottaa vaikutteita Brasiliasta (mitkään vaatteet eivät järkevästi mahdu päälle) sekä Muumimaailmasta (edes Muumimammalla ei ollut tällaista pötsiä). Tälle suuntaukselle ominaista ovat myös vatsan vauhdikkaat liikkeet, joiden mukana muotivatsa lainaa piirteitä myös Star Trek-aikakaudelta (täyttä scifiä).

Joulukinkku-vatsa

Päivää ennen sektiota vatsan vallitseva muotivirtaus on merry Christmas-tyyli: pötsi näyttää joulun pääruokalajilta. Erityisesti navan ympäristössä venynyt iho on saanut upean ruosteenruskean värin. Jos pelkäät, että vaatekaapissasi ei ole mitään, mikä sopisi tähän sävyyn, niin eipä huolta: kun maidon nousu lähtee liikkeelle, rintojesi iho venyy ja eri ruumiinosat muodostavat upean värisuoran keskenään. Pikantti, industrial-henkinen yksityiskohta on napa, joka näyttää tässä vaiheessa töpseliltä.

Puhkaistu ilmapallo -vatsa

Sektio on ohi, vatsa on kokenut muodikkaan lässähdyksen ja vallalla on nyt tyyli small is still ugly. Vatsa näyttää puolet pienemmältä, mutta erilaiset venymät ja raskausarvet ovat toki yhtä komeasti näkyvissä kuin joulukinkku-vaiheessa. Napa lainaa muodikkaan muotonsa niin kotimaisilta kuin ulkomaisilta suunnannäyttäjiltä: se muistuttaa nyt Garmisch Parten-Kirchenin hyppyrimäen ja Angry Birdsin possujen nenän risteytystä. Sektiohaava muodostaa tyylikkään punaisen poikkiviivan koko komeuden alapuolelle.

Islannin pinnanmuodot -vatsa

Sektiosta on viisi viikkoa. Ihanat syysvärit musta ja ruskea ovat täplittäneet navan ympäristön ja itse napa on tehnyt tyylikkään sivuttaisliikkeen -  se ei enää pyri ulospäin mutta ei ole myöskään palannut ennalleen, vaan näyttää vain yksinkertaisesti oudolta. Sen alapuolella on persoonallinen kraateri, jonka asettautuminen tälle sektorille on selvästi jokin selittämätön muotisuunnittelijan oikku. Luonnonläheisen syystyylin täydentää ylävatsa, joka on jähmettynyt pysyvään aaltoliikkeeseen. Kokonaisuus on ottanut vaikutteita Islannista, jossa vastaavat kraaterit ja kuujärvet ovat arkipäivää. Ärtsäkänpunainen sektiohaava antaa pikantin lisän vatsan värisuoraan.

Jos joku haluaa ostaa parit bikinit, voin myydä halvalla.

Voitaisiinko lopettaa tämä tissipuhe?

”Katso, se on äidin tissillä! Se syö siinä tissiä!”

Näin valistettiin puolitoistavuotiasta sukulaistyttöäni, joka sai kunnian olla paikalla katsomassa, kun hänen serkkunsa nautti ateriaansa.

Minulla ei ollut mitään sitä vastaan että tyttönen oli seuraamassa toimenpidettä: oli oma valintani imettää vanhempieni olohuoneen sohvalla ja mielestäni on hieno asia, että Suomessa lapset saavat nähdä, miten vauvoja ruokitaan ja oppivat pitämään asiaa luonnollisena.

Sen sijaan minua on alkanut ottaa pattiin tapa, millä ruokailusta puhutaan. Toisin sanoen tämä jatkuva tisseistä puhuminen.

Minä imetän lastani. Virallisen terminologian mukaan mukula on rintaruokinnassa ja kun haluamme miehen kanssa vitsailla aiheesta, puhumme maitobaarista ja maidontuotantolaitoksista. Olen iloisesti yllättynyt siitä, että homma on toistaiseksi toiminut luomusti ja muksu kasvaa käyrillä.

Mutta tämä tissipuhe ottaa minua aivoon. Ensinnäkin, olen sitä mieltä että ”tissit” terminä on vähän sellainen viisitoistavuotiaiden koulupoikien termi naisen rintavarustukselle. Sellaisena se on minun mielestäni hieman alentava käsite.  Vertailun vuoksi: jos ”tissi” olisi neutraali nimitys kyseiselle ruumiinosalle, miksi rintasyöpä ei ole ”tissisyöpää”, miksi ei puhuta ”tissileikkauksista”, ”tissinpoistosta” ja ja ”tissirauhasista”? Miksi tällaista lässytystermiä käytetään nimenomaan imetyksen yhteydessä mutta ei lääketieteellisenä tai muuten virallisena sanana?

Lisäksi mielestäni tissipuheeseen liittyy koko joukko ärsyttäviä ja kieliopillisesti virheellisiä sanontoja ja termejä.

”Se syö tissiä.”

Eikä syö. Jos mukula söisi tissiä, hänellä olisi hampaat, hän todennäköisesti käyttäisi veistä ja haarukkaa ja lapsukaiselle pitäisi luultavasti viiltää ateriaksi lihaveitsellä pala äidin rintaa. Viimeksi kun tarkistin, vauvan ravinto koostuu maidosta, jota kyseinen ruumiinosa erittää. Vauva ei ole kannibaali.

”Annatko sä sille nyt tissiä?”

Anteeksi jos olen täysi perverssi, mutta kun naisen vartalosta ja antamisesta puhutaan samassa lauseessa, niin silloin kyllä puhutaan yleensä muusta kuin lapsen ruokailusta. Ja ei, en tarjoile lapselleni tissiä. Tarjoilen hänelle ruokaa.

”Se taitaa haluta tissiä”

Ensinnäkin, arvioita siitä, mitä lapseni haluaa, otetaan tässä huushollissa vastaan ainoastaan lapseni toiselta vanhemmalta. Toisekseen, jos lapsi haluaa ruokaa tai läheisyyttä, niiden tarjoamisesta voidaan keskustella ilman tissit-termiä. Minun kroppani ei ole mikään lihatiski, josta voidaan haluta sitä sun tätä.

”Tuontapainen itku on sellaista tissihuutoa.”

Ei ole. Itkulla ilmaistaan tunnetilaa, joka on tuttu myös ei-rintaruokituille lapsille. Sitä kutsutaan ammattilaispiireissä nimellä nälkä.

Miksi jaksan ärsyyntyä tästä jatkuvasta tissipuheesta? Siksi, että yhteiskunnallisesti ei ole ihan samantekevää, miten naisen vartalosta puhutaan. Jos lapsen ruokinnan myötä naisen kropasta voidaan puhua alentuvasti ja teinipoikien termeillä, se on aika surullista. Sillä rintaruokinta ei monelle ole mikään yksinkertainen juttu. Imetyksen ympärillä käy kova debatti erilaisine painotuksineen ja onnistuessaankin imettäminen on fyysisesti aikamoista duunia. Ainakin itse olen yllättynyt tämän aktiviteetin kuluttavuudesta, vaikka olen todella onnellinen ja kiitollinen siitä, että homma toimii.

Muut siis kutsukoot rintaruokintaa miten haluavat, minä en lähde tähän tissidialogiin. Ipanaattori2014 saa toivottavasti jatkossakin maitonsa minulta, mutta ruokkimisesta puhuessa ei mielestäni ole tarpeen käydä tätä ainaista tissijauhantaa.

Jos evoluutio olisi hoitanut tämän homman järkevästi, imettäminen tapahtuisi sormenpäistä tai rystysistä. Ne olisivat jo muotonsa puolesta paljon luontevammat ulokkeet tähän duuniin.

Lopuksi todettakoon, että meillä menee vissiin vauvan kanssa aika mukavasti. Muutenhan minulla ei olisi energiaa provosoitua näinkin triviaalista aiheesta.

Matkalla säntäilyvanhemmuuteen

Koska tapanani on tuupata vapaa-aika melko täyteen ohjelmaa, olen usein saanut kuulla olevani suorittaja. Se voi pitää paikkaansa; itse vain en koe, että mukavien asioiden tekeminen on suorittamista. Määritelmä joka tapauksessa on johtanut siihen, että epäilin oman sudenkuoppani vanhemmuudessa olevan liika suorittaminen.

Olin väärässä. Minusta ei ole ainakaan vielä tullut suorittajavanhempaa. Sen sijaan olen hyvällä tiellä kohti säntäilyvanhemmuutta. Se on suorittajavanhemmuuden alalaji, jossa johdonmukainen suorittaminen on viety niin pitkälle, että vauhtisokeus iskee hetkenä minä hyvänsä.

Koska Ipanaattorin ruokinta hoituu tällä erää luomumenetelmällä, olen toisina päivinä täydellisellä maitomaratonilla. Mikä tarkoittaa sitä, että kun ruokailuun tulee tauko ja mukula nukahtaa, minun päässäni on jo kehittynyt viidentoista kohdan to do-lista asioista, jotka pitäisi tehdä justnytihanheti. 

Kun tenavalla filmi katkeaa, itse syöksyn siis paikasta toiseen kuin raketti ja koetan priorisoida. Erityisesti ensimmäisinä viikkoina, jolloin sumuisin aivoin yritin muistaa sektion jälkeiset kipulääkkeiden otot, veritulpan estolääkityksen ja parit jälkitulehdusten vaatimat hoidot, ne olivat prioriteettilistan ensisijalla. Sen jälkeen tulivat hampaiden harjaus, suihkussa käynti ja syöminen. Riittävä nesteen nauttiminen oli ensisijalla, mistä johtuen minulle on neljän viikon helleputken jälkeen kehittynyt aivan ilmiömäinen kyky kietaista litra vettä yhteen menoon henkeä vetämättä.

Samalla aivoni käyvät koko ajan matemaattisella turboteholla kun yritän optiomoida ajankäyttöni äärimmilleen. Jos Ipanaattori2014 nukkuu vielä viisitoista minuuttia, ehdinkö keittää rintakumit ja tuttipullot? Jos käyn suihkussa, kerkiänkö sen jälkeen vielä soittamaan puhelun äidille tai ehtisinkö sitä ennen laittamaan pyykkikoneen päälle? Jos käytän tämän tauon latomalla astiat tiskikoneeseen, harmittaako kohta, etten sittenkin mennyt nyt päiväunille? Mutta jos menen päiväunille ja mukula herättää vartin päästä, silloin se vartti olisi kannattanut käyttää jotenkin paremmin. Kas siinä pulma.

Tässä säntäilyn tilassa käytetään hyväksi jokainen viive ja sekunti. Minulla täytyy olla dekkari tietokoneen vieressä, sillä netin yhdistyminen saattaa viedä kolmekymmentäkin sekuntia ja sinä aikana ehdin hyvin viettää pienen pätkän laatuaikaa Neiti Marplen laadukkaassa seurassa. Jos Ipanaattori herää ja mies menee vaihtamaan vaipan ennen seuraavaa ruokailusessiota, kilpailen itseni kanssa, josko ehdin paniikkisiivota olohuoneen.

Kun Ipanaattori päättääkin nukkua hieman pitempään ja ehdin hoitaa kaikkein välttämättömimmät asiat, silloin vasta asiat menevätkin hankaliksi. Kun on omaa aikaa eikä tiedä yhtään, milloin se päättyy ja on jopa ehtinyt vessaankin, mikä on riittävän arvokasta aktiviteettia? Kannattaako rajallista aikaa käyttää facebookissa? Ovatko Hesarin kiinnostava artikkeli tai suosikkiblogini tuorein päivitys tarpeeksi kallisarvoisia, jotta pistän niihin muutaman minuutin? Onko tärkeää että teen tänään itse ruokaa vai olenko tyytyväisempi jos vain lämmitän eineksen ja säästän aikaa muuhun?

Sivumennen sanoen, huoneistossamme asuu myös säntäilemättömyysvanhempi. Kun Ipanaattori on hereillä, mies seurustelee tyytyväisenä hänen kanssaan. Kun Ipanaattori alkaa käydä unille, mies ottaa hänet kainaloonsa ja katsoo kännykältä Myytinmurtajia samalla kun mukula käpertyy tyytyväisenä ihokontaktiin ja kiskoo sikeitä – yleensä kauemmin kuin silloin, kun syönnin jälkeen jää nukkumaan yksin. 

Tuijotan miestä ja lasta mykän ihailun vallassa ja totean, että toiset ne osaavat. Sitten lähden taas säntäilemään.

Kävin kriittisen keskustelun itseni kanssa siitä, pitäisikö minun kokea huonoa omaatuntoa ja ottaa morkkista siitä, että en seesteisesti makaa paikallani katselemassa lastani jokaisena levollisena hetkenä. Sitten totesin, että minä olen saanut lapsen, mutta lobotomiaa ei vissiin tullut samalla keikalla. Minä olin säntäilijä, organisoija ja ajankäytön optimoija ennen lapsen syntymää, miksikäs se nyt olisi mihinkään muuttunut. Vanhemmuudesta pitää tehdä oman näköistä. Sitä ei synny, jos ei kokeile eri vaihtoehtoja ja löydä tasapainoa säntäilyn ja elbailun välissä. 

Sitä paitsi siinä vaiheessa, kun mukula haluaa ruokaa tai kun hän ruokailun välissä katselee minua silmät suurina, maailma pysähtyy ja pieneksi hetkeksi kaikki säntäily unohtuu. Ehkäpä se on sitä tasapainoa.

No niin, blogiteksti on kirjoitettu ja Ipanaattori nukkuu edelleen. Jos olen nyt oikein nopea, kerkiän vielä suihkuun ennen kuin hän herää.

Läpihuutojuttu nimeltä sektio

Kuten kroppa vs synnytys-maaottelua seuranneet muistanevat, minähän en lopun viimein synnyttänyt perinteisesti, vaan ipanaattori otettiin maailmaan kirurgin veitsen suosiollisella avustuksella. Olin etukäteen monesta suunnasta kuullut, että ei se sektio sitten mikään läpihuutojuttu ole. Joo, ei ollut. Se, miten vähän se oli läpihuutojuttu, tuli kuitenkin pienenä yllätyksenä. Ohessa selostus sektion ja siitä toipumisen huippukohdista. Saa olla eri mieltä.

Sektion ajankohta oli sovittu maanantaiaamulle. Sen jälkeen kun kolme päivää olin odottanut, että synnytys käynnistyisi, aloin viimeisenä yönä pelätä, että se todellakin käynnistyisi – kun pääsin jo vihdoin asettautumaan sille taajuudelle, että veitsihommiksi menee, tuntui, että pää hajoaa, jos täytyy taas asennoitua uudelleen. Mies taisi tosin valvoa viimeisen yön vielä totaalisemmin kuin minä; hänelle selvisi viime metreillä, että sektion myötä hän pääsee olemaan ipanaattorin ensikontakti ensimmäiset tunnit ja vastuu taisi hieman painaa.

Aamulla meidät tultiin hakemaan, minut leikkaussaliin ja mies vaatteiden vaihtoon. Miehen mukaan lähtivät myös huoneessa olleet kolmen päivän tavarat ja tämän logistisen ponnistuksen myötä allekirjoittaneen kengät katosivat tälle reissulle. Vinkki: jos haluat antaa sairaalan henkilökunnalle todella hoitoon kypsän kuvan, kannattaa hukata kenkänsä synnärireissulle ja yrittää metsästää niitä kotiinlähdön tunnelmissa, vauvaa turvaistuimessa retuuttaen ja äiti lähtötunnelmissa itkien. Siitä jää kaikille sellainen mukava fiilinki.

Mutta takaisin sektioon. Pääsin leikkaussaliin, puudutukset laitettiin ja minut kytkettiin monitoreihin, rintakehän eteen pystytettiin jonkinlainen kankainen viritelmä, jotta en nähnyt toimenpidettä. Sitten alkoi kuulu ruohonleikkurin ääntä muistuttavaa surinaa ja yksi hoitohenkilökunnan jäsenistä kurkisti kankaan yli sanoen hieman anteeksipyytävästi: ”Mä hieman leikkaan tuota karvoitusta.” Jep. Koska tilannetajuni on mitä on, höläytin hänelle, että kai te myös lakkaatte varpaankynnet. Olisi pitänyt ennemmin pyytää täysi brasilialainen ja vauhtiraita, kun kerrankin puudutuksetkin olivat kohdillaan.

Mies tuotiin sisään puettuna leikkaussalivaatteisiin. Tässä kohtaa voidaan puhua ironiasta: sen ainoan kerran, kun mies puetaan George Clooneyksi ja minä olisin jo valmiiksi ilman housuja, minut on puudutettu vyötäröstä alaspäin. Mitä tuhlausta. Tosin mies oli myös valkoinen kuin kalkkilaivan kapteeni. Syy selvisi myöhemmin: keskivartaloni oli sivelty desinfiointiaineella, joka jätti koko keskikropan kirkkaanpunaiseksi. Näytin kuulemma vatsoineni aivan joulukinkulta ja mies luuli hetken, että minua jo operoitiin. Tip tap.

Itse toimenpide oli onneksi pian ohi, lapsi tuotiin nähtäväksi ja kohtaus oli melko huvittava. Meidänhän ei siis tarvinnut ihailla sinisepunaista, synnytyskanavasta ryöminyttä pikku avarauusolentoa vaan sen sijaan nähtäväksi tuotiin kauniisti kylvetetty, vaippaan ja pipoon puettu mukula, joka velvollisuudentuntoisesti ulvoi keuhkonsa pellolle osoittaakseen, mitä mieltä oli maailmaantulosta. Ipanaattorilla on selvästi hallinnassa draamakuningatarmainen estradille tulemisen taito.Seuraava minkä kuulin, oli leikkaavan lääkärin asiallinen kommentti ”No niin, laitetaanpa sitten kohtu takaisin paikoilleen.” Uh huh. No, laittakaapa.

Mies lähti kätilön ja vauvan kanssa jatkamaan matkaa ja minut vietiin heräämöön. Siellä vietin muutaman tunnin vahvassa lääketokkurassa ja hoitajat kävivät pumppaamassa kohdun tyhjäksi. Tässä kiinnostava anekdootti, jota en tiennyt ennen omaa sektiotani: vaikka lapsi leikataan ulos, kohtu luulee synnyttäneensä. Leikkauksen jäljiltä kohtuun kertyy reilut verihyytymät ja jälkivuodot tulevat ulos kuten alatiesynnytyksenkin jälkeen. Menetin pelkässä leikkauksessa papereiden mukaan yhdeksän desilitraa verta ja ylimääräinen desi pumpattiin maailmaan heräämöllä. Tunne oli vähän sellainen kuin joku olisi pyöritellyt kahvakuulaa edestakaisin keskivartalon päällä.

Seuraavat kaksi päivää olin pitkälläni tukisukat jalassa ja katedrin kanssa, edes vessaan ei ollut asiaa puoleentoista vuorokauteen. Pystyin nousemaan istumaan vain jos joku veti minut ylös sängyn pohjalta ja nosti sängyn päätyä. Vauvaa en pystynyt moneen päivään hoitamaan lainkaan, en nostamaan syliini enkä edes korjaamaan imetysasentoa kun muksu tuotiin viereen tutustumaan maidontuotantolaitokseen. Mies sai rautaisannoksen paitsi vaipanvaihtoa ja pepun pesemistä (vauvan, ei minun, toim. huom.), myös omaishoitajan ja imetystukihenkilön arkea. Jos jotakin hyvää sektiosta hakee, se tasaa vanhemmuuden puntit aika mukavasti ensimmäisten päivien osalta. Ainakin tämä äiti oli sen verran poissa pelistä, että mies sai todellakin venyä ihan mukavasti.

Sektiolla oli myös muutamia muita iloisia jälkioireita. Suolisto lamautui puudutusten myötä täydellisesti ja sen starttailu olikin sitten kesäkuumalla ihan oma lukunsa. Haava särki, tosin vähemmän kuin olin luullut, mutta tiettyjen liikeratojen välttely ei aina onnistunut ja lopputuloksena oli melko saatanallinen, repivä haavakipu. Pääsin kymmenen päivän pistoskuurille veritulppalääkityksen kanssa, mikä oli melkoinen joyride kun piikit piti tökkiä jo valmiiksi kipeälle vatsanseudulle.

Silti olen sitä mieltä, että sektiosta toipuminen oli yllättävänkin nopeaa, pahin oli ohi jo viikossa. Lisäksi itselläni kävi säkä, sillä leikkaavalla lääkärillä oli selvästi ollut ala-asteella varsin kohtuullinen käsityönopettaja – haava on siisti, muutenhan vatsanseutu totta kai on kuin pakanamaan kartta.

Koska minulla ei ole vertailukohtaa, en osaa sanoa, miten paljon pahempaa tai helpompaa olisi ollut toipua alatiesynnytyksestä. Minkäänlaista traumaa minulle ei uskoakseni sektiosta jäänyt; hoitohenkilökunta oli rautaisen ammattimaista ja koko hoitoketju toimi mielestäni hienosti alusta loppuun.

Henkisesti oikeastaan ainoa nävertävä asia on tietynlainen ahdistava odotuksen tunne. Odotan sitä hetkeä, jolloin joku tulee kertomaan minulle, miten olisi pitänyt toimia, jotta olisin voinut synnyttää alateitse. Sillä tällainen besserwisserhän tulee jossain vaiheessa vastaan, siitä ei ole epäselvyyttä – kysymys on vain, milloin ja missä yhteydessä. Joko hän on lekuri joka olisi vielä kokeilut oksitosiinia tai isompaa lääkeannostusta, tai sitten joku maallikko, jonka mielestä aiheutin tämän itse kun en istunut tarpeeksi jumppapallolla tai syönyt pakurikääpää raskausaikana. Mutta joku tämän tuomion vielä minulle varmasti lukee. Sitä odotellessa.

On muuten vähän huvittavaa sekin, että kaikissa papereissa lukee sektion syynä ”epäonnistunut käynnistys”. No joo, niinhän se oli. Vaan kun itse olin sitä mieltä, että kaikki meni oikein mukavasti nappiin.   Olen länsimaisen lääketieteen uskollinen kannattaja ja opetuslapsi ja minulle tämä oli oikein hyvä tapa saattaa muksu maailmaan. En koe, että olisin epäonnistunut tai huono synnyttäjä enkä koe, että sairaalassa olisi jotenkin epäonnistuttu kun synnytystä ei saatu startattua.

Mutta oli jännittävää huomata, miten tiukassa alatiesynnytyksen normi meillä elää. Minusta on hyvä, että Suomessa lähtökohtaisesti synnytetään alateitse. Silti itselleni tuli tunne, että minun oletettiin tarvitsevan terapiaa, koska en mahtunut tähän muottiin. Ja siitä tuli vähän sellainen tunne, että onkohan tässä menty jo pikkuvarpaan kynnen verran liian pitkälle perinteisen synnytyksen painottamisessa.

En edelleenkään usko, että lähden tähän savottaan enää uudelleen. Mutta jos niin kävisi ja edessä olisi uudestaan sektio, se olisi ihan fine.

Vain yhden asian tekisin tällä tiedolla toisin: hoitaisin sheivauksen ihan itse kotioloissa. Joku kohteliaisuuskäsitys se on minullakin.