Kuten kroppa vs synnytys-maaottelua seuranneet muistanevat,
minähän en lopun viimein synnyttänyt perinteisesti, vaan ipanaattori otettiin
maailmaan kirurgin veitsen suosiollisella avustuksella. Olin etukäteen monesta
suunnasta kuullut, että ei se sektio sitten mikään läpihuutojuttu ole. Joo, ei
ollut. Se, miten vähän se oli läpihuutojuttu, tuli kuitenkin pienenä
yllätyksenä. Ohessa selostus sektion ja siitä toipumisen huippukohdista. Saa
olla eri mieltä.
Sektion ajankohta oli sovittu maanantaiaamulle. Sen jälkeen
kun kolme päivää olin odottanut, että synnytys käynnistyisi, aloin viimeisenä
yönä pelätä, että se todellakin käynnistyisi – kun pääsin jo vihdoin
asettautumaan sille taajuudelle, että veitsihommiksi menee, tuntui, että pää
hajoaa, jos täytyy taas asennoitua uudelleen. Mies taisi tosin valvoa viimeisen
yön vielä totaalisemmin kuin minä; hänelle selvisi viime metreillä, että
sektion myötä hän pääsee olemaan ipanaattorin ensikontakti ensimmäiset tunnit
ja vastuu taisi hieman painaa.
Aamulla meidät tultiin hakemaan, minut leikkaussaliin ja
mies vaatteiden vaihtoon. Miehen mukaan lähtivät myös huoneessa olleet kolmen
päivän tavarat ja tämän logistisen ponnistuksen myötä allekirjoittaneen kengät
katosivat tälle reissulle. Vinkki: jos haluat antaa sairaalan henkilökunnalle
todella hoitoon kypsän kuvan, kannattaa hukata kenkänsä synnärireissulle ja
yrittää metsästää niitä kotiinlähdön tunnelmissa, vauvaa turvaistuimessa
retuuttaen ja äiti lähtötunnelmissa itkien. Siitä jää kaikille sellainen mukava
fiilinki.
Mutta takaisin sektioon. Pääsin leikkaussaliin, puudutukset
laitettiin ja minut kytkettiin monitoreihin, rintakehän eteen pystytettiin
jonkinlainen kankainen viritelmä, jotta en nähnyt toimenpidettä. Sitten alkoi
kuulu ruohonleikkurin ääntä muistuttavaa surinaa ja yksi hoitohenkilökunnan
jäsenistä kurkisti kankaan yli sanoen hieman anteeksipyytävästi: ”Mä hieman
leikkaan tuota karvoitusta.” Jep. Koska tilannetajuni on mitä on, höläytin
hänelle, että kai te myös lakkaatte varpaankynnet. Olisi pitänyt ennemmin
pyytää täysi brasilialainen ja vauhtiraita, kun kerrankin puudutuksetkin olivat
kohdillaan.
Mies tuotiin sisään puettuna leikkaussalivaatteisiin. Tässä
kohtaa voidaan puhua ironiasta: sen ainoan kerran, kun mies puetaan George
Clooneyksi ja minä olisin jo valmiiksi ilman housuja, minut on puudutettu
vyötäröstä alaspäin. Mitä tuhlausta. Tosin mies oli myös valkoinen kuin
kalkkilaivan kapteeni. Syy selvisi myöhemmin: keskivartaloni oli sivelty
desinfiointiaineella, joka jätti koko keskikropan kirkkaanpunaiseksi. Näytin
kuulemma vatsoineni aivan joulukinkulta ja mies luuli hetken, että minua jo
operoitiin. Tip tap.
Itse toimenpide oli onneksi pian ohi, lapsi tuotiin
nähtäväksi ja kohtaus oli melko huvittava. Meidänhän ei siis tarvinnut ihailla
sinisepunaista, synnytyskanavasta ryöminyttä pikku avarauusolentoa vaan sen
sijaan nähtäväksi tuotiin kauniisti kylvetetty, vaippaan ja pipoon puettu
mukula, joka velvollisuudentuntoisesti ulvoi keuhkonsa pellolle osoittaakseen,
mitä mieltä oli maailmaantulosta. Ipanaattorilla on selvästi hallinnassa draamakuningatarmainen
estradille tulemisen taito.Seuraava minkä kuulin, oli leikkaavan lääkärin asiallinen
kommentti ”No niin, laitetaanpa sitten kohtu takaisin paikoilleen.” Uh huh. No,
laittakaapa.
Mies lähti kätilön ja vauvan kanssa jatkamaan matkaa ja
minut vietiin heräämöön. Siellä vietin muutaman tunnin vahvassa lääketokkurassa
ja hoitajat kävivät pumppaamassa kohdun tyhjäksi. Tässä kiinnostava anekdootti,
jota en tiennyt ennen omaa sektiotani: vaikka lapsi leikataan ulos, kohtu
luulee synnyttäneensä. Leikkauksen jäljiltä kohtuun kertyy reilut verihyytymät
ja jälkivuodot tulevat ulos kuten alatiesynnytyksenkin jälkeen. Menetin
pelkässä leikkauksessa papereiden mukaan yhdeksän desilitraa verta ja
ylimääräinen desi pumpattiin maailmaan heräämöllä. Tunne oli vähän sellainen
kuin joku olisi pyöritellyt kahvakuulaa edestakaisin keskivartalon päällä.
Seuraavat kaksi päivää olin pitkälläni tukisukat jalassa ja
katedrin kanssa, edes vessaan ei ollut asiaa puoleentoista vuorokauteen. Pystyin
nousemaan istumaan vain jos joku veti minut ylös sängyn pohjalta ja nosti
sängyn päätyä. Vauvaa en pystynyt moneen päivään hoitamaan lainkaan, en
nostamaan syliini enkä edes korjaamaan imetysasentoa kun muksu tuotiin viereen
tutustumaan maidontuotantolaitokseen. Mies sai rautaisannoksen paitsi
vaipanvaihtoa ja pepun pesemistä (vauvan, ei minun, toim. huom.), myös
omaishoitajan ja imetystukihenkilön arkea. Jos jotakin hyvää sektiosta hakee,
se tasaa vanhemmuuden puntit aika mukavasti ensimmäisten päivien osalta.
Ainakin tämä äiti oli sen verran poissa pelistä, että mies sai todellakin venyä
ihan mukavasti.
Sektiolla oli myös muutamia muita iloisia jälkioireita.
Suolisto lamautui puudutusten myötä täydellisesti ja sen starttailu olikin
sitten kesäkuumalla ihan oma lukunsa. Haava särki, tosin vähemmän kuin olin
luullut, mutta tiettyjen liikeratojen välttely ei aina onnistunut ja
lopputuloksena oli melko saatanallinen, repivä haavakipu. Pääsin kymmenen
päivän pistoskuurille veritulppalääkityksen kanssa, mikä oli melkoinen joyride
kun piikit piti tökkiä jo valmiiksi kipeälle vatsanseudulle.
Silti olen sitä mieltä, että sektiosta toipuminen oli
yllättävänkin nopeaa, pahin oli ohi jo viikossa. Lisäksi itselläni kävi säkä,
sillä leikkaavalla lääkärillä oli selvästi ollut ala-asteella varsin
kohtuullinen käsityönopettaja – haava on siisti, muutenhan vatsanseutu totta
kai on kuin pakanamaan kartta.
Koska minulla ei ole vertailukohtaa, en osaa sanoa, miten
paljon pahempaa tai helpompaa olisi ollut toipua alatiesynnytyksestä.
Minkäänlaista traumaa minulle ei uskoakseni sektiosta jäänyt; hoitohenkilökunta
oli rautaisen ammattimaista ja koko hoitoketju toimi mielestäni hienosti alusta
loppuun.
Henkisesti oikeastaan ainoa nävertävä asia on tietynlainen
ahdistava odotuksen tunne. Odotan sitä hetkeä, jolloin joku tulee kertomaan
minulle, miten olisi pitänyt toimia, jotta olisin voinut synnyttää alateitse.
Sillä tällainen besserwisserhän tulee jossain vaiheessa vastaan, siitä ei ole
epäselvyyttä – kysymys on vain, milloin ja missä yhteydessä. Joko hän on lekuri
joka olisi vielä kokeilut oksitosiinia tai isompaa lääkeannostusta, tai sitten
joku maallikko, jonka mielestä aiheutin tämän itse kun en istunut tarpeeksi
jumppapallolla tai syönyt pakurikääpää raskausaikana. Mutta joku tämän tuomion
vielä minulle varmasti lukee. Sitä odotellessa.
On muuten vähän huvittavaa sekin, että kaikissa papereissa
lukee sektion syynä ”epäonnistunut käynnistys”. No joo, niinhän se oli. Vaan
kun itse olin sitä mieltä, että kaikki meni oikein mukavasti nappiin. Olen
länsimaisen lääketieteen uskollinen kannattaja ja opetuslapsi ja minulle tämä
oli oikein hyvä tapa saattaa muksu maailmaan. En koe, että olisin epäonnistunut
tai huono synnyttäjä enkä koe, että sairaalassa olisi jotenkin epäonnistuttu
kun synnytystä ei saatu startattua.
Mutta oli jännittävää huomata, miten tiukassa
alatiesynnytyksen normi meillä elää. Minusta on hyvä, että Suomessa
lähtökohtaisesti synnytetään alateitse. Silti itselleni tuli tunne, että minun
oletettiin tarvitsevan terapiaa, koska en mahtunut tähän muottiin. Ja siitä
tuli vähän sellainen tunne, että onkohan tässä menty jo pikkuvarpaan kynnen
verran liian pitkälle perinteisen synnytyksen painottamisessa.
En edelleenkään usko, että lähden tähän savottaan enää uudelleen.
Mutta jos niin kävisi ja edessä olisi uudestaan sektio, se olisi ihan fine.
Vain yhden asian tekisin tällä tiedolla toisin: hoitaisin
sheivauksen ihan itse kotioloissa. Joku kohteliaisuuskäsitys se on minullakin.
