Koska tapanani on tuupata vapaa-aika melko täyteen ohjelmaa,
olen usein saanut kuulla olevani suorittaja. Se voi pitää paikkaansa; itse vain
en koe, että mukavien asioiden tekeminen on suorittamista. Määritelmä joka
tapauksessa on johtanut siihen, että epäilin oman sudenkuoppani vanhemmuudessa
olevan liika suorittaminen.
Olin väärässä. Minusta ei ole ainakaan vielä tullut suorittajavanhempaa.
Sen sijaan olen hyvällä tiellä kohti säntäilyvanhemmuutta. Se on
suorittajavanhemmuuden alalaji, jossa johdonmukainen suorittaminen on viety
niin pitkälle, että vauhtisokeus iskee hetkenä minä hyvänsä.
Koska Ipanaattorin ruokinta hoituu tällä erää
luomumenetelmällä, olen toisina päivinä täydellisellä maitomaratonilla. Mikä
tarkoittaa sitä, että kun ruokailuun tulee tauko ja mukula nukahtaa, minun
päässäni on jo kehittynyt viidentoista kohdan to do-lista asioista, jotka
pitäisi tehdä justnytihanheti.
Kun tenavalla filmi katkeaa, itse syöksyn siis paikasta
toiseen kuin raketti ja koetan priorisoida. Erityisesti ensimmäisinä viikkoina, jolloin sumuisin aivoin
yritin muistaa sektion jälkeiset kipulääkkeiden otot, veritulpan
estolääkityksen ja parit jälkitulehdusten vaatimat hoidot, ne olivat
prioriteettilistan ensisijalla. Sen jälkeen tulivat hampaiden harjaus,
suihkussa käynti ja syöminen. Riittävä nesteen nauttiminen oli ensisijalla,
mistä johtuen minulle on neljän viikon helleputken jälkeen kehittynyt aivan ilmiömäinen
kyky kietaista litra vettä yhteen menoon henkeä vetämättä.
Samalla aivoni käyvät koko ajan matemaattisella turboteholla
kun yritän optiomoida ajankäyttöni äärimmilleen. Jos Ipanaattori2014 nukkuu
vielä viisitoista minuuttia, ehdinkö keittää rintakumit ja tuttipullot? Jos
käyn suihkussa, kerkiänkö sen jälkeen vielä soittamaan puhelun äidille tai ehtisinkö
sitä ennen laittamaan pyykkikoneen päälle? Jos käytän tämän tauon latomalla astiat
tiskikoneeseen, harmittaako kohta, etten sittenkin mennyt nyt päiväunille?
Mutta jos menen päiväunille ja mukula herättää vartin päästä, silloin se vartti
olisi kannattanut käyttää jotenkin paremmin. Kas siinä pulma.
Tässä säntäilyn tilassa käytetään hyväksi jokainen viive ja
sekunti. Minulla täytyy olla dekkari tietokoneen vieressä, sillä netin
yhdistyminen saattaa viedä kolmekymmentäkin sekuntia ja sinä aikana ehdin hyvin
viettää pienen pätkän laatuaikaa Neiti Marplen laadukkaassa seurassa. Jos
Ipanaattori herää ja mies menee vaihtamaan vaipan ennen seuraavaa
ruokailusessiota, kilpailen itseni kanssa, josko ehdin paniikkisiivota
olohuoneen.
Kun Ipanaattori päättääkin nukkua hieman pitempään ja ehdin
hoitaa kaikkein välttämättömimmät asiat, silloin vasta asiat menevätkin
hankaliksi. Kun on omaa aikaa eikä tiedä yhtään, milloin se päättyy ja on jopa
ehtinyt vessaankin, mikä on riittävän arvokasta aktiviteettia? Kannattaako rajallista
aikaa käyttää facebookissa? Ovatko Hesarin kiinnostava artikkeli tai
suosikkiblogini tuorein päivitys tarpeeksi kallisarvoisia, jotta pistän niihin
muutaman minuutin? Onko tärkeää että teen tänään itse ruokaa vai olenko
tyytyväisempi jos vain lämmitän eineksen ja säästän aikaa muuhun?
Sivumennen sanoen, huoneistossamme asuu myös
säntäilemättömyysvanhempi. Kun Ipanaattori on hereillä, mies seurustelee
tyytyväisenä hänen kanssaan. Kun Ipanaattori alkaa käydä unille, mies ottaa
hänet kainaloonsa ja katsoo kännykältä Myytinmurtajia samalla kun mukula
käpertyy tyytyväisenä ihokontaktiin ja kiskoo sikeitä – yleensä kauemmin kuin
silloin, kun syönnin jälkeen jää nukkumaan yksin.
Tuijotan miestä ja lasta
mykän ihailun vallassa ja totean, että toiset ne osaavat. Sitten lähden taas säntäilemään.
Kävin kriittisen keskustelun itseni kanssa siitä, pitäisikö
minun kokea huonoa omaatuntoa ja ottaa morkkista siitä, että en seesteisesti
makaa paikallani katselemassa lastani jokaisena levollisena hetkenä. Sitten
totesin, että minä olen saanut lapsen, mutta lobotomiaa ei vissiin tullut
samalla keikalla. Minä olin säntäilijä, organisoija ja ajankäytön optimoija
ennen lapsen syntymää, miksikäs se nyt olisi mihinkään muuttunut. Vanhemmuudesta
pitää tehdä oman näköistä. Sitä ei synny, jos ei kokeile eri vaihtoehtoja ja
löydä tasapainoa säntäilyn ja elbailun välissä.
Sitä paitsi siinä vaiheessa,
kun mukula haluaa ruokaa tai kun hän ruokailun välissä katselee minua silmät
suurina, maailma pysähtyy ja pieneksi hetkeksi kaikki säntäily unohtuu. Ehkäpä
se on sitä tasapainoa.
No niin, blogiteksti on kirjoitettu ja Ipanaattori nukkuu
edelleen. Jos olen nyt oikein nopea, kerkiän vielä suihkuun ennen kuin hän
herää.
