Mistähän sitä vielä luopuisi

Eräs ystäväni käsittelee blogissaan elämän editointia, mihin kuuluu yhtenä osana oikeista asioista luopuminen. Johtoajatuksena on, että välillä asioiden lopettaminen ja luopuminen ovat hyvästä.

Fiksuja ajatuksia. Ja hieman samanlaisia, mitä itse pyörittelen. Olen nimittäin huomannut, että raskausaika ja äitiysloman alku ovat saaneet aikaan jonkinlaisen ”Kun mun ei nyt just tarvi” –mielenliikkeen, joka on saanut luopumaan muutamasta asiasta.

Olen tehnyt kymmenisen vuotta vapaaehtoistyötä eräässä lasten ja nuorten palvelussa. Viimeisinä vuosina tosin touhuni on tässä järjestössä ollut aika säännöllisen epäsäännöllistä, lähinnä koska en ole oikeasti nauttinut hommasta enää hetkeen. Olen tehnyt sitä, koska olen kokenut, että se on tärkeää ja koska olen saanut palautetta, että olen siinä hyvä. Mutta kun raskausaika alkoi, päätin, että minun ei nyt tarvitse repiä tätä itsestäni. Ilmoitin järjestöön, että palataan asiaan, kun oma muksu on about kouluikäinen.

Samalla itsekkäällä logiikalla lakkautin toistaiseksi kuukausilahjoittajan tukeni kahteen eri hyväntekeväisyysjärjestöön. Olen ollut mielelläni mukana koska uskon, että nämä järjestöt tekevät hyvää työtä. Mutta sinä aikana, jolloin olen kuukausilahjoittajana toiminut, on myös hyväntekeväisyystyön kenttä muuttunut aika paljon, mukaan on tullut todella paljon uusia ruohonjuuritason tekijöitä ja ajattelen, että voisin ehkä päivittää oman lahjoituskohteeni tulevaisuudessa. Mutta kun tulotasoni pian putoaa,totesin, että juuri nyt minun ei tarvitse, vaan kylmästi säästän tässä kohdassa omiin tarpeisiini. Olen kuitenkin poissa työelämästä vain rajallisen ajan – ehdin varmasti taas lahjoittajaksi, kun säännöllinen palkka juoksee.

Pienoisella haikeudella olen myös todennut, että nyt taitaa olla aika luopua valokuvaharrastuksesta. En ole erityisen ansioitunut valokuvaaja, mutta näpertäjänä maineeni kiirii edelläni: edustan perinteistä old schoolia, eli olen tähän saakka vielä teettänyt paperikuvat ja tehnyt vanhanaikaiset kartonkialbumit. En harrasta käsitöitä, ja tämä on ollut se ainokainen askartelu/näpertelyproggis, jota olen tehnyt. Nyt alkaa kuitenkin tulla raja vastaan, kansiot vievät kerta kaikkiaan liikaa tilaa ja vähän epäilen, että aikaa erilaiselle näpertelylle on tulevaisuudessa vähemmän. On siis aika ruveta ottamaan kuvia paljon säästeliäämmin kuin tähän saakka ja ladata koneelle jokin valokuvakirjaohjelma – ja opetella käyttämään sitä,

Pianoa soitin aikanaan kymmenen vuotta ja sain kotoa pianon mukaani. Tällä hetkellä sen soittaminen on jäänyt kuitenkin vähälle ja epäilen, että samoin kuin valokuva-asiassa, myös soittoharrastuksen kanssa voidaan asiaan palata sitten aikaisintaan muutaman vuoden päästä. Siihen saakka soitin tuntuu olevan enemmän tilasyöppö kuin mikään muu, joten tällä hetkellä käynnissä ovat neuvottelut ystäväperheen kanssa, josko piano muuttaisi muutamaksi vuodeksi heille. Tästä asiasta en tunne edes pahaa mieltä, luopuminen määräaikaisperiaatteella tuntuu vain hyvältä. Kun minun ei juuri nyt tarvitse stressata aikanaan hankitun soittotaidon ylläpidosta. Ehtiihän sitä.

Nämä nyt eivät ole isoja asioita, mutta on ollut kiinnostavaa huomata, että raskaus lykkäsi liikkeelle tällaisenkin pienimuotoisen siivouksen. Minun ei tarvitse nyt olla se ihminen, joka tekee vapaaehtoistyötä, toimii kuukausilahjoittajana tai soittaa pianoa. Niiden asioiden aika voi olla sitten taas joskus myöhemmin. Kun mun ei just nyt tarvi.

Kyllä sinulle vielä niin paljon pahempaa on tulossa

Sain viime viikolla hyvät naurut Feissarimokat-sivustolta, jossa nimimerkki Anni avautui raskausajan erityispiirteistä ja pelottelupuheista. Omat kokemukseni eivät ole noin nurjia, mutta pointtia jutussa kyllä oli.

Varsinkin loppuraskaudesta törmää nimittäin merkilliseen tohtori Jekyll ja herra Hyde –asetelmaan. Toisaalta tuttavat ovat innoissaan ja kiinnostuneita jaksamisestani ja vauvan tulosta. Toisaalta tuntuu, että aika monella on pakonomainen tarve muistuttaa, kuinka hankalaa elämä tuleekaan olemaan tästä eteenpäin ja kuinka raskausaika on sitten kuitenkin vielä tosi kevyttä, varsinkin ensimmäisen lapsen odottajalla.

No niin. Ymmärrän kommentin yhdessä mielessä. Raskausaika on rajallinen ja loppu on tiedossa. Jos vauvan kanssa tuntuu raskaalta, se tuntuu helpommin elinkautiselta, koska päätepistettä ei ole tiedossa. Ja totta kai tiedostan, että edessä on iso elämänmuutos ja sen suuruus valkenee vasta kun sinne asti päästään.

Mutta tämä pelottelumentaliteetti ottaa silti pannuun. En oikein tiedä mitä saavutetaan sillä, että jokaisessa käänteessä on joku muistuttamassa, miten kamalaa tulee olemaan sitten kun. Kun oikeastihan ei ole minkäänlaisia takeita siitä, miten helppoa tai hankalaa sitten kun tulee olemaan.

Ensinnäkin, jos jotain olen oppinut vauvatuttuja kuunnellessa niin sen, että ihmiset kokevat hyvin erilaiset asiat kuormittavina. Yksi kestää väsymystä ja univelkaa paremmin kuin toinen, joillekin kuormittavinta on ollut kotiin ja neljän seinän sisälle jääminen, toiselle tämä taas oli äitiyden ihanin puoli. Yksi ystäväni oli etukäteen skeptinen imetyksen kanssa, mutta rintaruokinta sujuikin sitten kaikkein helpoiten kaikista vauva-ajan asioista. Useampi tuttavani on ollut ranteet auki pelkästä ajatuksesta, että pitäisi käyttää kestovaippoja, pari niihin haksahtanutta tuttavaani taas kokivat niiden käytön hyvin helpoksi osaksi arkea.

Jo pelkästään tämän takia on mielestäni melko turhaa maalailla piruja seinille sen kanssa, miten vaikeaa se elämä nyt sitten tuleekaan olemaan. Kyllä, elämänmuutos on iso. Mutta kun ei ole mitään takeita vielä siitä, mitkä asiat ovat ne, jotka itseäni kuormittavat, ja itsekin osaan esittää tuosta aiheesta vain valistuneita arvauksia, niin jospa nyt otettaisiin tässä vaiheessa vielä rauhassa.

Toisekseen, en näe kovin hedelmällisenä vertailua siitä, miten helppoa juuri raskausaika olisi vauva-aikaan verrattuna. Fakta on, että alkuraskaus oli minulle ehkä pahinta aikaa ikinä – paskempia olivat muutama vuosi sitten sairastettu virtsatulehduskierre sekä viime keväänä lääkeaineesta saatu paha, sairaalaan vienyt allergiareaktio. Niiden jälkeen alkuraskaus tulee hyvänä kolmosena elämän paskinta aikaa –vertailussa. Jos halutaan etsiä vertailuohdetta sille, miten helppoa elämä joskus oli, se kannattaisi minun kohdallani ottaa elämästä ennen raskaana olemista.

Kolmanneksi, jos halutaan puhua siitä miten kamalaa lapsen kanssa tulee olemaan, niin tämä puhehan ei lopu koskaan. Jos sattuisikin niin, että vauva-aika olisi iisiä, saan varmasti kuulla, miten taaperoaika on sitten niin paljon haastavampaa. Jos taaperon kanssa sujuisi mukavasti, joku varmasti ehtisi kertomaan, että leikki-ikäisen tai koululaisen kanssa koko homma on yhtä tuskaa. Ja jos helvetti ei repeä vielä silloinkaan, niin viimeistään sitten sanotaan, että odotahan teini-ikää, siitä se riemu ratkeaa.

Mutta kun jälleen kerran kukaan ei vielä tiedä, miten mikäkin vaihe sujuu ja ennen kaikkea ei pysty sanomaan, miten itse koen minkäkin vaiheen, niin kannattaisiko jättää nämä spekulaatiot ja keskittyä ottamaan päivä kerrallaan ja vaihe kerrallaan? Kun naiivisti haluaisin vielä uskoa, että vaikeisiinkin juttuihin kuuluvat ne omat ilon aiheensa, jotka antavat kaivattua energiaa ja voimaa.

Tai sitten on se toinen vaihtoehto, eli voin jo tässä vaiheessa ryömiä peiton alle, asettua sikiöasentoon ja jäädä odottamaan, kuinka aika valuu tiimalasissa loppuun, vauva syntyy ja elämäni muuttuu ihan kamalan vaikeaksi.

Loppumetrien mietteitä

Viime viikolla neuvolassa todettiin, että mukula ei ole vielä lähtökuopissa, mutta lähellä ollaan. Kun nyt on pari päivää tuntunut siltä, kuin vatsan päällä olevan potkivan tykinkuulan lisäksi hanuriini olisi työnnetty lastillinen betonia, tulkitsen synnytyksen olevan oikeasti nurkan takana.

Tässä kohtaa huomaan tekeväni pientä yhteenvetoa raskausajasta. Lyhyesti kiteytettynä, raskaus tuntuu olevan niitä asioita, joissa mikään kuultu ei välttämättä pidä paikkaansa.

Alkuraskaus oli itselleni aivan kamalaa aikaa. Pahinta oli se, että kuusitoista viikkoa meni niin, että en tuntenut olevani oma itseni ollenkaan. Pahoinvointi ei ole vain fyysinen tila. Siinä vaiheessa kun oksettava olo vei nautinnon joka ainoasta asiasta, mikä yleensä tuotti iloa, huomasi elävänsä jonkinlaisessa masennussimulaattorissa, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä.

Keskiraskaudesta kuulin paljon tarinoita, joiden mukaan tämä nyt olisi sitä mukavaa aikaa raskaudessa: vatsa olisi sopivan kokoinen, energiaa riittäisi ja hormonit hyrräisivät. No, mikään näistä korteista ei oikeastaan tullut kohdalle. Osittain syytän tästä raskausdiabetesta ja sen aiheuttamaa ahdistusta ja ruoan kanssa säätämistä. Kun säikähdin kaikkia mahdollisia riskejä, vedin syömiset aika tiukalle. Painonnousu loppui toki siihen, mutta samalla loppui myös energia. Koko keskiraskaudesta muistan parhaiten yleisuupuneen olon, joka ei tuntunut hellittävän millään.

Loppuraskaudesta kuulemani tarinat olivat aika yhtäläisiä. Paitsi että fyysinen olotila alkaa olla raskas ja hankala, myös henkisesti asiat alkavat hidastua ja rauhoittuminen vauva-aikaan alkaa.

No tuota. Ensinnäkin, fyysisesti ja jaksamisen puolesta loppuraskaus on ollut täysi piknik verrattuna aiempiin vaiheisiin. Kyllä, vatsa on iso ja kumartuminen vaikeaa. Kyllä, selkä vetää välillä hallitsemattomaan kipukramppiin ja aamulla hammasharja ei tahdo pysyä kädessä kun käsien nivelet ovat niin turvoksissa. Ja kyllä, sängyssä kylkeä kääntäessä tekee mieli päästää samanlainen piipitys kuin kuorma-autojen peruuttaessa, jotta mies ymmärtäisi siirtyä alta pois.

Silti tämä on ollut ihan suffelia alkuraskauden yök-oloon ja keskiraskauden väsymykseen ja ahdistukseen verrattuna.  Kun ei käy töissä ja kyseessä on ensimmäinen raskaus, päiviin voi budjetoida lepoa niin paljon kuin tarvitsee. Vauva potkii sen verran napakasti että ei tarvitse miettiä, ollaanko vatsan sisällä hengissä ja itseä rauhoittaa tieto siitä, että jos nyt kävisi jokin hänksä, tässä kohtaa mukula voitaisiin jo ottaa hätäsektiolla ulos. Huomaan sekä peilistä katsoessani että ulkona liikkuessani olevani melko hykerryttävä näky, mikä lisää hyvää tuulta.

Mitä tulee tahdin hidastumiseen, sitä ei ole ainakaan vielä nähtävissä, lisääntyneitä päiväunia lukuun ottamatta. Sen sijaan sählään enemmän kuin koskaan, kun nyt pitäisi äkkiä saada koko maailman asiat hoidettua. Elossa ollaan.

Kaikista raskauden vaiheista siis loppuraskaus on ollut selvästi mukavinta ja helpointa aikaa. Tämän vaiheen voisin kokea uudestaankin. Mutta lähtökohtaisesti, minulla ei ole hinkua olla enää uudestaan raskaana.

Kuten olen jo aiemmin pohtinut, mielestäni yhden lapsen hankkiminen voisi olla ihan hyvä ratkaisu, vaikka sitä ei tietenkään saisi sanoa ääneen.

Aika moni on vakuuttanut, että muistot raskausajasta ja synnytyksestä kultautuvat ja unohtuvat nopeasti. Se pitää varmastikin paikkaansa, mutta se ei nyt tässä tapauksessa ole pointti.

Jos vielä hankkiudun uudelleen raskaaksi ja jos olisimme niin onnekkaita, että meillä tärppäisi toisenkin kerran, se ei tapahdu siksi, että raskaana oleminen täytyisi kokea uudestaan. Motiivin täytyy olla jokin muu. Joko haluan kipeästi kokea pikkulapsiajan uudestaan tai tulen siihen tulokseen, että kiven kovaa haluan muksullemme sisaruksen.

Niinkin voi toki käydä, tai voi tulla jokin ihan toinen syy haluta toinen lapsi. Jos niin käy, niin olkoon. Mutta  minulla ei ole pakottavaa tarvetta olla raskaana enää uudestaan.

Loppuraskaus on ollut viihdyttävää aikaa ja siitä olen onnellinen. Mutta kiitos, tämä on nähty. Jos mieli ei muutu, kerta riitti.

Oman elämäni projektipäällikkö

Pahoittelen parin viikon blogihiljaisuutta. Syynä ei ole se, että Ipanaattori2014 olisi syntynyt, jostain syystä äitiysloma on vain nielaissut ja koneella vietetty aika vähentynyt.

Olen siis äitiyslomalla. Se on mukavaa. Parhaana päivänä olen onnistunut sopimaan aamiais-, lounas- ja päivällistreffit samalle päivälle. Hetkittäin ihmettelen, miten oikein ehdin aiemmin käydä töissä ja hoitamaan samalla sosiaalisen elämäni.

Koska aikaa myös kotona on enemmän kuin normaalisti, olen myös täyttänyt päivät kaikenlaisilla projekteilla ja siinä sivussa kaivan massiivista kuoppaa itselleni. Tällä hetkellä ehdin pestä pyykit ja täyttää ja tyhjennellä tiskikonetta, siivoilla laatikoita ja tehdä yleisiä nöpsytyshommia. Toisin sanoen kotona on siistimpää kuin on ollut vielä koskaan minun ja miehen kuusi vuotta kestäneen yhdessä asumisen aikana.

Tämähän tulee totta kai olemaan sitten se mielikuva, mitä kodistani kannan seuraavat x vuotta. Eli tulen uskomaan, että ennen lapsen syntymää meillä oli aina siistiä. Niin olikin – about kaksi viikkoa ennen lapsen syntymää. Ei koskaan sitä aiemmin eikä varmaan sen jälkeenkään. Mutta tähän on turhan hyvä tuudittautua.

Minulla on muutenkin hyvin vakaa harhaluulo kaikesta siitä, mitä elämässä tai yhdessä arki-illassa voi ylipäätään ehtiä. Kun ryhdyn massiivieen siivousprojektiin puoli tuntia ennen kuin on lähdettävä jonnekin, ei se johdu siitä, että haluaisin saada jotain aloitetuksi. Sen sijaan uskon aivan täysillä, että asian voi todellakin saada valmiiksi tässä ajassa. Mies on toista maata; hänen mukaansa jokainen projekti kestää tuntitolkulla, minun mielestäni taas kymmenisen minuuttia. (Kun ajattelen asiaa, olen aika yllättynyt, että tässä huushollissa saadaan ikinä mitään valmiiksi.)

Koska itse nautin valmiiksi saamisesta, huomaan myös, että olen onnistunut ajamaan itseni stressin partaalle kaikennäköisillä kotiprojekteilla jotka on vaan ihan just nyt heti saatava valmiiksi. Siivoilen laatikoita, järjestelen kirjekuoria ja toivon, ettei vauva syntyisi ihan vielä, kun valokuvia on vielä liimaamatta.

Olen todennäköisesti ensimmäinen ihminen, joka kävelee Kätilöopistolle valokuvakasan, kartonkien ja liimalappujen kanssa ja selittää kätilöille, että jos vähän vain ehtisi supistusten välissä liimaamaan näitä kuvia, niin saisin projektin valmiiksi. 

Voi olla, että pääsen tekemisiin muidenkin valkotakkisten kuin anestesialääkärin kanssa samaan hintaan.

Vauva-ajan luunmurtumia

Äidiltäni murtui tänä keväänä käsi. Koska toissavuotisen nilkkamurtuman ja sitä seuranneen kuntoutus- ja leikkausrumban ansiosta pidän itseäni meidän perheemme murtuma-asiantuntijana, pääsin iloiten besserwisseröimään hänelle aiheesta. Paljon löytyi yhtäläisyyksiä omiin kokemuksiini.

Miten tämä nyt sitten liittyy raskaana olemiseen tai tulevaan vauva-aikaan? Ei mitenkään, mutta toisaalta aika monella tavalla. Muistellessani aikaa murtuneen nilkan kanssa tulin nimittäin siihen tulokseen, että vauva-ajalla ja toipumisajalla on tai voi olla paljonkin yhteisiä piirteitä. Tässä niistä muutamia.

1) Ihmiset tulevat sanomaan vääriä asioita. He eivät tarkoita pahaa, mutta jos itsellä on paha mieli, sitä on vaikeaa kestää.  Itse sain kuulla moneen kertaan, että kun nilkka murtui heinäkuun viimeisellä viikolla, sain mukavan kesäloman jatkeen. Moni oli myös sitä mieltä, että heitä ei haittaisi yhtään viettää kuutta viikkoa kotisohvalla television äärellä, se olisi kuulemma ihanaa. Selitä siinä sitten, miten ihanaa on kärsiä kovemmista kivuista kuin koskaan elämässäsi, olla jatkuvasti huolissaan jalan parantumisesta ja perusaktiivisena ihmisenä kärsiä siitä, että useimmista arjen asioista ei voi nauttia. Telkkarikin menettää aika pian viehätyksensä. Samalla logiikalla vauvan vanhemmille tullaan kertomaan, miten vauva-ajasta pitää nauttia, koska se on ihanaa. Kun ei välttämättä ole. Joku nauttii, toinen ei. Jos itsellä ei ole murtunutta jäsentä tai pientä vauvaa, ei voi tietää. Ja vaikka olisikin, ei ehkä tiedä sittenkään, koska viime kädessähän kukaan meistä ei voi ymmärtää toista missään asiassa.

2) Kaikesta tulee vähän hankalaa ja kaikki on pienen säätämisen takana. Luunmurtuman ja keppien kanssa vesilasin siirtäminen oli mahdotonta ja matka naapurirappuun oli maraton. Jos vauva ei ole helpoimmasta päästä, lähtövalmistelujen kesto voi olla suoraan verrannollinen Napolenonin sotaretkien valmistautumismäärään. Muistan hyvin sen tunteen, kun lähin ratikkapysäkki oli niin kaukana, että sinne raahautuminen sai melkein oksentamaan väsymyksestä. Kun kuvittelen vauvavuotta, koetan ajatella, että ainakin todennäköisesti liikun omilla jaloillani, vaikka säätämistä varmasti riittää.

3) Kun fyysisesti mennään poikkeustilan kanssa, mielialan lasku voi olla nopea ja raju ja sitä on vaikea selittää ulkopuoliselle. Ks. kohta yksi. Koska jonkun mielestä nilkan murtuminen voi olla elämäsi parasta aikaa tai vauva-aika hienointa ikinä, on hyvin vaikea selittää sitä, miten nopeasti apatia iskee, kun on itse toimintakyvytön. Siinä vaiheessa kun haluaisi ehkä katsoa elokuvaa mutta ei saa laitettua dvd:tä laitteeseen kun se tuntuu ylivoimaiselta, on aika huolestua.

Sitten on vielä se porukka, joka katsoo tarpeelliseksi selittää sinulle, miksi tämä on hyvä juttu, koska nyt sinun on pakko ”hiljentää tahtia”, ”ajatella elämääsi” tai jotain vastaavaa. Uutispommi: vaikka luunmurtumasta tai rankasta vauva-ajasta seuraisi paljonkin hyvää, ei ole ulkopuolisen asia tarjoilla tätä pakettiratkaisua muuten kuin varovasti kysymällä, josko olet ajatellut tätä puolta asioista. Lähtökohtaisesti se, että vaikeassa elämäntilanteessa olevalle kerrotaan, miten asiaan tulee suhtautua, on mielestäni aika kohtuutonta. Mutta minullahan onkin asennevamma.  

4)  Shokki tapahtuneesta ja elämänmuutoksesta tuppaa iskemään vasta jälkeenpäin. Itse raahauduin murtuneen nilkan kanssa Kreikan ulkosaaristosta Suomeen. Matkan varrella jouduin luottamaan täysin tuntemattomien ihmisten hyväntahtoisuuteen ja apuun, valehtelemaan lentoyhtiölle ja kokoamaan itseni uudestaan ja uudestaan, ennen kuin lopulta olin kotona rakkaiden ihmisten parissa ja sain antaa periksi. Shokki tapahtuneesta ja käsitys siitä, mitä kaikkea olisi voinut käydä, tulivat vasta myöhemmin. Koska lähipiirin mielestä tässä vaiheessa oli jo kaikki hienosti, koska olin Suomessa ja nilkkani oli kipsissä, koko juttu hautautui siltä erää ja tuntui, että sen purkamista on sitten harjoiteltu useaan otteeseen ja reippaastikin jälkeenpäin.

Samalla tavalla tuntuvat hautautuvan vaikeat synnytyskokemukset: vauvan äidille jaksetaan muistuttaa, että pääasia on, että olette nyt molemmat terveinä ja täällä. Totta kai se on pääasia. Se ei muuta sitä tosiasiaa, että jos synnytys jätti traumoja, niistäkin olisi hyvä puhua.

5) Hyväätarkoittavat neuvot naurattavat ja vituttavat. Kun neljättä viikkoa nilkuttaa kipsin kanssa aika lailla toimintakyvyttömänä ja joku ehdottaa, että lue jotain hyvää kirjaa, on melko valmis vastaamaan, että Jeez, thanks, enpä tullut tuota itse ajatelleeksi. Menee samaan kategoriaan kuin se, että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivää äitiä kehotetaan lähtemään pitkälle vaunulenkille tai sytyttelemään kotona kynttilöitä ikkunalaudalle. Hyvä neuvo, jos kaikki olisi kondiksessa, mutta kun ei ole, niin tämän tapaiset neuvot tuntuvat siltä, että omaa pahaa oloa aliarvioidaan. Ja se pahentaa oloa entisestään.

6) Ihmiset eivät ymmärrä, mitä suunnitelmien peruuntuminen tarkoittaa. Nilkkaleikkaukseni jälkeisellä viikolla olin kutsunut ystäväni lounaalle. Hän joutui perumaan tulonsa viime tipassa. Syyt olivat täysin ymmärrettävät, mutta se ei poistanut mielipahaa siitä, että odottamani tapaaminen peruuntui. Kun se tarkoitti siinä sivussa sitä, että jäin itse vaille lämmintä ateriaa: ruoanlaitto tai edes valmiiksi pakastimeen tehdyn ruoan lämmittäminen oli keppien kanssa liikkuessa todella hankalaa tai lähes mahdotonta. Osaan kuvitella, että jos vauvan kanssa on ollut rankkaa ja on odottanut jotakuta kylään auttamaan joissain käytännön jutuissa tai vain seuraksi, mielipaha suunnitelman peruuntumisesta voi olla niin iso, ettei se ole missään mittasuhteessa. Se täytyy sitten vain kestää – molempien osapuolien.

7) Täydellisesti toisten avun varassa oleminen on raskasta. Sen kestää, kun tietää tilanteen olevan väliaikainen. Voin kertoa, että lähemmäs vuoden raahustaminen kipeän nilkan kanssa ei ole parisuhteessa sitä auvoisinta aikaa. Vaikka elänkin miellyttävässä hormonikuplassa, jossa juuri nyt uskon parisuhteen kukoistavan loistavasti lapsen tultua, tiedän jo nyt, että avun pyytäminen tulee olemaan yksi vauvavuoden akilleen kantapäistä. Avun kun pitäisi nyt tulla nopeasti, valittamatta ja mielellään pyytämättä. Jos apua joutuu kerjäämään, se on nöyryyttävää ja siitä seuraa kiukuttelua ja huutoa. Synnytyksen jälkeiset hormonit tuskin parantavat asiaa. Tässä jutussa voin todeta, että Herran haltuun. Saa nähdä, miten pahasti olemme miehen kanssa toistemme kurkussa kesän lopussa.

8) Haavoittuvuus pitää hyväksyä ja siihen pitää reagoida. Jos luun murtuminen tai vauvan syntymä pistää arjen sekaisin, ei voi olettaa olevansa täydellisesti tasapainossa. Tämä ei ole se vaihe, jolloin kannattaa ruveta lukemaan Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta tai seurata maailman kriisipesäkkeiden tilaa. Enemmän kannattaa panostaa kevyeen viihteeseen – tämä oli ainakin oma kokemukseni. Toipumisajan saa elää kuplassa ja keskittyä itselle hyvää mieltä tuottaviin asioihin. Arkitodellisuus kyllä odottaa kuplan ulkopuolella muutaman kuukauden eikä karkaa minnekään.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, olivatko nämä asiat oikeasti vertailukelpoisia vai luulinko vain.

Ai niin, kiitos kysymästä, äidin käsi on jo paranemaan päin.

Tervetuloa lennolle

Tervetuloa Kätilöopiston lennolle Avoimeen Vitutukseen. Lentoaikamme on laskutavasta riippuen parista tunnista puoleentoista viikkoon.Kapteeni Kätilö toivottaa teidät lämpimästi tervetulleeksi matkalle.

Tupakointi on kielletty koko lennon ajan kaikissa tiloissa. Samoin kiellettyä on lukemattomien ruoka-aineiden nauttiminen sekä minkäänlainen rentoutuminen tämän raskauden missään vaiheessa. Kiitämme yhteistyöstä.

Seuraavaksi pyydämme, että tämän lennon aikana ette kiinnitä mitään huomiota seuraaviin seikkoihin.

Se, että voitte hyvin, on yhdentekevää. Se, että oma painonne ei ole noussut kiloakaan viimeiseen kolmeen kuukauteen, on myös täysin yhdentekevää. Se, että vauva on kokoarvion mukaan täydellisesti keskikäyrillä, liikkuu reippaasti ja on asettunut oikein päin kohtuun, on yhdentekevää.

Sen sijaan se, että sokeriarvonne ovat aamuisin olleet 1-2 yksikköä koholla, on asia, johon pyydämme teitä kiinnittämään erikoista huomiota ja säätämään ruokavaliotanne iltasyömispainotteiseksi. Lentoyhtiö ei ole velvollinen selittämään matkustajalle, miksi tässä vaiheessa kannattaa tankata iltaisin energiaa, jota matkustaja itse ei tarvitse ja jota vauva ei tarvitse. Jos aamun paastosokeriarvot ovat tämän verran koholla, iltasyöminen on mielestämme hyvä idea. Jos sekään ei tepsi, puhumme mahdollisesta lääkityksen aloittamisesta. 

Edelleen meille on täysin yhdentekevää se, että mittaussormesta riippuen tulos saattaa heittää aamuisin jopa kuusi yksikköä suuntaan tai toiseen ja kaikki päivän muut sokeriarvot ovat normaaleja.

Tiedostamme täydellisesti, että lentoyhtiömme ei ensisijaisesti ilmeisestikään hoida matkustajaa eikä matkustajan sisällä kasvavaa vauvaa. Tällä hetkellä hoidamme diabetesmittaria ja olemme huolissamme sen tasapainosta. Samaa logiikkaa noudattaen, mikäli koneen happitaso laskee, kehotamme teitä asettamaan happinaamarin ensin diabetesmittarin kasvoille ja vasta sen jälkeen auttamaan itseänne tai vauvaa.

Henkilökuntamme vastaa mielellään sopivalla ympäripyöreydellä raskausdiabetesta koskeviin kysymyksiin. Muita kysymyksiä emme oleta teillä olevan, koska tärkeintä on nyt tarkkailla sokeriarvoja ja nostaa niillä stressitasoanne viimeisiksi viikoiksi ennen synnytystä.

Pyydämme teitä nyt kiinnittämään turvavyönne ja nostamaan istuimenne selkänojan pystyasentoon. Laskeutuminen Avoimeen Vitutukseen on alkanut.