Pahoittelen parin viikon blogihiljaisuutta. Syynä ei ole se,
että Ipanaattori2014 olisi syntynyt, jostain syystä äitiysloma on vain
nielaissut ja koneella vietetty aika vähentynyt.
Olen siis äitiyslomalla. Se on mukavaa. Parhaana päivänä
olen onnistunut sopimaan aamiais-, lounas- ja päivällistreffit samalle
päivälle. Hetkittäin ihmettelen, miten oikein ehdin aiemmin käydä töissä ja
hoitamaan samalla sosiaalisen elämäni.
Koska aikaa myös kotona on enemmän kuin normaalisti, olen
myös täyttänyt päivät kaikenlaisilla projekteilla ja siinä sivussa kaivan
massiivista kuoppaa itselleni. Tällä hetkellä ehdin pestä pyykit ja täyttää ja
tyhjennellä tiskikonetta, siivoilla laatikoita ja tehdä yleisiä nöpsytyshommia.
Toisin sanoen kotona on siistimpää kuin on ollut vielä koskaan minun ja miehen
kuusi vuotta kestäneen yhdessä asumisen aikana.
Tämähän tulee totta kai olemaan sitten se mielikuva, mitä
kodistani kannan seuraavat x vuotta. Eli tulen uskomaan, että ennen lapsen
syntymää meillä oli aina siistiä. Niin olikin – about kaksi viikkoa ennen
lapsen syntymää. Ei koskaan sitä aiemmin eikä varmaan sen jälkeenkään. Mutta
tähän on turhan hyvä tuudittautua.
Minulla on muutenkin hyvin vakaa harhaluulo kaikesta siitä,
mitä elämässä tai yhdessä arki-illassa voi ylipäätään ehtiä. Kun ryhdyn
massiivieen siivousprojektiin puoli tuntia ennen kuin on lähdettävä jonnekin,
ei se johdu siitä, että haluaisin saada jotain aloitetuksi. Sen sijaan uskon aivan täysillä, että asian voi todellakin saada valmiiksi tässä ajassa. Mies on toista
maata; hänen mukaansa jokainen projekti kestää tuntitolkulla, minun mielestäni
taas kymmenisen minuuttia. (Kun ajattelen asiaa, olen aika yllättynyt, että
tässä huushollissa saadaan ikinä mitään valmiiksi.)
Koska itse nautin valmiiksi saamisesta, huomaan myös, että
olen onnistunut ajamaan itseni stressin partaalle kaikennäköisillä
kotiprojekteilla jotka on vaan ihan just nyt heti saatava valmiiksi. Siivoilen
laatikoita, järjestelen kirjekuoria ja toivon, ettei vauva syntyisi ihan vielä,
kun valokuvia on vielä liimaamatta.
Olen todennäköisesti ensimmäinen ihminen, joka kävelee
Kätilöopistolle valokuvakasan, kartonkien ja liimalappujen kanssa ja selittää
kätilöille, että jos vähän vain ehtisi supistusten välissä liimaamaan näitä
kuvia, niin saisin projektin valmiiksi.
Voi olla, että pääsen
tekemisiin muidenkin valkotakkisten kuin anestesialääkärin kanssa samaan
hintaan.
