Sain viime viikolla hyvät naurut Feissarimokat-sivustolta, jossa nimimerkki Anni avautui raskausajan erityispiirteistä ja
pelottelupuheista. Omat kokemukseni eivät ole noin nurjia, mutta pointtia
jutussa kyllä oli.
Varsinkin loppuraskaudesta törmää nimittäin merkilliseen tohtori
Jekyll ja herra Hyde –asetelmaan. Toisaalta tuttavat ovat innoissaan ja
kiinnostuneita jaksamisestani ja vauvan tulosta. Toisaalta tuntuu, että aika monella
on pakonomainen tarve muistuttaa, kuinka hankalaa elämä tuleekaan olemaan tästä
eteenpäin ja kuinka raskausaika on sitten kuitenkin vielä tosi kevyttä, varsinkin ensimmäisen lapsen odottajalla.
No niin. Ymmärrän kommentin yhdessä mielessä. Raskausaika on
rajallinen ja loppu on tiedossa. Jos vauvan kanssa tuntuu raskaalta, se tuntuu
helpommin elinkautiselta, koska päätepistettä ei ole tiedossa. Ja totta kai
tiedostan, että edessä on iso elämänmuutos ja sen suuruus valkenee vasta kun
sinne asti päästään.
Mutta tämä pelottelumentaliteetti ottaa silti pannuun. En
oikein tiedä mitä saavutetaan sillä, että jokaisessa käänteessä on joku
muistuttamassa, miten kamalaa tulee olemaan sitten kun. Kun oikeastihan ei ole
minkäänlaisia takeita siitä, miten helppoa tai hankalaa sitten kun tulee
olemaan.
Ensinnäkin, jos jotain olen oppinut vauvatuttuja
kuunnellessa niin sen, että ihmiset kokevat hyvin erilaiset asiat
kuormittavina. Yksi kestää väsymystä ja univelkaa paremmin kuin toinen,
joillekin kuormittavinta on ollut kotiin ja neljän seinän sisälle jääminen,
toiselle tämä taas oli äitiyden ihanin puoli. Yksi ystäväni oli etukäteen
skeptinen imetyksen kanssa, mutta rintaruokinta sujuikin sitten kaikkein
helpoiten kaikista vauva-ajan asioista. Useampi tuttavani on ollut ranteet auki
pelkästä ajatuksesta, että pitäisi käyttää kestovaippoja, pari niihin
haksahtanutta tuttavaani taas kokivat niiden käytön hyvin helpoksi osaksi arkea.
Jo pelkästään tämän takia on mielestäni melko turhaa maalailla
piruja seinille sen kanssa, miten vaikeaa se elämä nyt sitten tuleekaan
olemaan. Kyllä, elämänmuutos on iso. Mutta kun ei ole mitään takeita vielä
siitä, mitkä asiat ovat ne, jotka itseäni kuormittavat, ja itsekin osaan
esittää tuosta aiheesta vain valistuneita arvauksia, niin jospa nyt otettaisiin
tässä vaiheessa vielä rauhassa.
Toisekseen, en näe kovin hedelmällisenä vertailua siitä,
miten helppoa juuri raskausaika olisi vauva-aikaan verrattuna. Fakta on, että
alkuraskaus oli minulle ehkä pahinta aikaa ikinä – paskempia olivat muutama
vuosi sitten sairastettu virtsatulehduskierre sekä viime keväänä lääkeaineesta
saatu paha, sairaalaan vienyt allergiareaktio. Niiden jälkeen alkuraskaus tulee
hyvänä kolmosena elämän paskinta aikaa –vertailussa. Jos halutaan etsiä
vertailuohdetta sille, miten helppoa elämä joskus oli, se kannattaisi minun
kohdallani ottaa elämästä ennen raskaana olemista.
Kolmanneksi, jos halutaan puhua siitä miten kamalaa lapsen kanssa tulee
olemaan, niin tämä puhehan ei lopu koskaan. Jos sattuisikin niin, että
vauva-aika olisi iisiä, saan varmasti kuulla, miten taaperoaika on sitten niin
paljon haastavampaa. Jos taaperon kanssa sujuisi mukavasti, joku varmasti
ehtisi kertomaan, että leikki-ikäisen tai koululaisen kanssa koko homma on yhtä
tuskaa. Ja jos helvetti ei repeä vielä silloinkaan, niin viimeistään sitten
sanotaan, että odotahan teini-ikää, siitä se riemu ratkeaa.
Mutta kun jälleen kerran kukaan ei vielä tiedä, miten mikäkin
vaihe sujuu ja ennen kaikkea ei pysty sanomaan, miten itse koen minkäkin
vaiheen, niin kannattaisiko jättää nämä spekulaatiot ja keskittyä ottamaan
päivä kerrallaan ja vaihe kerrallaan? Kun naiivisti haluaisin vielä uskoa, että
vaikeisiinkin juttuihin kuuluvat ne omat ilon aiheensa, jotka antavat kaivattua
energiaa ja voimaa.
Tai sitten on se toinen vaihtoehto, eli voin jo tässä
vaiheessa ryömiä peiton alle, asettua sikiöasentoon ja jäädä odottamaan, kuinka
aika valuu tiimalasissa loppuun, vauva syntyy ja elämäni muuttuu ihan kamalan
vaikeaksi.
