Viime viikolla neuvolassa todettiin, että mukula ei ole
vielä lähtökuopissa, mutta lähellä ollaan. Kun nyt on pari päivää tuntunut
siltä, kuin vatsan päällä olevan potkivan tykinkuulan lisäksi hanuriini olisi
työnnetty lastillinen betonia, tulkitsen synnytyksen olevan oikeasti nurkan
takana.
Tässä kohtaa huomaan tekeväni pientä yhteenvetoa raskausajasta. Lyhyesti kiteytettynä,
raskaus tuntuu olevan niitä asioita, joissa mikään kuultu ei välttämättä pidä
paikkaansa.
Alkuraskaus oli itselleni aivan kamalaa aikaa. Pahinta oli
se, että kuusitoista viikkoa meni niin, että en tuntenut olevani oma itseni
ollenkaan. Pahoinvointi ei ole vain fyysinen tila. Siinä vaiheessa kun
oksettava olo vei nautinnon joka ainoasta asiasta, mikä yleensä tuotti iloa,
huomasi elävänsä jonkinlaisessa masennussimulaattorissa, josta ei tuntunut
olevan ulospääsyä.
Keskiraskaudesta kuulin paljon tarinoita, joiden mukaan tämä
nyt olisi sitä mukavaa aikaa raskaudessa: vatsa olisi sopivan kokoinen,
energiaa riittäisi ja hormonit hyrräisivät. No, mikään näistä korteista ei
oikeastaan tullut kohdalle. Osittain syytän tästä raskausdiabetesta ja sen
aiheuttamaa ahdistusta ja ruoan kanssa säätämistä. Kun säikähdin kaikkia
mahdollisia riskejä, vedin syömiset aika tiukalle. Painonnousu loppui toki
siihen, mutta samalla loppui myös energia. Koko keskiraskaudesta muistan
parhaiten yleisuupuneen olon, joka ei tuntunut hellittävän millään.
Loppuraskaudesta kuulemani tarinat olivat aika yhtäläisiä. Paitsi
että fyysinen olotila alkaa olla raskas ja hankala, myös henkisesti asiat
alkavat hidastua ja rauhoittuminen vauva-aikaan alkaa.
No tuota. Ensinnäkin, fyysisesti ja jaksamisen puolesta
loppuraskaus on ollut täysi piknik verrattuna aiempiin vaiheisiin. Kyllä, vatsa
on iso ja kumartuminen vaikeaa. Kyllä, selkä vetää välillä hallitsemattomaan
kipukramppiin ja aamulla hammasharja ei tahdo pysyä kädessä kun käsien nivelet
ovat niin turvoksissa. Ja kyllä, sängyssä kylkeä kääntäessä tekee mieli päästää
samanlainen piipitys kuin kuorma-autojen peruuttaessa, jotta mies ymmärtäisi
siirtyä alta pois.
Silti tämä on ollut ihan suffelia alkuraskauden yök-oloon ja
keskiraskauden väsymykseen ja ahdistukseen verrattuna. Kun ei käy töissä ja kyseessä on ensimmäinen
raskaus, päiviin voi budjetoida lepoa niin paljon kuin tarvitsee. Vauva potkii
sen verran napakasti että ei tarvitse miettiä, ollaanko vatsan sisällä hengissä
ja itseä rauhoittaa tieto siitä, että jos nyt kävisi jokin hänksä, tässä kohtaa
mukula voitaisiin jo ottaa hätäsektiolla ulos. Huomaan sekä peilistä katsoessani että ulkona liikkuessani olevani melko hykerryttävä näky, mikä lisää hyvää tuulta.
Mitä tulee tahdin hidastumiseen, sitä ei ole ainakaan vielä
nähtävissä, lisääntyneitä päiväunia lukuun ottamatta. Sen sijaan sählään
enemmän kuin koskaan, kun nyt pitäisi äkkiä saada koko maailman asiat hoidettua.
Elossa ollaan.
Kaikista raskauden vaiheista siis loppuraskaus on ollut
selvästi mukavinta ja helpointa aikaa. Tämän vaiheen voisin kokea uudestaankin.
Mutta lähtökohtaisesti, minulla ei ole hinkua olla enää uudestaan raskaana.
Kuten olen jo aiemmin pohtinut, mielestäni yhden lapsen hankkiminen voisi olla ihan hyvä ratkaisu, vaikka sitä ei tietenkään saisi
sanoa ääneen.
Aika moni on vakuuttanut, että muistot raskausajasta ja
synnytyksestä kultautuvat ja unohtuvat nopeasti. Se pitää varmastikin
paikkaansa, mutta se ei nyt tässä tapauksessa ole pointti.
Jos vielä hankkiudun uudelleen raskaaksi ja jos olisimme
niin onnekkaita, että meillä tärppäisi toisenkin kerran, se ei tapahdu siksi,
että raskaana oleminen täytyisi kokea uudestaan. Motiivin täytyy olla jokin
muu. Joko haluan kipeästi kokea pikkulapsiajan uudestaan tai tulen siihen
tulokseen, että kiven kovaa haluan muksullemme sisaruksen.
Niinkin voi toki käydä, tai voi tulla jokin ihan toinen syy
haluta toinen lapsi. Jos niin käy, niin olkoon. Mutta minulla ei ole pakottavaa tarvetta olla
raskaana enää uudestaan.
Loppuraskaus on ollut viihdyttävää aikaa ja siitä olen
onnellinen. Mutta kiitos, tämä on nähty. Jos mieli ei muutu, kerta riitti.
