tiistai 17. kesäkuuta 2014

Loppumetrien mietteitä


Viime viikolla neuvolassa todettiin, että mukula ei ole vielä lähtökuopissa, mutta lähellä ollaan. Kun nyt on pari päivää tuntunut siltä, kuin vatsan päällä olevan potkivan tykinkuulan lisäksi hanuriini olisi työnnetty lastillinen betonia, tulkitsen synnytyksen olevan oikeasti nurkan takana.

Tässä kohtaa huomaan tekeväni pientä yhteenvetoa raskausajasta. Lyhyesti kiteytettynä, raskaus tuntuu olevan niitä asioita, joissa mikään kuultu ei välttämättä pidä paikkaansa.

Alkuraskaus oli itselleni aivan kamalaa aikaa. Pahinta oli se, että kuusitoista viikkoa meni niin, että en tuntenut olevani oma itseni ollenkaan. Pahoinvointi ei ole vain fyysinen tila. Siinä vaiheessa kun oksettava olo vei nautinnon joka ainoasta asiasta, mikä yleensä tuotti iloa, huomasi elävänsä jonkinlaisessa masennussimulaattorissa, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä.

Keskiraskaudesta kuulin paljon tarinoita, joiden mukaan tämä nyt olisi sitä mukavaa aikaa raskaudessa: vatsa olisi sopivan kokoinen, energiaa riittäisi ja hormonit hyrräisivät. No, mikään näistä korteista ei oikeastaan tullut kohdalle. Osittain syytän tästä raskausdiabetesta ja sen aiheuttamaa ahdistusta ja ruoan kanssa säätämistä. Kun säikähdin kaikkia mahdollisia riskejä, vedin syömiset aika tiukalle. Painonnousu loppui toki siihen, mutta samalla loppui myös energia. Koko keskiraskaudesta muistan parhaiten yleisuupuneen olon, joka ei tuntunut hellittävän millään.

Loppuraskaudesta kuulemani tarinat olivat aika yhtäläisiä. Paitsi että fyysinen olotila alkaa olla raskas ja hankala, myös henkisesti asiat alkavat hidastua ja rauhoittuminen vauva-aikaan alkaa.

No tuota. Ensinnäkin, fyysisesti ja jaksamisen puolesta loppuraskaus on ollut täysi piknik verrattuna aiempiin vaiheisiin. Kyllä, vatsa on iso ja kumartuminen vaikeaa. Kyllä, selkä vetää välillä hallitsemattomaan kipukramppiin ja aamulla hammasharja ei tahdo pysyä kädessä kun käsien nivelet ovat niin turvoksissa. Ja kyllä, sängyssä kylkeä kääntäessä tekee mieli päästää samanlainen piipitys kuin kuorma-autojen peruuttaessa, jotta mies ymmärtäisi siirtyä alta pois.

Silti tämä on ollut ihan suffelia alkuraskauden yök-oloon ja keskiraskauden väsymykseen ja ahdistukseen verrattuna.  Kun ei käy töissä ja kyseessä on ensimmäinen raskaus, päiviin voi budjetoida lepoa niin paljon kuin tarvitsee. Vauva potkii sen verran napakasti että ei tarvitse miettiä, ollaanko vatsan sisällä hengissä ja itseä rauhoittaa tieto siitä, että jos nyt kävisi jokin hänksä, tässä kohtaa mukula voitaisiin jo ottaa hätäsektiolla ulos. Huomaan sekä peilistä katsoessani että ulkona liikkuessani olevani melko hykerryttävä näky, mikä lisää hyvää tuulta.

Mitä tulee tahdin hidastumiseen, sitä ei ole ainakaan vielä nähtävissä, lisääntyneitä päiväunia lukuun ottamatta. Sen sijaan sählään enemmän kuin koskaan, kun nyt pitäisi äkkiä saada koko maailman asiat hoidettua. Elossa ollaan.

Kaikista raskauden vaiheista siis loppuraskaus on ollut selvästi mukavinta ja helpointa aikaa. Tämän vaiheen voisin kokea uudestaankin. Mutta lähtökohtaisesti, minulla ei ole hinkua olla enää uudestaan raskaana.

Kuten olen jo aiemmin pohtinut, mielestäni yhden lapsen hankkiminen voisi olla ihan hyvä ratkaisu, vaikka sitä ei tietenkään saisi sanoa ääneen.

Aika moni on vakuuttanut, että muistot raskausajasta ja synnytyksestä kultautuvat ja unohtuvat nopeasti. Se pitää varmastikin paikkaansa, mutta se ei nyt tässä tapauksessa ole pointti.

Jos vielä hankkiudun uudelleen raskaaksi ja jos olisimme niin onnekkaita, että meillä tärppäisi toisenkin kerran, se ei tapahdu siksi, että raskaana oleminen täytyisi kokea uudestaan. Motiivin täytyy olla jokin muu. Joko haluan kipeästi kokea pikkulapsiajan uudestaan tai tulen siihen tulokseen, että kiven kovaa haluan muksullemme sisaruksen.

Niinkin voi toki käydä, tai voi tulla jokin ihan toinen syy haluta toinen lapsi. Jos niin käy, niin olkoon. Mutta  minulla ei ole pakottavaa tarvetta olla raskaana enää uudestaan.

Loppuraskaus on ollut viihdyttävää aikaa ja siitä olen onnellinen. Mutta kiitos, tämä on nähty. Jos mieli ei muutu, kerta riitti.