Eräs
ystäväni käsittelee blogissaan elämän editointia, mihin kuuluu yhtenä
osana oikeista asioista luopuminen. Johtoajatuksena on, että välillä asioiden
lopettaminen ja luopuminen ovat hyvästä.
Fiksuja ajatuksia. Ja hieman samanlaisia, mitä itse pyörittelen. Olen nimittäin huomannut, että raskausaika ja äitiysloman alku ovat saaneet aikaan
jonkinlaisen ”Kun mun ei nyt just tarvi” –mielenliikkeen, joka on saanut
luopumaan muutamasta asiasta.
Olen tehnyt kymmenisen vuotta vapaaehtoistyötä eräässä lasten ja nuorten palvelussa.
Viimeisinä vuosina tosin touhuni on tässä järjestössä ollut aika säännöllisen
epäsäännöllistä, lähinnä koska en ole oikeasti nauttinut hommasta enää hetkeen.
Olen tehnyt sitä, koska olen kokenut, että se on tärkeää ja koska olen saanut
palautetta, että olen siinä hyvä. Mutta kun raskausaika alkoi, päätin, että
minun ei nyt tarvitse repiä tätä itsestäni. Ilmoitin järjestöön, että palataan
asiaan, kun oma muksu on about kouluikäinen.
Samalla
itsekkäällä logiikalla lakkautin toistaiseksi kuukausilahjoittajan tukeni
kahteen eri hyväntekeväisyysjärjestöön. Olen ollut mielelläni mukana koska
uskon, että nämä järjestöt tekevät hyvää työtä. Mutta sinä aikana, jolloin olen
kuukausilahjoittajana toiminut, on myös hyväntekeväisyystyön kenttä muuttunut
aika paljon, mukaan on tullut todella paljon uusia ruohonjuuritason tekijöitä
ja ajattelen, että voisin ehkä päivittää oman lahjoituskohteeni
tulevaisuudessa. Mutta kun tulotasoni pian putoaa,totesin, että juuri
nyt minun ei tarvitse, vaan kylmästi säästän tässä kohdassa omiin tarpeisiini.
Olen kuitenkin poissa työelämästä vain rajallisen ajan – ehdin varmasti taas
lahjoittajaksi, kun säännöllinen palkka juoksee.
Pienoisella
haikeudella olen myös todennut, että nyt taitaa olla aika luopua
valokuvaharrastuksesta. En ole erityisen ansioitunut valokuvaaja, mutta
näpertäjänä maineeni kiirii edelläni: edustan perinteistä old schoolia, eli
olen tähän saakka vielä teettänyt paperikuvat ja tehnyt vanhanaikaiset
kartonkialbumit. En harrasta käsitöitä, ja tämä on ollut se ainokainen
askartelu/näpertelyproggis, jota olen tehnyt. Nyt alkaa kuitenkin tulla raja
vastaan, kansiot vievät kerta kaikkiaan liikaa tilaa ja vähän epäilen, että
aikaa erilaiselle näpertelylle on tulevaisuudessa vähemmän. On siis aika ruveta
ottamaan kuvia paljon säästeliäämmin kuin tähän saakka ja ladata koneelle jokin
valokuvakirjaohjelma – ja opetella käyttämään sitä,
Pianoa
soitin aikanaan kymmenen vuotta ja sain kotoa pianon mukaani. Tällä hetkellä
sen soittaminen on jäänyt kuitenkin vähälle ja epäilen, että samoin kuin
valokuva-asiassa, myös soittoharrastuksen kanssa voidaan asiaan palata sitten
aikaisintaan muutaman vuoden päästä. Siihen saakka soitin tuntuu olevan enemmän
tilasyöppö kuin mikään muu, joten tällä hetkellä käynnissä ovat neuvottelut
ystäväperheen kanssa, josko piano muuttaisi muutamaksi vuodeksi heille. Tästä
asiasta en tunne edes pahaa mieltä, luopuminen määräaikaisperiaatteella tuntuu
vain hyvältä. Kun minun ei juuri nyt tarvitse stressata aikanaan hankitun
soittotaidon ylläpidosta. Ehtiihän sitä.
Nämä nyt
eivät ole isoja asioita, mutta on ollut kiinnostavaa huomata, että raskaus
lykkäsi liikkeelle tällaisenkin pienimuotoisen siivouksen. Minun ei tarvitse
nyt olla se ihminen, joka tekee vapaaehtoistyötä, toimii kuukausilahjoittajana
tai soittaa pianoa. Niiden asioiden aika voi olla sitten taas joskus myöhemmin.
Kun mun ei just nyt tarvi.
