Äidiltäni murtui tänä keväänä käsi. Koska toissavuotisen
nilkkamurtuman ja sitä seuranneen kuntoutus- ja leikkausrumban ansiosta pidän
itseäni meidän perheemme murtuma-asiantuntijana, pääsin iloiten
besserwisseröimään hänelle aiheesta. Paljon löytyi yhtäläisyyksiä omiin
kokemuksiini.
Miten tämä nyt sitten liittyy raskaana olemiseen tai
tulevaan vauva-aikaan? Ei mitenkään, mutta toisaalta aika monella tavalla.
Muistellessani aikaa murtuneen nilkan kanssa tulin nimittäin siihen tulokseen,
että vauva-ajalla ja toipumisajalla on tai voi olla paljonkin yhteisiä
piirteitä. Tässä niistä muutamia.
1) Ihmiset tulevat sanomaan vääriä asioita. He
eivät tarkoita pahaa, mutta jos itsellä on paha mieli, sitä on vaikeaa kestää. Itse sain kuulla moneen kertaan, että kun
nilkka murtui heinäkuun viimeisellä viikolla, sain mukavan kesäloman jatkeen.
Moni oli myös sitä mieltä, että heitä ei haittaisi yhtään viettää kuutta
viikkoa kotisohvalla television äärellä, se olisi kuulemma ihanaa. Selitä siinä
sitten, miten ihanaa on kärsiä kovemmista kivuista kuin koskaan elämässäsi,
olla jatkuvasti huolissaan jalan parantumisesta ja perusaktiivisena ihmisenä
kärsiä siitä, että useimmista arjen asioista ei voi nauttia. Telkkarikin
menettää aika pian viehätyksensä. Samalla logiikalla vauvan vanhemmille tullaan
kertomaan, miten vauva-ajasta pitää nauttia, koska se on ihanaa. Kun ei
välttämättä ole. Joku nauttii, toinen ei. Jos itsellä ei ole murtunutta jäsentä
tai pientä vauvaa, ei voi tietää. Ja vaikka olisikin, ei ehkä tiedä sittenkään,
koska viime kädessähän kukaan meistä ei voi ymmärtää toista missään asiassa.
2) Kaikesta tulee vähän hankalaa ja kaikki on
pienen säätämisen takana. Luunmurtuman ja keppien kanssa vesilasin siirtäminen
oli mahdotonta ja matka naapurirappuun oli maraton. Jos vauva ei ole
helpoimmasta päästä, lähtövalmistelujen kesto voi olla suoraan verrannollinen
Napolenonin sotaretkien valmistautumismäärään. Muistan hyvin sen tunteen, kun
lähin ratikkapysäkki oli niin kaukana, että sinne raahautuminen sai melkein
oksentamaan väsymyksestä. Kun kuvittelen vauvavuotta, koetan ajatella, että
ainakin todennäköisesti liikun omilla jaloillani, vaikka säätämistä varmasti
riittää.
3) Kun fyysisesti mennään poikkeustilan kanssa,
mielialan lasku voi olla nopea ja raju ja sitä on vaikea selittää
ulkopuoliselle. Ks. kohta yksi. Koska jonkun mielestä nilkan murtuminen voi
olla elämäsi parasta aikaa tai vauva-aika hienointa ikinä, on hyvin vaikea
selittää sitä, miten nopeasti apatia iskee, kun on itse toimintakyvytön. Siinä
vaiheessa kun haluaisi ehkä katsoa elokuvaa mutta ei saa laitettua dvd:tä
laitteeseen kun se tuntuu ylivoimaiselta, on aika huolestua.
Sitten on vielä se porukka, joka katsoo
tarpeelliseksi selittää sinulle, miksi tämä on hyvä juttu, koska nyt sinun on
pakko ”hiljentää tahtia”, ”ajatella elämääsi” tai jotain vastaavaa. Uutispommi:
vaikka luunmurtumasta tai rankasta vauva-ajasta seuraisi paljonkin hyvää, ei
ole ulkopuolisen asia tarjoilla tätä pakettiratkaisua muuten kuin varovasti
kysymällä, josko olet ajatellut tätä puolta asioista. Lähtökohtaisesti se, että
vaikeassa elämäntilanteessa olevalle kerrotaan, miten asiaan tulee suhtautua,
on mielestäni aika kohtuutonta. Mutta minullahan onkin asennevamma.
4) Shokki tapahtuneesta ja elämänmuutoksesta tuppaa
iskemään vasta jälkeenpäin. Itse raahauduin murtuneen nilkan kanssa Kreikan ulkosaaristosta
Suomeen. Matkan varrella jouduin luottamaan täysin tuntemattomien ihmisten
hyväntahtoisuuteen ja apuun, valehtelemaan lentoyhtiölle ja kokoamaan itseni
uudestaan ja uudestaan, ennen kuin lopulta olin kotona rakkaiden ihmisten
parissa ja sain antaa periksi. Shokki tapahtuneesta ja käsitys siitä, mitä
kaikkea olisi voinut käydä, tulivat vasta myöhemmin. Koska lähipiirin mielestä
tässä vaiheessa oli jo kaikki hienosti, koska olin Suomessa ja nilkkani oli
kipsissä, koko juttu hautautui siltä erää ja tuntui, että sen purkamista on
sitten harjoiteltu useaan otteeseen ja reippaastikin jälkeenpäin.
Samalla tavalla
tuntuvat hautautuvan vaikeat synnytyskokemukset: vauvan äidille jaksetaan
muistuttaa, että pääasia on, että olette nyt molemmat terveinä ja täällä. Totta
kai se on pääasia. Se ei muuta sitä tosiasiaa, että jos synnytys jätti
traumoja, niistäkin olisi hyvä puhua.
5) Hyväätarkoittavat neuvot naurattavat ja
vituttavat. Kun neljättä viikkoa nilkuttaa kipsin kanssa aika lailla
toimintakyvyttömänä ja joku ehdottaa, että lue jotain hyvää kirjaa, on melko valmis
vastaamaan, että Jeez, thanks, enpä tullut tuota itse ajatelleeksi. Menee
samaan kategoriaan kuin se, että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivää
äitiä kehotetaan lähtemään pitkälle vaunulenkille tai sytyttelemään kotona kynttilöitä
ikkunalaudalle. Hyvä neuvo, jos kaikki olisi kondiksessa, mutta kun ei ole,
niin tämän tapaiset neuvot tuntuvat siltä, että omaa pahaa oloa aliarvioidaan.
Ja se pahentaa oloa entisestään.
6) Ihmiset eivät ymmärrä, mitä suunnitelmien
peruuntuminen tarkoittaa. Nilkkaleikkaukseni jälkeisellä viikolla olin kutsunut
ystäväni lounaalle. Hän joutui perumaan tulonsa viime tipassa. Syyt olivat
täysin ymmärrettävät, mutta se ei poistanut mielipahaa siitä, että odottamani
tapaaminen peruuntui. Kun se tarkoitti siinä sivussa sitä, että jäin itse
vaille lämmintä ateriaa: ruoanlaitto tai edes valmiiksi pakastimeen tehdyn
ruoan lämmittäminen oli keppien kanssa liikkuessa todella hankalaa tai lähes
mahdotonta. Osaan kuvitella, että jos vauvan kanssa on ollut rankkaa ja on
odottanut jotakuta kylään auttamaan joissain käytännön jutuissa tai vain
seuraksi, mielipaha suunnitelman peruuntumisesta voi olla niin iso, ettei se ole
missään mittasuhteessa. Se täytyy sitten vain kestää – molempien osapuolien.
7) Täydellisesti
toisten avun varassa oleminen on raskasta. Sen kestää, kun tietää tilanteen
olevan väliaikainen. Voin kertoa, että lähemmäs vuoden raahustaminen kipeän
nilkan kanssa ei ole parisuhteessa sitä auvoisinta aikaa. Vaikka elänkin miellyttävässä hormonikuplassa, jossa juuri nyt uskon parisuhteen kukoistavan
loistavasti lapsen tultua, tiedän jo nyt, että avun pyytäminen tulee olemaan yksi vauvavuoden akilleen kantapäistä. Avun kun pitäisi nyt tulla nopeasti,
valittamatta ja mielellään pyytämättä. Jos apua joutuu kerjäämään, se on
nöyryyttävää ja siitä seuraa kiukuttelua ja huutoa. Synnytyksen jälkeiset hormonit
tuskin parantavat asiaa. Tässä jutussa voin todeta, että Herran haltuun. Saa
nähdä, miten pahasti olemme miehen kanssa toistemme kurkussa kesän lopussa.
8) Haavoittuvuus pitää hyväksyä ja siihen pitää
reagoida. Jos luun murtuminen tai vauvan syntymä pistää arjen sekaisin, ei voi
olettaa olevansa täydellisesti tasapainossa. Tämä ei ole se vaihe, jolloin
kannattaa ruveta lukemaan Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta tai seurata
maailman kriisipesäkkeiden tilaa. Enemmän kannattaa panostaa kevyeen
viihteeseen – tämä oli ainakin oma
kokemukseni. Toipumisajan saa elää kuplassa ja keskittyä itselle hyvää mieltä
tuottaviin asioihin. Arkitodellisuus kyllä odottaa kuplan ulkopuolella muutaman kuukauden eikä karkaa minnekään.
Jään mielenkiinnolla odottamaan, olivatko nämä asiat
oikeasti vertailukelpoisia vai luulinko vain.
Ai niin, kiitos kysymästä, äidin käsi on jo paranemaan päin.
