Äitiysloman alkuun on neljä päivää ja laskettuun aikaankin
enää alle kaksi kuukautta.
Vaikka vatsa alkaa olla iso, tämä on toistaiseksi koko
raskauden miellyttävin vaihe. Lämpenevät ilmat ovat hetkellisesti ratkaisseet
pukeutumiseongelmat, kuusituntinen työpäivä on ollut luksusta ja siinä sivussa
huomaan eläväni mukavassa, luultavasti hormonien sanelemassa haavemaailmassa.
Tässä maailmassa kaikki on rajattoman hienosti ja minulla on
loistavia skenaarioita vauva-arjesta. Ja todella realistisia sellaisia.
Katsokaa vaikka.
Kiinnyn vauvaan välittömästi ja leijailen synnäriltä kotiin
miellyttävässä hormonipilvessä. Niinhän ei siis voi käydä, että kokisin oloni
jotenkin täysin todellisuudesta irtautuneeksi ja tuijottaisin mukulaa kuin
alienia, miettien, mihin on tullut ryhdyttyä.
Kotona on aina siistiä. Koska nythän minä olen kotona
puuhailemassa ja aikaa on aivan rajattomasti. Kämppä ei siis räjähdä vaan
meillä on sellainen sisustuslehtiharmoninen olotila koko ajan. Jostain salaperäisestä
paikasta meille on myös ilmestynyt jokin ratkaisu pyykin kuivattamiseen niin,
että telineitä ei ole joka paikka täynnä. Tai ehkä se on vain sitä, että sitä
pyykkiä ei tietenkään nyt synny läheskään niin paljon kuin aiemmin, eihän?
Laihdun, en vain entisiin mittoihin vaan yli. Tälle
harhakäsitykselle antaa pontta se, että raskausdiabeteksen jälkeen painoni on
jumittanut samassa kilomäärässä pian kolme kuukautta putkeen. Ja totta kai
kilot jäävät synnärille tai sulavat sen jälkeen ihan itsekseen. Niinhän ei voi
käydä, että kotiin jäädessäni alkaisin ahmia pullaa ja suklaata, ihan kaukaa
haettu ajatus.
Mies ei ole koskaan enää pahalla tuulella. Koska vauva-arki
on vaan niin mahtavaa, miehen on paljon helpompi irrottautua töistä kuin tähän
saakka ja illat elämme sellaista vaippamainosten hymyilevää vauva-arkea.
Roskapussit tyhjenevät itsekseen, kotona on aina itse tehtyä ruokaa ja kaikki
on vain todella harmonista.
Tulen näyttämään aina hyvältä. Ks. laihdutuskohta. Mahdun
siis entisiin vaatteisiini ja mielikuvissani minulle on ilmestynyt myös
kaikennäköisiä uusia vaatteita ja asusteita, yhtään en tiedä mistä. Käytän
vaivatta taas korkokenkiä ja lykkään vaunuja hiukset kauniisti laitettuna
pitkin kaupunkia. Mitenköhän se nyt menee niin, koska tuo todellisuushan nyt ei
ole pitänyt paikkaansa edes ennen vauvan tuloa. Mutta hei, ei takerruta pikkuseikkoihin.
Käymme jatkuvasti Nuuksiossa ja muissa luontokohteissa
vauvan kanssa. Koska totta kai tulokas on juuri niin yhteistyökykyinen, että
siirtymät menevät mukavasti ja vauva viihtyy vaivattomasti sekä vaunuissa että
rintarepussa (jonka, sivumennen sanoen, osaan totta kai jo siinä vaiheessa
laittaa kiinni). Lisäksi Suomessa on jotenkin salaperäisesti jatkuvasti todella
hyvät ilmat, niin että istuskelemme laavun reunalla nautiskelemassa havupuiden
tuoksusta.
Imetän vaivattomasti kaikkialla ja kaikissa asennoissa aina
kun tarvitsee. Ei kipua, angstia eikä ahdistusta, ei sopivan imetyspaikan
etsintää eikä tietenkään moittivia mulkaisuja mistään suunnasta.
Lehmät alkavat lentää, joten rintaruokinnan loputtua saan
lypsettyä maidon suoraan parvekkeelta. Tämä nyt ei ehkä ihan ole skenaarioissa,
mutta se on about yhtä todennäköinen kuin nuo yllämainitut.
Vielä kaksi kuukautta aikaa elää tässä kuplassa ennen
paluuta todellisuuteen. Aion ottaa tästä kaiken irti.
