Kävimme miehen kanssa perhevalmennuksessa. Päällimmäinen
tunne tapahtumasta oli ”Oikeasti?”.
Koska olen morkannut ja pilkannut lähes kaikkia
vauvainstituutioita jo tähän mennessä, yritän nyt olla pienen hetken
positiivinen. Samalla tavalla kuin neuvolan kanssa, ymmärrän perhevalmennuksen
idean ja kunnioitan sitä.
Neuvola, perhevalmennus ja vastaavat systeemit toimivat
samalta arvopohjalta kuin peruskoulussa tarjottava ilmainen kouluruoka. Kaikki
eivät pidä kouluruoasta ja monet jättävät sen lautaselle. Mutta sen pointti on
siinä, että se tarjoaa jokaiselle mukulalle edes jossain määrin samat
perusedellytykset. Vaikka kotona olisi pahoja ongelmia ja jääkaappi tyhjä,
viitenä päivänä viikossa tarjolla on kokonainen ruokaympyrä, ota tai jätä.
Neuvolassa ja perhevalmennuksessa on tarjolla valtava määrä
tietoa, joka sitten joko on hyödyllistä tai ei. Mutta se on tarjolla
sosioekonomisesta statuksesta riippumatta jokaiselle odottajalle. Ja se on
oikeasti hyvä juttu.
Mutta miksi, oi miksi, tämän tiedon tarjoamisesta tehdään
sellaista pelleilyä, ettei sille voi olla nauramatta?
Neuvolan tiloihin oli ahtautunut noin parikymmentä
pariskuntaa. Vetäjä vaikutti lastentarhanopettajan ja maanisen mollamaijan
risteytykseltä. Touhu aloitettiin pakollisella esittelykierroksella, joka toi
mieleen rippikoululeirit. Sen jälkeen alkoivat kysymykset.
Oletteko te jo miettineet nimiä? Oletteko pohtineet, miten teidän omien
harrastuksienne käy kun vauva tulee? Onko raskaus vaikuttanut parisuhteeseen?
Myötähäpeä leijui ilmassa kuin untuvapeitto.
Kohderyhmäajattelu oli tässä paikassa nyt hieman hakusessa.
Huoneessa ei ollut ainuttakaan alle 30-vuotiasta. Ja tiedän, ikä on vain
numero. Mutta silti, jotenkin porukan iän ja rakenteen huomioon ottaen nämä
olivat vääriä kysymyksiä.
Oikeastaan ne olisivat olleet vääriä kysymyksiä lähes
jokaisessa porukassa, joka oli nähnyt toisensa ensimmäisen kerran kolme
minuuttia aikaisemmin. Oikeastiko ajatus oli, että nyt alettaisiin avautua ja
kertoilla parisuhteista? Mitä se kertoisi tämän porukan parisuhteista, että nyt
alettaisiin puhua parisuhteista?
Haluaisin ajatella, että joku hyötyy tämän tyyppisestä
höpöhöpöstä, mutta en oikeasti usko sitä. Mikäli perhevalmennukseen tulee
pariskuntia, jotka eivät keskustele näistä asioista keskenään, en usko, että
käynti neuvolassa saa heitä äkkiä pureutumaan aiheeseen. Jos taas pariskunnat puhuvat keskenään lapsen saamisesta ja sen mukanaan tuomista muutoksista, silloin niihin ei tarvitse käyttää enää perheneuvonnan aikaa. Ja ehkäpä olen naiivi, mutta useimmat pariskunnat tuttavapiirissäni ovat jopa keskustelleet lasten hankkimiseen liittyvistä kysymyksistä jo ennen kuin hankkiutuivat tähän tilaan. Go figure.
Kuulin joskus tarinan luokkakokouksesta, jossa ihmiset
palasivat tunnin sisällä takaisin peruskouluaikaisiin rooleihinsa.
Perhevalmennuksessakin tämän huomasi; oli etupenkin pinko, joka teki
muistiinpanoja kynä sauhuten, kertoi kavereiden kokemuksesta ”kun sitä
lisämaitoa synnärillä niin tyrkytettiin” ja osallistui aktiivisesti. Oli pari
velvollisuudentuntoista takapenkkiläistä, jotka sanoivat keskusteluun
tasaisesti jotakin, jotta pitkiksi venyneet, vaivaannuttavat hiljaisuudet
saatiin katki.
Minä ja mies sen sijaan vajosimme jonkinlaiseen hysteriaan ja
käyttäydyimme kuin kaksi takapenkin pahista. Tosin emme olleet ainoita. Kun
vetäjä hehkutti suu vaahdossa, kuinka miehetkin osallistuvat tätä nykyä imetysvalmennukseen,
viereisessä penkissä istuvan pariskunnan mies puristi tissejään ja kuiskasi
kovaäänisesti vaimolleen ”Ei näistä kyllä mitään tule!”.
Surullista oli, että kyseisessä perhevalmennuksessa oli ihan
hyvääkin asiaa. Puhuttiin ensimmäisistä viikoista lapsen kanssa, annettiin
joitain ihan hyviä nyrkkisääntöjä imetystä varten ja onnistuttiin esittämään asiat siinä sävyssä, että ainakin itselle jäi hyvä mieli: tässä olisi joitain ideoita,
ja näitä sitten joko noudattaa tai ei, sen mukaan, mikä sopii omaan
tilanteeseen.Tosin se, että luennoitsija demonstroi tilannetta vauvanuken avulla, tuppasi taas lipsahtamaan vähän komiikan puolelle. Ja ehkä itse ihmettelin, että imetyksestä puhuttiin nyt mutta synnytyksestä ei vielä sanaakaan. Mutta oh well, tälle varmaan on joku selitys.
Kaiken kaikkiaan harmitti kun hyväkin informaatio onnistuttiin pilkkomaan
tasaisesti aivan ihmeellisen pelleilyn joukkoon. Turhautumisen saattoi aistia myös muista paikallaolijoista; kyseinen sessio kesti kuitenkin noin kaksi tuntia, ja ihmiset olivat ottaneet töistä vapaata tämän takia.
Ja ei, eihän tähän olisi mikään pakko osallistua. Mutta koska kyseessä oli ensimmäinen kerta ja itselle ensimmäinen lapsi, näin ihan tarkoituksenmukaisena käydä nyt edes katsomassa, millaista infoa valmennuksessa olisi saatavilla. Nyt tiedän.
Ja tokihan minä stand up –komiikkaa
arvostan. Mutta täytyykö sitä nyt sentään verorahoilla tarjota?
