perjantai 7. helmikuuta 2014

Ettehän te nyt vain yhtä hanki?

Yleinen olettamus on, että kun ihminen hankkii lapsen, lapselle hankitaan jossain vaiheessa sisarus. 

Itselläni on kaksi sisarusta ja elämä olisi ollut huomattavasti tyhjempää ilman heitä. Olen iloinen, että vanhempani latoivat kolme lasta. Se ei tarkoita, että haluaisin välttämättä samaa.

Olen pitänyt raskaana olosta toistaiseksi niin vähän, että en itke koko yötä, jos kokemus jää ainutkertaiseksi. Ajatus siitä, että joutuisin käymään tämän saman kamaluuden läpi niin, että puntissa roikkuisi taapero, saa maastapaon tuntumaan aika hyvältä vaihtoehdolta. Jos taas haluaisimme toisen lapsen ja mukuloille ison ikäeron, meillä tulee oma ikä vastaan.

Voi siis olla, että meillä lapsiluku jää yhteen. Voi olla, että mieli muuttuu. Jos muuttuu, olen oikein iloinen. Jos ei muutu, tulen kuulumaan siihen äitien paaria-luokkaan, joka hankkii maailmaan vain yhden lapsen. Täytyy sitten elää senkin asian kanssa.

Perinteisessä Pupu Tupuna –maailmassahan jokaisessa perheessä on vähintään kaksi lasta, mieluiten tyttö ja poika. Yllätyn kuitenkin aina kun tajuan, miten tiukassa tämä stereotypia yhä istuu.

Yhden tai kahden aikuisen taloutta ei ajatella perheenä ja yhden lapsen perhettä tunnutaan pitävän jotenkin vajavaisena tai puutteellisena. Sisäänrakennettuna tuntuu olevan ajatus, että yhden lapsen hankkineet nyt eivät vaan ole Oikea Perhe.

Toinen asia, mihin törmää yhä vielä, on jonkinlainen oletus ainoiden lapsien sisäänkirjoitetusta itsekeskeisyydestä. Ikään kuin jokainen ainoana lapsena kasvanut olisi automaattisesti itsekäs paska, joka ei osaa jakaa asioita eikä ole sosiaalinen.

Tuttavapiiriini kuuluu paljonkin nyttemmin aikuisia ainoita lapsia. Vastaani on tullut tilanteita, joissa olen ajatellut, että tuo suhtautuminen kertoo siitä, että kyseessä on perheensä ainokainen. Mutta tuskin yhtään sen enempää kuin on niitä tilanteita, joissa itse käyttäydyn kuin tyypillinen kolmelapsisen perheen kuopus. 

Ainoita lapsia leimataan ihmeen avoimesti, vaikka mielestäni se, missä kohtaa sisarussarjaa sattuu syntymään, määrittää ihmistä aivan yhtä paljon ja usein enemmänkin kuin ainoan lapsen rooli.  Ja lapsuusajan roolit istuvat yllättävän tiukassa.

Itse olen erinomainen esimerkki siitä, millainen kuopuksesta tulee – hyvässä ja pahassa. Perheen pienimpänä ja puheliaimpana sain nenilleni tilanteissa, joista isommat sisarukset selvisivät helpommalla. Toisaalta sain hirveän määrän asioita helpommalla, koska pari isompaa kersaa oli jo tapellut näistä vanhempien kanssa. Plus- ja miinuspuolia lienee aika tasaisesti.

Mitä tulee ainoiden lapsien sosiaalisuuteen, en lähtisi siitäkään vetämään mitään johtopäätöksiä. Itse olin kersana ja kahden sisaruksen kanssa eläessä todella epäsosiaalinen mukula – vietin noin viisi vuotta lapsuudestani kertomalla satuja seinille. Asia alkoi muuttua ja kavereiden seura kelvata kun ikää kertyi ja tätä nykyä ollaan tilanteessa, jossa mies haluaisi, että työstäisin sosiaalisesta ringistäni jonkinlaisen kuvitetun excel-taulukon, jotta hänkin pysyisi perässä. Ehkä pitäisi koostaa sellainen.

Minusta on hienoa, että ihmiset hankkivat useamman lapsen. Uskon, että sisaruksista on parhaimmillaan toisilleen paljon tukea elämässä. Lähinnä olen ihmeissäni siitä, miksi yhtä lasta haluavia ihmetellään tai miksi se on niin kummallinen valinta – lähes yhtä kummallinen kuin se, jos ei halua lapsia ollenkaan.

Omalla kohdallani voin myöntää suoraan, että olen myös mukavuudenhaluinen laiskiainen. Yhden lapsen vanhempien elämä näyttää omiin silmiini mukavammalta kuin useamman lapsen perheiden. Uskon, että yhden mukulan kanssa olisi helpompaa viettää sellaista elämää, joka olisi minun näköistäni. Itsekästä, kyllä, mutta heittäydyinpä edes rehelliseksi.

Lisäksi en oikeasti haluaisi altistaa alaikäistä omalle seuralleni, jos olisin toisen kerran raskaana. Esikoinen viettäisi käytännössä vuoden elämästään otuksen kanssa, joka on puoliksi perseeseen ammuttu karhu ja puoliksi mastodontti, kokien välillä transformaation itkijänaiseksi. Ensin yhdeksän kuukautta tätä ja sitten x kuukautta imetystä itkevän sinappitykin kanssa. Hienoa. Miestäkin käy jo sääliksi, saati sitten, jos kuvioissa olisi lapsi, joka ei ole vapaaehtoisesti valinnut minua asuinkumppanikseen.

Tällä hetkellä siis yksi vaikuttaa oikein hyvältä lukemalta. Onpahan lapsukaisella sitten myöhemmin jotain, mistä avautua terapeutille. Kun hirviömäiset vanhemmat eivät edes suostuneet tekemään hänelle sisaruksia.