Äitiysvahvuusalueet

Kun nakutin tekstin äitiystyöhaastattelusta, useampi kaveri kiirehti vakuuttamaan, että kyllähän minulla on nyt ihan hyvät edellytykset äidiksi. Toki. En usko lähteväni ainakaan huonommista lähtökohdista kuin moni muukaan. 

Joten tasapainon vuoksi, kirjataan nyt ylös niitä asioita, joita oikeasti olisi pitänyt äitiystyöhaastattelussa tuoda esille, jos sellainen olisi järjestetty.

Osaan organisoida ja ennakoida. Erilainen säätäminen voi olla ärsyttävää, mutta en ole sille erityisen allerginen. Uskon, että arjen pyörittämisen vitutuksessa ja kaaoksessa näistä ominaisuuksista voi olla hyötyä.

Ryhdyin tähän touhuun tarpeeksi myöhään. Olen ollut riittävän pitkään töissä. Vaikka kivasta työyhteisöstä lähtö harmittaa, en pidä breikkiä työelämästä sinällään maatakaatavana asiana. Useimmat kaverini ovat perheellistyneet ja beibsenille on tarjolla samanikäistä seuraa sekä elämäntilannetta ymmärtävää lähipiiriä. Vanhempani pääsevät isovanhemmiksi nyt kuudennen kerran, eli ensimmäisten kierrosten paineet on joku muu perhepiirissä kantanut. Kiukuttelusta ja surutyöstä huolimatta tämä on minulle oikea aika tehdä lapsi. Tämän valmiimmaksi en enää tule.

Pystyn tyhjentämään mökin ulkovessan. Muutaman kerran vuodessa käsittelen säiliöitä, jotka sisältävät 80 litraa aikuisen ihmisen ulostetta sekä 30 litran virtsasäiliötä. En usko, että vaipanvaihtoon liittyvät hajut tulevat olemaan se asia, joka tämän laivan kaataisi.

Minulla ei ole harrastuksia.  En harrasta mitään, mistä olisi nyt raskausaikana pitänyt luopua eikä minulla ole mitään menoa, jonne olisi pakko juuri sillä kellonlyömällä päästä. Jos vauva on sitä mallia yhteistyökykyinen, että voin vaihtaa yksinäisen pururatakävelyn vaunulenkkiin Seurasaaren ympäri, en näe syytä, miksi en voisi olla ihan tyytyväinen. Tilanne on sitten toinen, jos mukula on sen lajin tissitakiainen, jonka kanssa ei tahdo päästä ovesta ulos, mutta en sure sitä asiaa vielä.

Tietysti tässä voi piillä myös sudenkuoppa. Kun itselläni ei ole sitä tiettyä harrastusta, josta pitäisin kynsin ja hampain kiinni, voi liian helposti käydä niin, että vauva-aikana mies kyllä lähtee omiin harrastuksiinsa, koska ne nyt vain ovat tiettynä iltana, ja itse olen lapsessa kiinni kaiken aikaa. Mutta luulen, että tässä vaiheessa miehen terve itsesuojeluvaisto puuttuu peliin. Jos olen ollut liian pitkään neljän seinän sisällä, sen kuulee ja huomaa. Vähän veikkaan, että mies työntää minut kerran viikossa vaikka väkisin ovesta ulos ja kavereita tapaamaan, kun vauva-aikaa on jatkunut riittävän kauan.

Olen realisti parisuhteeni kanssa. Seitsemän vuotta, neljä asuntoa, kaksi remonttia, kolme vesivahinkoa, yksi murtunut nilkka ja siitä seurannut kunnon parisuhdevuoristorata ovat opettaneet ihan kantapään kautta, mitkä asiat ovat tässä suhteessa hyviä ja mistä ei kannata haaveilla. Me emme koskaan tule perustamaan yhteistä yritystä emmekä rakentamaan edes koirankoppia, talosta puhumattakaan. Voin olla aivan varma, että ensimmäinen vauvavuosi tulee sisältämään vaiheita, jolloin olisin valmis heittämään miehen partakoneen putkikassiin eteiseen. Samoin mies voisi olla hetkittäin valmis lähettämään minut lentokoneella sinne missä pippuri kasvaa. Mutta tässä pisteessä on oltu ja siitä on menty eteenpäin. Epäilemättä mittakaava tulee olemaan eri ja vitutuksen määrä isompi vauvavuoden univajeen kanssa. Mutta tässä on silti se ainoa ihminen maailmassa, jonka kanssa olin valmis hankkimaan lapsen. Se riittää.

Pakastin on ystäväni. Tykkään laittaa kotiruokaa suurtalouskeittiömäisissä mittasuhteissa ja kavereiden keskuudessa pakastimeni sisältö on yleinen vitsi. Lähtökohta on, että kaiken voi pakastaa kunnes toisin todistetaan. Tästä on seurannut myös melko eksentrisiä kokeiluja vuosin varrelta sekä erinäköisiä leivonnaisia työkavereille (viipaloidut, pakastetut banaanit kelpaavat vielä hyvin kakkujen leivontaan). Mutta samalla olen huomannut jo kahden työssäkäyvän arjessa, että kotiruoalla täytetty pakastin pelastaa aika monesta itkupotkutilanteesta.

Minulla ei ole minkäänlaista kynnystä pyytää apua. Koska mies ei ole mikään Puuha-Pete, palkkaan mieluummin kaverin kaljapalkalla kokoamaan Ikean huonekalut ja lahjon ystävät ruoalla auttamaan, jos kotona pitää jotain hoitaa. Tuloksena on yleensä ollut mukava ilta kaverin kanssa ja nopeasti ja näppärästi hoituneet verhojen ripustamiset tai huonekalujen siirtämiset sen sijaan, että kiukuttelisimme miehen kanssa joka asiasta keskenämme. Täydellinen win-win-tilanne siis. Jos vain kaveriporukan pinna riittää, en näe syytä, miksi en pystyisi pyytämään jatkossakin apua, kun sitä vauvan kanssa kaipaan. Ja ei, en odota, että joku on koko ajan jeesimässä tavallisissa arjen asioissa. Mutta kun tarvitaan isompaa rymsteerausta, luotan, että pyytävä saa apua.

Olemme jo nyt ulkoistaneet osan asioista. Meillä on käynyt siivooja kerran kuussa jo useamman vuoden, riiteleminen siivoamisesta loppui siihen. Samoin remontit on tehnyt ulkopuolinen ja ammattimies on tarvittaessa myös kutsuttu kiinnittämään verhotangot, naulakot ja taulukoukut. Meillä ei ole työkaluja eikä osaamista, enkä oikeasti näe mikä on lisäarvo siinä, että revimme peliverkkarimme näissä hommissa. Minä järjestän ammattimiehet paikalle, mies hoitaa kotitalousvähennykset. Yhteiskunta kiittää.

Sosiaalinen verkostoni on hyvä. Lähipiiriini kuuluu paljon äitejä mutta myös lapsettomia ihmisiä. Kahviseuraa on kohtalaisesti tarjolla ja lisäksi on niitä tyyppejä, joita voin ehkä kerjätä viemään vauvan puolen tunnin vaunulenkille ja joiden kanssa voin puhua muusta kuin äitiasioista, mikäli aivokapasiteettini siihen silloin vielä venyy.

Kauhukertomukset on kuultu. Riittävän moni on kertonut suurin piirtein samoilla sanoilla pahimmista shokeista, mitä ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa voivat tuoda tullessaan. En epäile yhtään, ettenkö kävisi läpi ihan samanlaisia epätoivon hetkiä, mutta ystävien ansiosta tiedän, että a) en ole ainoa joka näin kokee, b) uskon, että ne menevät ohi ja c) tiedän, kenelle soitan jos maailma mustenee.

Voi tietysti olla, että mistään näistä asioista ei ole apua. Mutta jotenkin suhtaudun sitten kuitenkin aika perusluottavaisesti siihen, että minä, mies ja vauva olemme hengissä ja puheväleissä (jokelteluväleissä) vauvavuoden päättyessä.

Surutyön ensimmäinen vaihe alkaa siis olla ohi ja hihat on kääritty. Neljä ja puoli kuukautta synnytykseen. Bring it on.