”Onpas toi sun mahasi jo iso, onkohan se vauva jotenkin tosi
kookas?” Tämä kuolematon kommentti tuli mieheltäni eräälle ystävällemme, jolla
notkoselän ansiosta oli melko näyttävä vauvamaha jo kolmannella
kuukaudella.
Ystäväni jaksoi ottaa kommentin huumorilla ensimmäisellä
kerralla. Kun sama kommentti kuultiin kuopusta odottaessa, huumorintaju loppui
kesken – minulta. Huusin miehelle kuin sumusireeni, että etkö nyt jo ole
tajunnut, että tuollaista ei sanota. Ystäväni yritti edelleen ottaa huumorilla
ja opettaa miehelle, että kukaan nainen ei lähtökohtaisesti halua kuulla
olevansa iso.
Mieheni pyysi ystävältäni ehkä kahdeksan kertaa anteeksi
eikä ole ihan vielä toipunut kohtauksesta. Hän kun luuli oikeasti sanovansa
kohteliaisuuden.
Minun kävi sääliksi kaikkia asianosaisia. Mutta on se
tietyllä tapaa aika jännittävää, että raskaana olevaa saa yleensäkin
kommentoida. Koska kyllähän siinä kommentoinnin kohteena on kuitenkin toisen
kroppa, vaikkakin ei-ihan-normitilassaan.
Ja niitä kommenttejahan on jonkinlainen kokoelma.
”Näytät hedelmälliseltä”. No tota. Voiko tämän tulkita
jotenkin muuten kuin että näytän paksulta?
”Sä voit paksusti.” Mitä tähän pitää sanoa? Kiitos samoin?
”Onpas sulla hieno maha!” Tämä on kivoimmasta päästä, mutta
vetää kielen solmuun. Samoin kävi, kun ystäväni kommentoi minulle, että näytän
hyvältä. Olin otettu ja tällä hetkellä alkaisin varmaan itkeä. Mutta en
oikeasti tiennyt miten suhtautua. Mistä päästäänkin seuraavaan.
”Oletkos nyt vähän herkässä tilassa?” Tämä on ehkä
kommentti, jolla pystytään loukkaamaan raskaanaolijaa myös henkisesti. Jos
todella haluaa saada kierrokset nollasta sataan, tätä kannattaa kokeilla.
Itse olen kohtuullisen herkästi hermostuvaa (mutta myös
nopeasti leppyvää) tyyppiä eikä raskaana oleminen ole tätä asiaa ainakaan
paremmaksi tehnyt. Mutta vaikka olen täysin valmis myöntämään, että tässä
tilassa välillä eniten vituttaa kaikki, en silti ole sitä mieltä, että kaikki
mielenliikahdukset olisivat raskauden aiheuttamia. Väittäisin, että useimmissa
ketutuksissa jokin asia korpeaisi ilman raskauttakin, nyt vitutus on vain ehkä
vähän kovempi. Tai paljon kovempi.
Eräs tuttavani onnitteli kuullessaan raskaudesta, mutta ei
kommentoinut sanallakaan pakollista energiajuomalakkoani, vaikka on vuosia
huomautellut kyseisestä paheesta. Kun kysyin häneltä, missä viipyy odottamani
vinoilu, hän ilmoitti oppineensa varovaiseksi raskaana oleville huomauttelun
kanssa. Fiksu tyyppi. Siperia lienee opettanut, hänellä on kaksi lasta.
Mitä siis saa ja kannattaa sanoa? Rehellisesti, en tiedä.
Itse en ole vielä hirveitä kierroksia ottanut mistään, mutta puolivälissä vasta
mennään. Ja tunnistan, miksi raskaana olevat tuttavani väsähtävät mahojen
kommentointiin: jossain vaiheessa alkaa puuduttaa se, että ihminen määritellään
yhden ruumiinosan kautta.
Karkeasti rinnastaen tämä on vähän samaa kuin
kyynärsauvoilla liikkuminen, mitä herkkua sain itse kokeilla monta kuukautta
murtuneen nilkan jäljiltä. Huomasin aika nopeasti, että lakkasin olemasta
nainen, nuori tai vanha, ruma tai kaunis, ainoa asia, mikä minusta jäi
jäljelle, olivat ne kyynärsauvat. Ne olivat ainoa asia, minkä kukaan näki,
mistä kukaan sanoi mitään tai mitkä määrittivät minua. Ja kyllä, siihen väsyi,
vaikka ihmiset eivät tarkoita pahaa. Erityisesti siinä vaiheessa kun nilkan
paraneminen kesti ja kesti ja kysymys ”Miten nilkkasi voi?” alkoi vaihtua
muotoon ”Siis vieläkö se on tuossa kunnossa, miten se nyt vieläkin on noin
huono?”, on aika valmis tempaisemaan kysyjää kyynärsauvalla silmään.
Ja sitten taas toisaalta, jos kukaan ei kommentoi raskaana
olevan olemusta millään tavalla, sekin on loukkaavaa; eihän se kerro muusta
kuin siitä, että toisen iso elämänmuutos ei sitä vähää kiinnosta, että siitä
sanoisi jotakin.
I rest my case, tämä on tosiaan niitä asioita, joissa ei voi
voittaa. Tsemppiä kaikille raskaanaolijoille ja erityisesti lähipiireille ja
työyhteisöille. Ei ole helppoa kellään ei.
