Yksi iso hyvä puoli siinä on, että rupeaa pusaamaan lasta
kolmevitosena, oman sisarussarjansa ja kaveriporukkansa hännänhuippuna.
Vauvavuoden tavaroiden hankkimisesta tulee nimittäin melko helppoa.
Prosessiin
kuuluu kaksi vaihetta.
1. Avaa ovet ja ikkunat.
2. Katso, kuinka kamaa alkaa lentää sisään.
Toistaiseksi meille on tarjolla kolmet vaunut, kolme turvaistuinta,
vaatteita, äitiysvaatteita, puklurättejä, kestovaippoja, pinnasänky,
kantoreppu, hoitopöytä ja sen alusta, jaloilla seisova kylpyamme ja luultavasti
muutama muukin tavara, jotka olen jo unohtanut. Sikiöllä on tällä hetkellä
mittaa kaksitoista senttiä.
Olen suhtautunut tähän tavaratulvaan
pelastusarmeijalaisittain, kiittänyt ja ilmoittanut, että otamme vastaan. Olen
myös oikeasti rajattoman kiitollinen jokaisesta tavarasta, jonka saamme
tutuilta.
Kyse ei ole ainoastaan taloudellisesta säästöstä, joka sekin
on huomattava. Ennen kaikkea kyse on siitä, että tavaroiden mukana saamme
jotain tietämystä, mikä on kavereilla toiminut vauvavuoden aikana: mille
tavaralle ja asialle oli käyttöä, mikä oli turhake, mitä kannattaa muistaa.
Toivon, että tämä tavaratulva pelastaa minut hankkimasta mitään ihan täysiä
älyttömyyksiä, tai ainakaan kovin montaa älyttömyyttä. Parhaimmillaan jokin
tuote on kavereilla ollut käytössä useamman lapsen kanssa, ja se antaa jo
itselleni hyvää fiilistä siitä, että kannattaa ainakin kokeilla, josko toimisi
meilläkin.
Samalla kuitenkin ihmettelen, miten asuntomme mahtaa venyä
tähän elämänmuutokseen. Minä omistan paljon kirjoja ja astioita ja mieheni on
muuten vain hamsteri; niinpä lisäsäilytystilan tuottaminen on ollut jo pitkään
harrastukseni.
Nyt asuntoon pitäisi mahtua vielä yksi kappale immeisiä ja
sen tavarat. Ja jokainen vauvavaiheen
tavara tuntuu olevan mallia ”mökkyrä”; epämääräisen muotoinen, kokoinen ja
näköinen kompleksi, joka ei mahdu mihinkään. Ei tunnu erikoisen houkuttelevalta,
myönnän.
Suhde tavaroihin on muutenkin nykyään jotenkin ongelmallinen, ei välttämättä minulla, mutta yleisesti. Tavarasta puhutaan todella paljon ja usein jotenkin tuomitsevaan sävyyn. Personal organizereiden koulukunta luukuttaa ahkerasti näkemystä siitä, kuinka liika tavara vie energiaa ja tekee onnettomaksi.
Samalla tuntuu, että ihmisillä on vähän perspektiivi hukassa asian kanssa. Mietin vain, onko ihmisten stressi tavarasta enemmän ulkoa tulevaa kuin sisältä tulevaa. Jos tavaran aiheuttamasta stressistä ei vaahdottaisi, olisiko sitä olemassa, ainakaan yhtä paljoa kuin nyt? Kun useimmille meistä tavara kuitenkin on vain tavaraa.
Monesti kuulee sanottavan, että ylimääräinen tavara tulee kalliiksi, kun sitä varten pitää hankkia lisää säilytystilaa. Jos näin on, tavaraa on toki liikaa. Mutta tämä nyt taitaa kuitenkin olla lähinnä kaupungeissa asuvien ongelma; esimerkiksi omakotitaloasujilla säilytystilaa on huomattavasti enemmän, samoin tarpeita erilaisille tavaroille voi olla aika lailla enemmän. Me olemme tavaran takia hankkineet irtokaappeja ja lipastoja, erityisesti silloin, kun asuimme miehen kanssa vuoden yksiössä. Mutta olen kyllä oikeasti sitä mieltä, että olemme tehneet paljon kalliimpia ja paljon turhempia investointeja muihin asioihin vuosien varrella kuin nuo säilytysratkaisut, joista osa on sitten myyty eteenpäin, osa taas seurannut mukana jopa vuosia.
Ihailen itse ihmisiä, jotka elävät hyvin vähällä tavaralla. Pyrin kierrättämään varsinkin vaatteita ja kenkiä ahkerasti (eläköön Pelastusarmeijan joulupata!), käyn säännöllisin väliajoin läpi kirjahyllyt ja paperikansiot ja pistän kamaa kierrätyskekukseen, silppuriin tai mökillä takkaan. Silti tavaraa voisi olla paljon vähemmän meilläkin, ja kuten huomaatte, myös suosiolla myönnän sen.
En siis sinänsä vastusta minimalistista suhtautumista tavaraan, mielestäni se on hyvä juttu jo ihan ekologisuuden kannalta ja ylimääräisen shoppailun hillitsemiseksi. Sen sijaan vastustan sitä, että tavaran vähyydestä tehdään hyvän elämän mittari ja että jokaisella on oikeus kommentoida toisten kotia tyyliin "Kamala kun teillä on paljon tätä tavaraa!". Kun se nyt on taas vähän niin kuin jokaisen oma ja henkilökohtainen valinta, kuinka ison tavaramäärän kanssa haluaa elää. Edellyttäen tietenkin, ettei kotona kukaan toinen kärsi tavaramassasta kohtuuttomasti.
Mitä tulee vauva-ajan tavaroihin, tässä on vielä yksi syy, miksi olen onnellinen jokaisesta tutuilta saatavasta tuotteesta: kierrätyskynnys pysyy pienenä. Jos jotain on saanut ilmaiseksi tai pienellä rahalla, on eri asia lykätä se kierrätyskeskukseen kuin luopua tuhannen euron vaunuista noin vain.
Silti, asunnon täyttyminen uudenlaisista tavaroista ahdistaa hieman. Onneksi sentään parina ekana vuonna tenavalla ei tule
olemaan mielipidettä siitä, mitä kaikkea pidetään ja mitä laitetaan kiertoon.
Olen nimittäin synkeän varma, että lapsi perii nämä geenit isältään ja
viimeistään kolmevuotiaana kitisee jokaista siivous-, kierrätys- ja
poistoyritystä vastaan.
Meistä tulee siis lopulta se amerikkalaisten
hoarder-sarjojen perhe, jonka kotona ei näy lattiaa ollenkaan. Oi riemua.
