Kun katson tuttaviani, joilla on lapsia, on yksi asia, joka on aika monta vuotta pistänyt silmääni.
Silti en saa siitä ihan otetta.
Tuntuu, että on perheitä, joissa ensisijaisesti nautitaan
lapsista ja lapsiperheen arjesta. Ja on perheitä, joissa pääsääntöisesti
selviydytään lapsiperheen arjesta.
Ja ennen kuin kukaan vetää johtopäätöksiä, voin kertoa, että
kyse ei ole kolmesta seuraavasta asiasta.
1) ”Niissä perheessä, joissa lapsista ja perhearjesta
nautitaan, on jotenkin erityisen helppoa.” Ei ole. Näissä perheissä on ihan
samanlaisia kysymyksiä kuin selviytyjäperheissäkin, ja joskus hankalampiakin. Arki
ei ole superharmonista, vaan haasteita piisaa.
2) ”Lapsettomille, kylään tuleville ihmisille nyt pystytään
antamaan nautinnollisempi kuva arjesta jos vain halutaan.” No tuota. Aika monta
kertaa olen kuullut kommentin ”Ei meillä yleensä ole tällaista”, kun lapset
pistävät parastaan lapsettomien ihmisten ollessa kylässä. (Rehellisesti, en
minä piittaa. Totta kai muksut intotuvat kun kotona on tuntemattomia tyyppejä.)
Mutta väittäisin, että lapsiperheen arki harvemmin näyttäytyy satunnaiselle
vierailijalle siinä kaikkein mukavimmassa muodossaan.
3) ”Kyse on vain päiväkohtaisesta tunnelmasta.” Ei ole. Kyse on
jonkinlaisesta perusvireestä, jonka aistii, vaikka perheessä juuri sinä päivänä nahisteltaisiin kuinka.
Tunne siitä, että tämä on kuitenkin vanhempien mielestä kivaa ja hyvää aikaa.
En tietenkään väitä, etteivätkö vanhemmat nauttisi
vanhemmuudestaan myös niissä perheissä, joissa touhussa tuntuu olevan
suorittamisen maku. Kyse ei myöskään ole kahdesta luokasta, joihin perheet
jakaantuvat, vaan ääripäistä. Suurin osa tuntemistani lapsiperheistä sijoittuu
näiden kahden välille: sietävät arkea, kun se on hankalaa ja nauttivat siitä,
kun asiat rullaavat.
Eikä tämä tarkoita, että ”nautiskelijaperheet” olisivat
jotenkin parempia tai lapset olisivat yhdessä perheessä sen kummoisempia kuin
toisessakaan. Mutta perusvire on erilainen.
Sinänsä tämä ei ole millään lailla merkillistä, sillä vastaavanlainen ilmiö näkyy myös lapsettomien
pariskuntien keskuudessa. On pareja, joilla tuntuu olevan luontevammin
kivaa keskenään ja jotka tuntuvat pääsääntöisesti nauttivan toistensa seurasta. Sitten on toisia, jotka ovat yhdessä, mutta eivät yhtä harmonisesti. Eikä se silti kerro ainakaan kaikkea siitä, kenen parisuhteessa
riittää rakkautta tai ketkä pysyvät yhdessä.
Miten sitten oppisi nauttimaan lapsistaan ja lapsiajasta?
Rehellisesti, en tiedä, enkä oikein usko, että se on opettelusta kiinni. Se
salaperäinen hyvä perusvire niissä perheissä, joissa sellainen on, tuntuu
olevan vain olemassa, en usko, että siihen päästään päättäväisellä asenteella
tai täydellä pakastimella. Se vain on.
Muutaman vuoden päästä tämän blogikirjoituksen sisältö
hierotaan naamaani, kun meidän yksikkömme on paljastunut suorittajaperheeksi,
joka tekee asioita hampaat irvessä. Ei mitenkään kaukaa haettu ajatus.
Mutta ehkä se sitten on se meidän näköisemme arki, joka
näyttäytyy ulkopuoliselle sellaisena kuin näyttäytyy. Ja siinä vaiheessa
lakkaan lukemasta kenenkään blogeja, ainakaan lapsettomien kolmekymppisten,
joiden mielestä on kivaa spekuloida asioilla.
