maanantai 24. maaliskuuta 2014

Pysy kaukana perheestäni, Super-Marjo

Hankin viime viikolla täyteen kiintiöni valkoisesta roskaväestä katselemalla uutta Pelasta perheemme, Super-Marjo –ohjelmaa. Ja valkoisella roskaväellä en tarkoita sympaattisia perheitä, jotka ovat ohjelmaan lähteneet, enkä Martta-liiton ihan täyspäisen oloista neuvojaa, vaan nimenomaan jutun anorektista sankaria itseään.

Anteeksi vain kaikille faneille, mutta mielestäni ihminen, joka kertoo ohjelman insertissä oman elämänsä täydellisyydestä ja selittää, kuinka muut eivät vain osaa yhtä hyvin, ansaitsee mielestäni suksia kuuseen. Toki ymmärrän, että kyse on myös etevästä brändäyksestä tv-yhtiön puolesta, mutta turhan hyvin se on linjassa Marjon aiempien kommenttien kanssa, ohjelmasta toiseen.

Edellisen postauksen jäljiltä epäilemättä voisi ajatella, että jonkinlainen elämänhallintakurssi tai ammattilaisen visiitti ei omalla kohdallanikaan menisi hukkaan.  En ole mikään malliesimerkki, kyllä meillä välillä kämppä räjähtää. Minulla ei myöskään ole mitään ammattilaisten käyttöä vastaan ja vielä vähemmän vastustan avun pyytämistä yleensä.

Se, mikä minua tässä konseptissa närästää, on ristiriita avun pyytämisen ja täyden sosiaalipornon välillä. Olen kuullut useammalta taholta ihmisten kertomuksia siitä, miten korkea kynnys avun pyytämiseen on, niin perheillä kuin yksin eläjillä. Maassa, jossa talkooperinne on aiemmin ollut hyvinkin vahva, on nyt paljon ihmisiä, joille avun pyytäminen tutuilta, naapureilta tai edes perheenjäseniltä on vaikeaa. Myöskään tarjottu apu ei aina kelpaa – tähän olen itse törmännyt lukuisia kertoja.

Ja samaan aikaan televisio on täynnä ohjelmia, jossa kutsutaan julkkis kauhistelemaan ja motkottamaan perheille, joissa asiat ovat lähteneet lapasesta.

Se, että on ihmisiä, jotka ennemmin palkkaavat muuttopalvelun kuin rekrytoivat kaveriporukan muuttoihin, on mielestäni täysin ymmärrettävää. Kukin tyylillään ja olosuhteet huomioon. Mutta sitä en käsitä, minkä ihmeen takia on hyväksyttävämpää hankkia apuun julkkis ja televisioryhmä kuin pyytää apua lähipiiriltä tai vaikka kaukaisemmaltakin tutulta.

Totta kai useimmilla näistä ihmisistä kyse on enemmän julkisuudenhalusta kuin avuntarpeesta. Silti asetelma on mielestäni surullinen.  Väistämättä käy mielessä, olisiko perheen tilanne toinen, jos apua olisi osattu pyytää ajoissa ja myös saatu ajoissa.

Itse olen sitä mieltä, että tulla pyydetyksi apuun on isoin kohteliaisuus, mitä voi saada. Se kertoo, että toinen ihminen luottaa minuun riittävästi ottaakseen minut mukaan johonkin, johon tarvitsee lisäkäsiä.  Ja että olen tarpeeksi hyvä tyyppi, jotta voin nähdä kodin myös silloin, kun se ei ole paraatikunnossa. 

Ja vaikka oma elämänhallintani lähtisi slaidaamaan täydellisesti, voin vannoa jo nyt, että en kaipaa kotiini julkkista kertomaan, miten huonosti asiani ovat. Sen sijaan jos joku haluaa ilmoittautua vapaaehtoiseksi apulaiseksi järjestämään työhuoneen kaappeja, tarjous otetaan ilolla vastaan.