maanantai 31. maaliskuuta 2014

Asennevammapäivä

Olen löytänyt uuden puolen itsestäni. En ole ainoastaan jokaisen hankaluuden osakseni vetävä raskaanaolija, jolla on finaalipaikka varmistettu Suomen paskin raskaus –kilpailussa. Lisäksi minulla on asennevamma.

Tämä asennevamma koskee varmaan montaa muutakin asiaa, mutta tällä hetkellä pääsääntöisesti muutaman viikon takaista raskausdiabetesdiagnoosia. Olen elänyt nyt raskausdiabeetikon arkea pari viikkoa ja diagnosoinut ihan itse itselläni pahan asennevamman koko aihetta kohtaan.

Kun kuulin asiasta, itkin kolme päivää putkeen. Olin paskana ja kauhuissani siitä, että näin kävi. Tervejärkinen neuvolatäti onneksi valoi järkeä koko touhuun, käski olla pingottamatta liikaa, muistutti että kyseessä on yleinen vaiva ja niin edelleen. God bless her.  Samoin kaksi eri lääkäriä on katsonut sokeriarvojani ja sanonut hieman ihmetellen, että niin, nämähän nyt ovat kansallisen mediaanin mukaan täysin normaalit sokeriarvot, eli ei tässä nyt niin suurta huolta pitäisi olla.

Silti lähestymistapa koko aiheeseen on vaikea. Neuvolan papereissa annetaan yksiselitteiset ohjeet siitä, että jos sinulla on kiloakaan ylipainoa, kalorimäärä saa olla noin 1600-1800 kcal vuorokaudessa. Normaalista 2000 kalorin määrästähän tämä ei ole massiivinen pudotus, mutta kun alkuraskaudessa nimenomaan kuuntelin ohjeet siitä miten a) nyt ei ole aika ruveta tikostamaan eikä laihduttamaan ja b) pelkkä raskaana oleminen nielee yhden välipalan verran ylimääräistä energiaa, tuntuu hieman hassulta, että nämä suositukset nyt heitetään roskiin ja korvataan uusilla. 

Hedelmien päivittäinen enimmäismäärä on rajoitettu, viinirypäleille annettu kappalemäärä, paljonko niitä on suotavaa nauttia. Jos olisin koskaan halunnut Painonvartijat-simulaattoriin, saamani pitää.

Olen tehnyt ruokavalioremontin niiltä osin mikä järkevältä vaikutti. Herkut, karkit, pullat, sokeroidut juomat ja light-limsat jäivät kokonaan pois, pasta vaihtui täysjyvään, leivänsyönti väheni radikaalisti koska hyvää täysjyväleipää on hirvittävän vaikea löytää. Syön enemmän rahkaa ja marjoja.

Totta kai nämä ovat hyviä asioita. Epäilemättä syön nyt laadullisesti paremmin kuin ennen. Olo on silti hetkittäin todella väsynyt ja vetämätön, tuntuu, ettei energia riitä. Myös alkuraskauden kuvotuksen tunteet ovat hetkittäin tehneet paluuta eikä ruokailun jälkeen ole hyvä olo.  Samaan aikaan kannustetaan liikunnan lisäämiseen. Kysyn vain, että millähän energialla?

Ja sitten se mainitsemani asennevamma. Se näkyy siinä, että siedän hyvin huonosti seuraavia lähestymistapoja aiheeseen.

”Hei, sun täytyy nyt suhtautua tähän siten, että…” + idea. Yleensä kehotetaan ottamaan tämä merkkinä siitä, että pitää ottaa iisimmin, syödä terveellisemmin tai että tämä voi olla hyvä potku terveellisille elämäntavoille tästä eteenpäin loppuelämäksi.

Niinpä niin. Vaan kun minä kauhean hyvin reagoi erilaisiin pakkoihin ja määräyksiin tässä asiassa. Muutoksen pitää lähteä vähän enempi omasta itsestä, erityisesti kun eivät ne ruokailutottumukseni nyt niin päin persettä olleet tätä ennenkään. Ja yleensäkin, asiassa kuin asiassa, valitsen mieluiten itse sen, miten suhtaudun.

”Vaikka sulla nyt puhkeaisi tämän takia pysyvä diabetes, niin kyllä sä siitä selviät!” Jos haluat että minua ahdistaa vielä vähän lisää, voit myös potkaista polvitaipeeseeni.

”Mutta onhan se hyvä, että nämä nyt tutkitaan.” Anteeksi, mutta tällä hetkellä ei ole. Jos sokeriarvoni ampuisivat katosta läpi, totta kai se olisi hyvä. Kun ne seikkailevat raja-arvoilla ja esimerkiksi viime viikolla saman päivän aikana suoritetuissa kahdeksassa mittauksessa kaikki arvot olivat normaaleja, tuntuu jatkuva tarkkailu vievän suhteettomasti energiaa saavutettuihin hyötyihin nähden.

”Susta ja vauvasta yritetään nyt vain pitää mahdollisimman hyvää huolta.” Tiedän. Mutta toistaiseksi diagnoosin ja toimenpiteiden aiheuttama stressi tuntuvat olevan isompi ongelma kuin itse tauti.

Diagnoosin jälkeen olen ehkä kahtena tai kolmena yönä nukkunut pidemmälle kuin aamuviiteen – herään stressaamaan aamun sokerimittausta enkä saa enää unta. Väsymys tekee tällä hetkellä myös fyysisesti kipeäksi. En tiedä miten verenpaineeni jakselee enkä ole uskaltanut ottaa selvää. Se tästä nyt vielä puuttuu, että sitäkin ruvetaan mittaamaan. Vatsa on välillä stressistä kipeänä, mutta onneksi tämä rantapallo mahan kohdalla tekee sen, etten tiedä, mikä kipu johtuu mistäkin.

On epäilemättä aika naurettavaa, että tämä ottaa näin koville ja että olen näin uuvuksissa asiasta, joka on kuitenkin suhteellisen tavallinen raskaanolijoiden keskuudessa. Mutta kun en ole tottunut siihen, että syömissäni on ongelmaa tai sitä täytyy tarkkailla, koen tilanteen todella kuormittavana. 

Se nyppii, että kaikki raskauteeni liittyvä stressi työnnetään ulkopuolelta. Nyt kun vauva liikkuu ja ilmoittaa olevansa elossa, en olisi kovinkaan huolissani meidän kummankaan jaksamisesta, ellei stressiä työnnettäisi tässä muodossa eteen.

Enkö sitten oikeasti näe tässä mitään hyvää? Näen toki. Olen oppinut leipomaan kohtalaista täysjyväleipää ihan itse. Olen todennut, että sokeria ja suklaata lakkaa tekemästä mieli kun täyttä sokeripaastoa on jatkunut pari viikkoa. Olen löytänyt useamman reseptin, joilla avokadosta, aurinkokuivatuista tomaateista, raejuustosta ja oliiveista saa tehtyä hyviä leivänpäällisiä nyt, kun kovat rasvat on kielletty. 

Ja vielä viimeinen ilonaihe: perseeni on silmämääräisesti arvioituna pienentynyt. Tarttisi varmaan lakata valokuvaamasta vatsaa ja alkaa kuvata hanuria, se olisi palkitsevampaa. 

Huomaatteko miten yritän selättää asennevamman ja olla positiivinen, hehkuva odottaja?