Olen löytänyt uuden puolen itsestäni. En ole ainoastaan
jokaisen hankaluuden osakseni vetävä raskaanaolija, jolla on finaalipaikka varmistettu Suomen paskin raskaus –kilpailussa. Lisäksi minulla on asennevamma.
Tämä asennevamma koskee varmaan montaa muutakin asiaa, mutta
tällä hetkellä pääsääntöisesti muutaman viikon takaista
raskausdiabetesdiagnoosia. Olen elänyt nyt raskausdiabeetikon arkea pari
viikkoa ja diagnosoinut ihan itse itselläni pahan asennevamman koko aihetta
kohtaan.
Kun kuulin asiasta, itkin kolme päivää putkeen. Olin paskana
ja kauhuissani siitä, että näin kävi. Tervejärkinen neuvolatäti onneksi valoi
järkeä koko touhuun, käski olla pingottamatta liikaa, muistutti että kyseessä
on yleinen vaiva ja niin edelleen. God bless her. Samoin kaksi eri lääkäriä on katsonut
sokeriarvojani ja sanonut hieman ihmetellen, että niin, nämähän nyt ovat
kansallisen mediaanin mukaan täysin normaalit sokeriarvot, eli ei tässä nyt niin
suurta huolta pitäisi olla.
Silti lähestymistapa koko aiheeseen on vaikea. Neuvolan
papereissa annetaan yksiselitteiset ohjeet siitä, että jos sinulla on kiloakaan
ylipainoa, kalorimäärä saa olla noin 1600-1800 kcal vuorokaudessa. Normaalista
2000 kalorin määrästähän tämä ei ole massiivinen pudotus, mutta kun
alkuraskaudessa nimenomaan kuuntelin ohjeet siitä miten a) nyt ei ole aika
ruveta tikostamaan eikä laihduttamaan ja b) pelkkä raskaana oleminen nielee
yhden välipalan verran ylimääräistä energiaa, tuntuu hieman hassulta, että nämä
suositukset nyt heitetään roskiin ja korvataan uusilla.
Hedelmien päivittäinen
enimmäismäärä on rajoitettu, viinirypäleille annettu kappalemäärä, paljonko
niitä on suotavaa nauttia. Jos olisin koskaan halunnut
Painonvartijat-simulaattoriin, saamani pitää.
Olen tehnyt ruokavalioremontin niiltä osin mikä järkevältä
vaikutti. Herkut, karkit, pullat, sokeroidut juomat ja light-limsat jäivät
kokonaan pois, pasta vaihtui täysjyvään, leivänsyönti väheni radikaalisti koska
hyvää täysjyväleipää on hirvittävän vaikea löytää. Syön enemmän rahkaa ja
marjoja.
Totta kai nämä ovat hyviä asioita. Epäilemättä syön nyt
laadullisesti paremmin kuin ennen. Olo on silti hetkittäin todella väsynyt ja
vetämätön, tuntuu, ettei energia riitä. Myös alkuraskauden kuvotuksen tunteet
ovat hetkittäin tehneet paluuta eikä ruokailun jälkeen ole hyvä olo. Samaan aikaan kannustetaan liikunnan
lisäämiseen. Kysyn vain, että millähän energialla?
Ja sitten se mainitsemani asennevamma. Se näkyy siinä, että
siedän hyvin huonosti seuraavia lähestymistapoja aiheeseen.
”Hei, sun täytyy nyt suhtautua tähän siten, että…” + idea.
Yleensä kehotetaan ottamaan tämä merkkinä siitä, että pitää ottaa iisimmin,
syödä terveellisemmin tai että tämä voi olla hyvä potku terveellisille
elämäntavoille tästä eteenpäin loppuelämäksi.
Niinpä niin. Vaan kun minä kauhean hyvin reagoi erilaisiin
pakkoihin ja määräyksiin tässä asiassa. Muutoksen pitää lähteä vähän enempi
omasta itsestä, erityisesti kun eivät ne ruokailutottumukseni nyt niin päin
persettä olleet tätä ennenkään. Ja yleensäkin, asiassa kuin asiassa, valitsen
mieluiten itse sen, miten suhtaudun.
”Vaikka sulla nyt puhkeaisi tämän takia pysyvä diabetes,
niin kyllä sä siitä selviät!” Jos haluat että minua ahdistaa vielä vähän lisää,
voit myös potkaista polvitaipeeseeni.
”Mutta onhan se hyvä, että nämä nyt tutkitaan.” Anteeksi,
mutta tällä hetkellä ei ole. Jos sokeriarvoni ampuisivat katosta läpi, totta
kai se olisi hyvä. Kun ne seikkailevat raja-arvoilla ja esimerkiksi viime
viikolla saman päivän aikana suoritetuissa kahdeksassa mittauksessa kaikki
arvot olivat normaaleja, tuntuu jatkuva tarkkailu vievän suhteettomasti
energiaa saavutettuihin hyötyihin nähden.
”Susta ja vauvasta yritetään nyt vain pitää mahdollisimman
hyvää huolta.” Tiedän. Mutta toistaiseksi diagnoosin ja toimenpiteiden
aiheuttama stressi tuntuvat olevan isompi ongelma kuin itse tauti.
Diagnoosin jälkeen olen ehkä kahtena tai kolmena yönä nukkunut
pidemmälle kuin aamuviiteen – herään stressaamaan aamun sokerimittausta enkä
saa enää unta. Väsymys tekee tällä hetkellä myös fyysisesti kipeäksi. En tiedä
miten verenpaineeni jakselee enkä ole uskaltanut ottaa selvää. Se tästä nyt
vielä puuttuu, että sitäkin ruvetaan mittaamaan. Vatsa on välillä stressistä
kipeänä, mutta onneksi tämä rantapallo mahan kohdalla tekee sen, etten tiedä,
mikä kipu johtuu mistäkin.
On epäilemättä aika naurettavaa, että tämä ottaa näin
koville ja että olen näin uuvuksissa asiasta, joka on kuitenkin suhteellisen
tavallinen raskaanolijoiden keskuudessa. Mutta kun en ole tottunut siihen, että syömissäni on ongelmaa tai sitä täytyy tarkkailla, koen tilanteen todella kuormittavana.
Se nyppii, että kaikki raskauteeni liittyvä stressi työnnetään ulkopuolelta.
Nyt kun vauva liikkuu ja ilmoittaa olevansa elossa, en olisi kovinkaan
huolissani meidän kummankaan jaksamisesta, ellei stressiä työnnettäisi tässä
muodossa eteen.
Enkö sitten oikeasti näe tässä mitään hyvää? Näen toki. Olen
oppinut leipomaan kohtalaista täysjyväleipää ihan itse. Olen todennut, että
sokeria ja suklaata lakkaa tekemästä mieli kun täyttä sokeripaastoa on jatkunut
pari viikkoa. Olen löytänyt useamman reseptin, joilla avokadosta,
aurinkokuivatuista tomaateista, raejuustosta ja oliiveista saa tehtyä hyviä
leivänpäällisiä nyt, kun kovat rasvat on kielletty.
Ja vielä viimeinen ilonaihe: perseeni on
silmämääräisesti arvioituna pienentynyt. Tarttisi varmaan lakata valokuvaamasta
vatsaa ja alkaa kuvata hanuria, se olisi palkitsevampaa.
Huomaatteko miten yritän selättää asennevamman ja olla positiivinen, hehkuva odottaja?
