Miespuolisella ystävälläni on synnynnäinen kuulovamma. Hänellä
ja ystävällään, kahden lapsen äidillä, oli tullut puhetta perheen
perustamisesta. Ystävä oli katsonut asiakseen huomauttaa kaverille, että kyllä
se sitten tulee olemaan hirveän hankalaa lasten kanssa, kun sulla on tuo
kuulovammakin, harkitkaa nyt vielä. Kaverini sanoi menneensä täysin
sanattomaksi.
En ollut paikalla kuulemassa keskustelua, eli en tietenkään
tiedä, vaikka tämä kommentti olisi annettu hyvin kannustavassa tai ystävällisen
huolestuneessa sävyssä tai mitä parhailla tarkoitusperillä. Sen tiedän, että kaverini
pahoitti siitä melko lailla mielensä ja itse olisin kiskaissut jalkapallon
kokoisen herneen nenääni.
Kyllä, kuulovaurio tuo lastenhankintaan ihan varmasti omat
kiemuransa. Mutta onko se nyt sitten sellainen asia, jonka takia koko touhu
kannattaisi jättää väliin?
Ja jos kyllä, missä menee raja ja kuka päättää, mikä
asia on sellainen, jonka takia koko lastenhankinta pitää unohtaa?
Jos perheessäsi on perinnöllistä sairautta tai olet joskus
kärsinyt masennuksesta, pitääkö silloin harkita kahteen kertaan? Jos
parisuhteesi ei ole teräksenvahvoissa kantimissa tai kuukausipalkkasi on pieni,
pitäisikö silloin ruksia itselleen pisteet miinustaulukkoon lasten hankkimisen
kohdalle?
Kuten äitiystyöhaastattelussa totesin, minun cv:lläni ei
paljon lapsia hankittaisi, jos vanhemmuuspisteitä olisi kyselty. Toki
vastapainoksi minullakin on omat äitiysvahvuusalueeni. Niistä huolimatta olen
varma, että monen mielestä minun ei olisi kannattanut koskaan lisääntyä.
Itse en oikein usko siihen, että kenelläkään on oikeutta
tulla kertomaan ulkopuolelta, että lastenhankinta on tai ei ole jollekulle hyvä
idea. Totta kai minullakin on asiaan omat mielipiteeni. Yleisesti ottaen minun on
vaikea ymmärtää vapaaehtoisesti teiniäideiksi haluavia ja koska itselleni
raskausaika on ollut aika raskasta, en suosittelisi tähän touhuun lähtemistä,
jos elämän peruspalikat eivät ole kunnossa. Toisaalta, se kertoo enemmän omasta
turvallisuushakuisuudestani, ei siitä, kenellä olisi edellytyksiä vanhemmaksi. Olen
myös ollut joistakin tuttavapiirini raskausuutisista rehellisen kauhuissani,
vaikka olenkin toki pitänyt mielipiteeni itselläni.
Miksi sitten itseäni risoo se, että joku katsoo oikeudekseen
hieroa toisen ihmisen kuulovamman tämän naamalle lapsiasiassa? Siksi, että se
on mielestäni lyhytnäköistä.
Ensinnäkin, vaikka edellytykset lasten hankkimiselle
olisivat paperilla täydelliset, kukaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. Kuka
tahansa meistä voi sairastua masennukseen, menettää kuulonsa kokonaan tai saada
syövän vaikka heti lasten syntymän jälkeen. Vaikka niin ei olisi käynyt
aikaisemmin, se ei tarkoita, etteikö salama voisi iskeä omalle kohdalle vaikka
saman tien perheen perustamisen jälkeen.
Toisekseen, oma perstuntumani on, että monet niistä, joilla
on ollut perustavanlaatuisia vaikeuksia ennen lapsen hankintaa, ovat tietyllä
tapaa varautuneempia eri tilanteisiin kuin helpomman tien kautta kulkeneet.
Eräs hankalamman sairauden läpikäynyt ystäväni kertoi, kuinka he olivat miehen
kanssa jo perheen perustamista harkitessaan käyneet aika tarkkaan läpi, miten
toimittaisiin, jos pahin tapahtuisi lapsen syntymän jälkeen: keihin
ammattilaisiin otettaisiin yhteyttä, ketkä lähipiiristä pystyisivät auttamaan
käytännön asioissa, kenelle soitettaisiin ensimmäisenä.
Estääkö tämän tapainen
suunnittelu romahduksen? Ei tietenkään. Mutta se tarkoittaa, että tilanteeseen
on ainakin pyritty varautumaan. Vastaavanlainen back up planin miettiminen ei
sivumennen sanoen tekisi pahaa yleensäkään vanhemmiksi valmistautuville.
Kolmanneksi, lasten hankkiminen ei liene elämässä mikään
erillinen saareke, vaikka se varmasti onkin kokonaisvaltaisempaa kuin moni muu
asia. Mainitsemani miespuolinen ystäväni on kuulovammastaan huolimatta pystynyt
huolimatta rakentamaan kestävän parisuhteen ja hyvän ystäväpiirin, viettämään
itsenäistä elämää ja luonut näyttävän uran. Hän on siis englanninkielisin
termein ”worked his way around the problem”, eli tästä rasitteesta huolimatta
löytänyt tavat tehdä niitä asioita, joita haluaa. Onko jotain syytä uskoa, että
hän ja puolisonsa eivät siis pystyisi tässä asiassa samaan? Totta kai kuulovamma
aiheuttaa haasteita, mutta jotenkin en usko, että se olisi nyt se
ylitsepääsemätön juttu, jos asianosaiset eivät itse työnnä päätä pensaaseen ja
kieltäydy ajattelemasta rajoitteen mukanaan tuomia vaikeuksia.
Onko kenelläkään sitten oikeutta kyseenalaistaa toisen
päätöstä tai ajatusta lasten hankkimisesta? Jos kyseessä on täysi-ikäinen
ihminen, mielestäni ei. Mutta tässä tullaan taas siihen, että mielestäni
asioista on kuitenkin hyvä keskustella. Olen itse kuullut monta hyvää keskustelunavausta
vanhemmuudesta, jotka ovat alkaneet varovaisella ”Oletteko ajatelleet tätä
puolta aiheesta” –tyyppisellä johdannolla.
Keskustelu on hyvä asia, ylhäältä alaspäin tuleva neuvoskelu
ja besserwisseröinti eivät ole. Tai ainakin minun maailmassani ne on varattu
asiantuntijoille, lääkäreille tai muille ammattilaisille. Ystäviltä kuulen
mielelläni heidän ajatuksiaan ja kerron omiani.
Samalla luotan siihen, että jos
joku ystävistäni on sitä mieltä, että minusta ei jonkin piirteeni takia ole
vanhemmaksi, tämä ystävä voi ystävällisesti avautua siitä jollekulle muulle
kuin minulle.
