tiistai 29. huhtikuuta 2014

Mutta kun sulla on tuo vammakin

Miespuolisella ystävälläni on synnynnäinen kuulovamma. Hänellä ja ystävällään, kahden lapsen äidillä, oli tullut puhetta perheen perustamisesta. Ystävä oli katsonut asiakseen huomauttaa kaverille, että kyllä se sitten tulee olemaan hirveän hankalaa lasten kanssa, kun sulla on tuo kuulovammakin, harkitkaa nyt vielä. Kaverini sanoi menneensä täysin sanattomaksi. 

En ollut paikalla kuulemassa keskustelua, eli en tietenkään tiedä, vaikka tämä kommentti olisi annettu hyvin kannustavassa tai ystävällisen huolestuneessa sävyssä tai mitä parhailla tarkoitusperillä. Sen tiedän, että kaverini pahoitti siitä melko lailla mielensä ja itse olisin kiskaissut jalkapallon kokoisen herneen nenääni.

Kyllä, kuulovaurio tuo lastenhankintaan ihan varmasti omat kiemuransa. Mutta onko se nyt sitten sellainen asia, jonka takia koko touhu kannattaisi jättää väliin?

Ja jos kyllä, missä menee raja ja kuka päättää, mikä asia on sellainen, jonka takia koko lastenhankinta pitää unohtaa?

Jos perheessäsi on perinnöllistä sairautta tai olet joskus kärsinyt masennuksesta, pitääkö silloin harkita kahteen kertaan? Jos parisuhteesi ei ole teräksenvahvoissa kantimissa tai kuukausipalkkasi on pieni, pitäisikö silloin ruksia itselleen pisteet miinustaulukkoon lasten hankkimisen kohdalle? 

Kuten äitiystyöhaastattelussa totesin, minun cv:lläni ei paljon lapsia hankittaisi, jos vanhemmuuspisteitä olisi kyselty. Toki vastapainoksi minullakin on omat äitiysvahvuusalueeni. Niistä huolimatta olen varma, että monen mielestä minun ei olisi kannattanut koskaan lisääntyä.

Itse en oikein usko siihen, että kenelläkään on oikeutta tulla kertomaan ulkopuolelta, että lastenhankinta on tai ei  ole jollekulle hyvä idea. Totta kai minullakin on asiaan omat mielipiteeni. Yleisesti ottaen minun on vaikea ymmärtää vapaaehtoisesti teiniäideiksi haluavia ja koska itselleni raskausaika on ollut aika raskasta, en suosittelisi tähän touhuun lähtemistä, jos elämän peruspalikat eivät ole kunnossa. Toisaalta, se kertoo enemmän omasta turvallisuushakuisuudestani, ei siitä, kenellä olisi edellytyksiä vanhemmaksi. Olen myös ollut joistakin tuttavapiirini raskausuutisista rehellisen kauhuissani, vaikka olenkin toki pitänyt mielipiteeni itselläni.

Miksi sitten itseäni risoo se, että joku katsoo oikeudekseen hieroa toisen ihmisen kuulovamman tämän naamalle lapsiasiassa? Siksi, että se on mielestäni lyhytnäköistä.

Ensinnäkin, vaikka edellytykset lasten hankkimiselle olisivat paperilla täydelliset, kukaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. Kuka tahansa meistä voi sairastua masennukseen, menettää kuulonsa kokonaan tai saada syövän vaikka heti lasten syntymän jälkeen. Vaikka niin ei olisi käynyt aikaisemmin, se ei tarkoita, etteikö salama voisi iskeä omalle kohdalle vaikka saman tien perheen perustamisen jälkeen.

Toisekseen, oma perstuntumani on, että monet niistä, joilla on ollut perustavanlaatuisia vaikeuksia ennen lapsen hankintaa, ovat tietyllä tapaa varautuneempia eri tilanteisiin kuin helpomman tien kautta kulkeneet. Eräs hankalamman sairauden läpikäynyt ystäväni kertoi, kuinka he olivat miehen kanssa jo perheen perustamista harkitessaan käyneet aika tarkkaan läpi, miten toimittaisiin, jos pahin tapahtuisi lapsen syntymän jälkeen: keihin ammattilaisiin otettaisiin yhteyttä, ketkä lähipiiristä pystyisivät auttamaan käytännön asioissa, kenelle soitettaisiin ensimmäisenä. 

Estääkö tämän tapainen suunnittelu romahduksen? Ei tietenkään. Mutta se tarkoittaa, että tilanteeseen on ainakin pyritty varautumaan. Vastaavanlainen back up planin miettiminen ei sivumennen sanoen tekisi pahaa yleensäkään vanhemmiksi valmistautuville.

Kolmanneksi, lasten hankkiminen ei liene elämässä mikään erillinen saareke, vaikka se varmasti onkin kokonaisvaltaisempaa kuin moni muu asia. Mainitsemani miespuolinen ystäväni on kuulovammastaan huolimatta pystynyt huolimatta rakentamaan kestävän parisuhteen ja hyvän ystäväpiirin, viettämään itsenäistä elämää ja luonut näyttävän uran. Hän on siis englanninkielisin termein ”worked his way around the problem”, eli tästä rasitteesta huolimatta löytänyt tavat tehdä niitä asioita, joita haluaa. Onko jotain syytä uskoa, että hän ja puolisonsa eivät siis pystyisi tässä asiassa samaan? Totta kai kuulovamma aiheuttaa haasteita, mutta jotenkin en usko, että se olisi nyt se ylitsepääsemätön juttu, jos asianosaiset eivät itse työnnä päätä pensaaseen ja kieltäydy ajattelemasta rajoitteen mukanaan tuomia vaikeuksia. 

Onko kenelläkään sitten oikeutta kyseenalaistaa toisen päätöstä tai ajatusta lasten hankkimisesta? Jos kyseessä on täysi-ikäinen ihminen, mielestäni ei. Mutta tässä tullaan taas siihen, että mielestäni asioista on kuitenkin hyvä keskustella. Olen itse kuullut monta hyvää keskustelunavausta vanhemmuudesta, jotka ovat alkaneet varovaisella ”Oletteko ajatelleet tätä puolta aiheesta” –tyyppisellä johdannolla.

Keskustelu on hyvä asia, ylhäältä alaspäin tuleva neuvoskelu ja besserwisseröinti eivät ole. Tai ainakin minun maailmassani ne on varattu asiantuntijoille, lääkäreille tai muille ammattilaisille. Ystäviltä kuulen mielelläni heidän ajatuksiaan ja kerron omiani.

Samalla luotan siihen, että jos joku ystävistäni on sitä mieltä, että minusta ei jonkin piirteeni takia ole vanhemmaksi, tämä ystävä voi ystävällisesti avautua siitä jollekulle muulle kuin minulle.