Asennevamma, jonka diagnosoin raskausdiabetesta kohtaan,
saavutti uudet mittasuhteet tällä viikolla. Nyt sain jo ensimmäiset naurut koko
diabetesmittauksista.
Saamieni ohjeiden mukaan verikoe pitää joka toinen viikko
ottaa aamuisin ennen aamiaista, neljänä päivänä viikossa. Silloin tarkkaillaan
paastosokeria. Yleensä olen mitannut sokerin heti kun saan silmät puhkottua
auki. Tiistaina unohdin ja olin jo kengät jalassa menossa töihin kun muistin
mittauksen. Palasin keittiöön ja otin verikokeen, syötin sen laitteeseen ja
odotin. Mittari näytti, että sokeri oli pari yksikköä koholla.
Sen sijaan, että olisin uskonut, päätin huvikseni tehdä
ihmiskokeita. Pistin diabeteskynällä reiän viereiseen sormeen ja testasin
uudelleen. Ja vielä kolmannen kerran.
Lopputulos: heittoa oli parhaimmillaan kahdeksan yksikköä.
Kyllä, vierekkäisistä sormista ja minuutin sisään toisistaan, aamulla, jolloin
en ollut vielä ehtinyt syödä mitään. Viimeisen tuloksen mukaan aamusokerini
olisi ollut koholla enemmän kuin vielä kertaakaan. Tänä aamuna sain ensimmäisellä mittauksella korkeimman tuloksen, toisella matalamman ja kolmannella jo todella matalan.
Kuulin eräältä tutulta, että
kapillaariveressä voi olla isoja heittoja veriarvoissa ylipäätään. Kiehtovaa. Ja vielä kiehtovampaa, ettei tällaisista
heitoista tai heittojen mahdollisuudesta puhuttu yhtään mitään neuvolassa.
Olen
varmasti paska odottaja ja ikävä ihminen, mutta tämä mittaustulosten rypäs
romutti viimeisenkin uskoni koko mittausrumban järkevyyteen. On tämäkin
nyt yhtä pelleilyä, että käytän aikaani koristelemalla omia
sokerimittaustilastojani. En tiedä kuka siitä hyötyy, vauva tuskin ainakaan.
Muutenkin raskausdiabeteksen aiheuttama ahdistus ja stressi alkavat pikkuhiljaa vaihtua puhtaaseen vitutukseen sekä huvittuneisuuteen.
Juttelin viime viikolla (siis ennen näihin ihmiskokeisiin
ryhtymistä) puhelimessa diabeteshoitajan kanssa, jolle oli minusta laitettu
lähete. Hän oli aivan mahtava jalat maassa-tyyppi, joka kehotti minua
seurailemaan tilannetta mutta lopettamaan ruokapäiväkirjan pidon, koska
sokeriarvoni ovat kahta mitätöntä ylitystä lukuun ottamatta pysyneet koko ajan
tasaisina.
Helpotti. Koko ruokapäiväkirjan täyttäminen on ollut touhun
stressaavin ja ärsyttävin puoli. Toki se antaa ihan hyvää informaatiota omasta
syömisestä, mutta jatkuva tarkkailu aiheuttaa mielestäni liiallista stressiä.
Lisäksi ruokapäiväkirjan pitäminen luo mielestäni tilanteita, jotka eivät ole
terveitä.
Ensinnäkin, ateriavälit pitenevät helposti. Kun kaikki pitää
kirjata, jätän helposti terveellisetkin välipalat väliin. En jaksa merkata tai
painaa mieleen muutamaa iltapäivällä nautittua kirsikkatomaattia, joten
helpompi antaa olla. Mikä olisi ihan ok, jos yrittäisin pudottaa painoa. Mutta
kun raskausdiabeteksessä vähän niin kuin idea olisi se, että sokeri pysyisi
tasaisena ja tulisi syötyä terveellisesti ja pienin väliajoin.
Toisekseen, huomaan, että nälkään alkaa suhtautua hyvänä
asiana. Ja jatkuva näläntunne ei vain ole se, mikä raskaana ollessa olisi
mitenkään tavoiteltava tilanne. Tai oikeastaan muutenkaan.
Jälleen kerran, en väitä, että kaikki kokisivat asian näin
eli tämä on ihan henkilökohtainen voivoi. Kuten jo aiemmin totesin, en reagoi
erilaisiin tarkkailuihin ja rajoituksiin järin hyvin kun kyse on syömisestä.
Olen lukenut tarpeeksi naistenlehtiä tietääkseni, että
syömishäiriöiden yksi piirre on jatkuva omien ruokailujen tarkkailu. En
ihmettele yhtään. Minulla ei ole minkäänlaista aikomusta hankkia itselleni syömishäiriötä tämän raskauden myötä, mutta alan ymmärtää paremmin, miksi ruokailutottumusten tarkkailu menee ihmisillä helposti
yli.
Pari kuukautta vielä tätä touhua. Olen kertonut miehelle, että kun
palaamme synnäriltä, jääkaapissa on syytä olla aurajuustoa ja keittiön ylälaatikossa
korkkaamaton Fazerin sininen.
