”Niin kauan kuin ei ole omia lapsia, ei tätä asiaa vaan voi
ymmärtää.” Tämä kommentti eri versioineen on tullut joitakin kertoja vastaan. Olen kuitannut sen hymyilemällä vinosti ja ajatellut, että näinpä, en ymmärrä. Mutta ettepä tekään ymmärrä mitään minun elämästäni.
Raskaaksi tulemisen myötä minun kuulteni on kuitenkin lanseerattu kommentti, joka nostaa omat ärsytyspisteeni katton. Se kuuluu näin: ”Kyllä sä kohta ymmärrät, kun sulla on oma lapsi!”.
Ymmärrän mitä? Besserwisseröintiä? Kiitos,
osaan sitä jo nyt varsin kohtalaisesti, toivon ettei se joka asiassa ainakaan
pahene.
Itseäni hämmentää todella paljon se asenne, että lapsen
saamisen myötä ihmiselle pamahtaa äkkiä jokin universaali ymmärrys kaikista
vanhemmuuteen liittyvistä asioista ja aika monesta yhteiskunnallisesta asiasta
siinä sivussa. Ikään kuin vanhemmuus oli jonkinlainen ymmärtämisen vapaapassi, jonka
saa käteen kun lapsi rääkäisee synnärillä ensimmäisen kerran.
Varmasti on asioita, joihin voi samaistua helpommin sen
jälkeen, kun on saanut oman lapsen. Epäilemättä edessä on monta ”Ahaa, tästä ne
puhui!” –tyyppistä kokemusta, ja odotan niitä ihan uteliaana.
Mutta jonkin kokemuksen jakaminen ei vielä tarkoita automaattisesti, että ymmärtäisi jotakin asiaa. Vielä vähemmän se tarkoittaa, että pystyy olemaan empaattinen toista ihmistä kohtaan, vaikka tämä olisi näennäisesti samassa tilanteessa.
Koska let’s face it: jos lähdemme hiuksia halkomaan, eihän
meistä kukaan voi ymmärtää kenenkään muun tilannetta oikeastaan missään
asiassa. Kukaan ei voi mennä toisen nahkoihin kertomaan, miltä jokin asia tuntuu
tai miten sen kokee.
Vielä vähemmän mielestäni on olemassa jotakin universaalia
vanhemmuusymmärtämystä, joka aukeaa vasta lapsen syntymän myötä.
Jos oma lapseni sattuu olemaan terve, reipas ja kaikkiruokainen,
ei minulla vanhemmaksi tulemisen jälkeenkään tule olemaan mitään kompetenssia
ymmärtää vaikeasti allergisten lasten vanhempia. Niillä äideillä, joilla imetys
sujuu ongelmitta, ei aina löydy sympatiaa imetyksen kanssa taistelevia
kohtaan. Jos oma lapseni huutaa koliikin kourissa ensimmäiset kuusi kuukautta,
tulen olemaan sitä mieltä, että kukaan normaalisti nukkuvan lapsen vanhempi ei
voi todellakaan ymmärtää, millaista arki on nukkumisongelmien kanssa.
En oikeasti usko, että pelkkä vanhemmaksi tuleminen näissä
asioissa antaisi isoa ymmärrystä. Erityisesti vauvapalstoja lukiessa tuntuu
että vanhemmuus pikemminkin tappaa alkeellisenkin sympatian. Pahin tuomio vanhemmuuden ongelmia kohtaan tuntuu lentävän niiltä, joilla kaikki on käynyt helposti.
Vertaistuki on hyvä asia, mutta koen, että tukea saa eniten
niiltä ihmisiltä, jotka haluavat antaa tukea, viis siitä, onko heidän
elämäntilanteensa millään lailla vertailukelpoinen omaani nähden.
Kun edellinen ihmissuhteeni hajosi, sain valtavasti tukea
ystävättäreltäni, joka ei ole koskaan seurustellut. Kun nilkkani murtui ja olin
pitkällä sairaslomalla, kaikkein parhaiten tuntemuksiani ymmärsi ihminen, joka
oli kärsinyt masennusoireista. Kun kirjoitin sarkastisen blogikirjoituksen
media-alan tehostamisvaatimuksista, kaksi ystävääni ilmoitti heti, että puhuin
aivan täysin heidän työpaikkojensa asioista. Toinen heistä on farmaseutti,
toinen opettaja.
Summa summarum, minulla ei todellakaan ole mitään käsitystä,
mitä kaikkea edessä on. Joitain asioita varmasti ymmärrän paremmin, kun
tutustun vanhemmuuteen omakohtaisesti. Toisia en epäilemättä ymmärrä sitäkään
vähää. Niin tai näin, en usko että vanhemmuus tekee minusta automaattisesti
sitä ihmistä, joka Ymmärtää, isolla Y-kirjaimella.
Sen sijaan minusta totta kai voi tulla vielä rasittavampi
besserwisser kuin tähän saakka. Sitä odotellessa.
(P.S: Ymmärtääkseni Anu Silfverbergin Äitikortti käsittelee juurikin tätä asiaa. Haluaisin kovasti lukea teoksen mutta en löytänyt sitä huuto.netistä. Lainaksi, anyone?)
