Ihmisen elämässä on jännittävä määrä vaikeita asioita, jotka
voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään: on ne asiat, joita saa surra ja ne
asiat, joita ei saa surra.
Jos joku kuolee, on oikeus surra. Jos parisuhde päättyy, on
oikeus surra. Jos kotitalo palaa, on oikeus surra.
Jos taas elämääsi tulee isohko muutos, jonka olet itse
valinnut, sinulla ei ole oikeutta surra.
Hyvä esimerkki tästä suremisteoriasta oli itsellä ensimmäinen työpaikkani. Olin hilpeä opiskelija pyöreät seitsemän vuotta.
Hengasin erilaisissa opiskelija- ja järjestöriennoissa, minulla oli vilkas
sosiaalinen elämä ja erilaisia ulkoilmaharrastuksia.
Kun pääsin töihin, elämä
muuttui aika paljon. Töissä olin kahdeksan tuntia päivässä sisätiloissa ja
duunien kanssa pääsin kirkkaasti epämukavuusalueelleni. Kehityin ja tykkäsin työstäni,
mutta muutos oli iso, olin valtavasta motivaatiosta huolimatta todella
uuvuksissa.
Kun joku tuttu, erityisesti vanhempi sellainen, kysyi, miten
uudessa työssä meni, tein sen virheen, että vastasin rehellisesti. Kerroin,
että tykkään kyllä olla töissä, mutta samalla elämänmuutos ottaa koville: olen
koko ajan väsynyt ja muutos on ollut rankka.
Sainko sympatiaa? No, arvatkaa huviksenne. Yleisin reaktio
oli vino hymy ja vastaus ”Tervetuloa aikuisten maailmaan.”. Toinen
vaihtoehto oli moittiva kommentti ”Olisit kiitollinen, että sinulla on töitä!”.
Minä olin kirkkaasti tietoinen siitä, kuinka onnekas olin,
kun olin saanut töitä. Ja sittenkin olen edelleen sitä
mieltä, että väsymys ja uupumus olivat aika normaali reaktio ja minulla olisi ollut oikeus saada tukea isossa elämänmuutoksessa.
Kun tikussa näkyy plussa, huomaan olevani samassa
kadotuksessa. Elämä on muuttumassa, moni asia jää ainakin muutamaksi vuodeksi
nyt hyllylle.
Mutta tätä elämänmuutosta ei saisi surra eikä sitä saisi
käsitellä. Koska kyllähän se nyt vain on niin hienoa tuo lapsen saaminen, ettei
millään muulla vissiin saisi olla mitään merkitystä.
Olen ehtinyt olla kymmenen vuotta työelämässä ja noin
viisitoista vuotta olen viettänyt suhteellisen aktiivista reppuselkäreissaajan
elämää. Aika monta vuotta sujui niin, että vietin ulkomailla erilaisilla
reissuilla noin kolmanneksen vuodesta, joka vuosi. Ennen raskausuutista olin kuluneen vuoden aikana ehtinyt käydä Kuubassa, Uudessa-Seelannissa, Etelä-Afrikassa, Intiassa sekä neljässä Euroopan maassa eri mittaisilla reissuilla. Normivuosi.
Viimeiset kymmenen vuotta
olen saanut myös töissä kehittyä, olen saanut lisää vastuuta ja haasteellisempia
tehtäviä. Vaikka työelämä välillä potkii päähän korkosaappaat jalassa, olen ollut isoimman osan ajasta motivoitunut ja nauttinut työelämän hyvistä puolista.
Kun maha alkaa kasvaa, joudun siis luopumaan muutamasta
muustakin asiasta kuin sutjakasta vyötäröstä. (Okei, ei se nyt ollut niin
sutjakka alun alkaenkaan, mutta koetan aktiivisesti olla ajattelematta sitä.)
Olen saanut viettää itsenäisen aikuisen ihmisen elämää ja
nyt tiedän, että ensi kesästä eteenpäin tilanne on toinen. Tiedän, että kaikesta
ei tarvitse luopua ja lapsen kanssakin voi rakentaa oman näköistä elämää. Ja uskon kyllä, että lapsen saaminen on niin iso juttu, että se painii eri kategoriassa aikaisempiin kokemuksiin verrattuna, olivatpa ne millaisia tahansa. Mutta
tiedän myös, että elämä muuttuu aika isosti ja myös haluan, että asiat ja arvot muuttuvat.
Onko sitten niin kohtuutonta, että tässä vaiheessa, kun
sintillä on mittaa se kymmenen senttimetriä, haluan ja aion viettää myös
suruaikaa? Miettiä ja käydä läpi, millaista aikuisen ihmisen elämää olen tähän
asti viettänyt ja tehdä pientä luopumistyötä jo etukäteen sen eteen, että elämä
muuttuu ja itsekin tulen muuttumaan. Rehellisesti, onko se niin kamalaa jos
haluan nyt rypeä ja puhua ihan niistä triviaaleista asioista, jotka
huolestuttavat ja joista luopuminen pelottaa? Kun kuitenkin jokainen, joka
viitsii kysyä, tietää, että tämä mukula on hyvin tervetullut.
Kun ensisynnyttäjien keski-ikä Suomessa huitelee kolmenkympin
tienoilla, en millään jaksa uskoa, että olen ainoa näitä asioita märehtivä.
Useimmat meistä ovat ehtineet ennen lapsen syntymää kiertää jo vähän muutakin
kuin tahkoa.
Olisiko siis mitään mahdollisuutta, että odottavat äidit saisivat
kaikenlaisen vauvahehkutuksen lisäksi myös puhua siitä, mistä asioista
luopuminen hirvittää? Vai meneekö koko maailmanjärjestys rikki, jos tuleva äiti
myöntää, että raskaaksi tulo on myös surutyön paikka?
