Raskaus ei todellakaan ole sairaus. Se on huomattavasti
pahempaa.
Sairaana ollessaan saa apteekista kivoja mömmöjä. Raskaana ollessaan
saa kuulla opettavaisia kommentteja siitä, kuinka tästä ovat muutkin selvinneet
ja kyllä se siitä.
En tiedä ottaako ketään muuta päähän tämä siirtymä omasta
itsestään vauvankantotelineeksi, mutta itselläni ei ole ihan kapinoimatta
mennyt. Paitsi että katson täydeksi oikeudekseni märehtiä elämänmuutosta, olen
myös todella kettuuntunut siitä painopisteestä, mikä odottajaa tuntuu kohtaavan
joka nurkan takana.
Raskausasioissa on vallalla jonkinlainen ”Kärsi, kärsi,
kirkkaamman kruunun saat”-mentaliteetti. Ilmeisesti lapsen saaminen on niin
jalo asia, että sen eteen suorastaan pitää voida huonosti.
Olen sen verran itsekäs paska että toivoisin
terveydenhuollon suhtautuvan odottaviin äiteihin vähän enemmän, no, ihmisinä.
Raskaus on kropalle ihan saatanallinen rasitus, sen uskon jo nyt vaikka
kokemusta on vasta alkukuukausista. Silti esimerkiksi raskauspahoinvointi ei
neuvolassa kiinnostanut ketään. Ehkä se olisi kiinnostanut, jos olisin
oksentanut niin, että tenava ei olisi saanut ruokaa. Koska pahoinvointi
ainoastaan invalidisoi minut ja sitoi kotisohvalla sikiöasennossa makaavaksi
uikuttajaksi, se kuuluu normaaliin raskaana olemiseen. Kyllä se kato siitä.
Ymmärrän, että raskauspahoinvointiin ei ole olemassa
lääkettä tai ohjetta, joka toimisi aukottomasti ja kaikille. En oleta, että
kaikki kivut ja hankaluudet pitäisi saada poistettua nappia painamalla. Olen
itse valinnut sen, että haluan lapsen ja ymmärrän, että se tuo tullessaan omat
epämukavuutensa ja terveyskysymyksensä.
Lähinnä minua kyrsii tämä asenne. Asenne siitä, että on ihan
ok voida raskaana huonommin kuin koskaan elämässään ja kadottaa itsensä täysin
erilaisiin kipuihin ja pahoinvointeihin, koska se tapahtuu hyvän asian takia.
Ja asenne siitä, että neuvolassa käydään läpi papereita ja kerrotaan sikiön
kehityksestä mutta ketään ei ole toistaiseksi oikeasti kiinnostanut, miten minä
jakselen.
Tämä asia ei ole muuttumassa. Aika moni lapsen saanut on
todennut, että raskausaikana sitä on vielä itse päähenkilö, synnytyksessä
samoin, mutta sen jälkeen muuttuu oman elämänsä statistiksi aika monessa
asiassa ja lapsesta tulee se päähenkilö. Tämä on varmaan ihan totta. Ja ehkä
juuri sen takia olisi miellyttävää, jos tässä vaiheessa neuvolasta löytyisi
edes pientä kiinnostusta minun jaksamistani kohtaan. Kyllä, olen itsekeskeinen. Mutta kun toistaiseksi se kymmenen sentin tirppana ei selviä ilman minua.
Ja ei, en tarkoita, että neuvolassa pitäisi taputella olkapäälle ja viettää tuntikausia keskustelemalla raskauspahoinvoinnin syvimmästä olemuksesta, erityisesti kun pahoinvoinnille ei yleensä ole mitään tehtävissä. Ikävä faktahan on, että suurin osa naisista kärsii pahoinvoinnista ja suurimmalla osalla se menee jossain vaiheessa ohi.
Itse vain kaipaisin jotain rehellistä kohtaamista tähän asiaan. "Miten olet voinut?" olisi ihan kiva keskustelunavaus, jonka voisi hoitaa vaikka samalla kun availee tietokonetta.
Sivumennen sanoen, on olemassa terveysalan toimipaikka jonka
nimi on kokonaisvaltaisesti ”Womans health”. Se on Teksasissa sijaitseva
aborttiklinikka. Ah, ironiaa.
