Oletko kysynyt?

Olimme lähdössä viikonlopun hiihtoreissulle tyttöporukassa. Yksi lähtijöistä ilmoitti noin kuukautta ennen kyseistä viikonloppua, että ei pääse mukaan. Aloin miettiä kaveriporukkaani läpi ja pohtia, kuka haluaisi hypätä tähän kelkkaan.

Ajatukseni osuivat ensimmäisenä erääseen ystävääni, joka ei tuntenut muita lähtijöitä, mutta jonka tiesin soveltuvan porukkaan täydellisesti. Ja sitten tyssähdin seuraavaan ajatukseen.

”Mutta kun sillä on kaksi lasta, ei sitä varmaan kannata kysyä.”

Ehdin tuijottaa tätä ajatusta itsekseni noin kymmenen sekuntia, ennen kuin se iski. En minä nyt jumalauta voi olla näin tyhmä. Alle puolen vuoden päästä minulla on yksi kappale nyyttejä itselläni, oikeastiko haluan, että kukaan ei edes kysy minua minnekään? 

Moni perheellinen sanoo, että sosiaalinen elämä muuttuu paljon kun lapset tulevat kuvioihin - ei toki kaikilla, tähänkin vaikuttavat syyt ovat aika moninaisia. Mutta kun sain itseni kiinni yllä olevasta ajattelusta, pisti se miettimään, kumpi tässä asiassa on syy ja kumpi on seuraus.

Jäävätkö pienten lasten vanhemmat ja erityisesti äidit sosiaalisten ympyröiden ulkopuolelle siksi, että he eivät pääse kotoa minnekään, vai osittain myös siksi, että kutsuja ei enää tule?

Olen yleensä kaveriporukassani itse se aktiivisempi yhteydenpitäjä useimpiin suuntiin. En tiedä, tuleeko se asia muuttumaan kun lapsi syntyy. Epäilemättä aikaa yhteydenpidolle on vähemmän. Sen sijaan minulla ei ole mitään arviota siitä, muuttuuko sosiaalisten kontaktien tarpeeni pienemmäksi tai suuremmaksi lapsen tulon myötä. Elämäntilanteen muutokset vaikuttavat nimittäin tuohon asiaan, ainakin minulla, enkä esitä mitään arviota siitä, mihin suuntaan asia menee.

Mutta sen tiedän jo nyt, että haluaisin olla itse se, joka sanoo, ettei onnistu tai ettei pääse. Ei niin, että muut vetävät nämä johtopäätökset puolestani.

Isille tämä tuntuu olevan helpompaa. Väittäisin, että jos äijäporukalla on ollut oma kalastusreissutraditionsa, ei kenellekään tule mieleen, että vasta isäksi tullut jätettäisiin kutsumatta, koska ”ei se pääse kuitenkaan”. Jos niin käy, että tuore isä ei saa kotihallitukselta lähtölupaa (tai ei itse halua lähteä, mitä hän ei tietenkään kavereilleen tunnusta), sille voidaan naureskella, mutta seuraavalla kerralla kysytään silti yleensä uudestaan. 

Ymmärrän totta kai senkin, että jos yrittää kerran toisensa jälkeen pyytää ”lapsellistunutta” ystäväänsä jonnekin ja vastaus on aina kieltävä, voi jossakin vaiheessa tulla tunne, että annanpa olla. Ja se on sitten vain hyväksyttävä, molempien osapuolien. Ehkä niissä tilanteissa pitää vain ajatella, että palataan asiaan kun muksu on kasvanut sinappikoneesta tai taaperovaiheen täystuhosta hieman isommaksi pakkaukseksi. Eiväthän nämäkään vaiheet iankaiken kestä.

Mutta on todella surullista, jos lapsen saanut ihminen laputetaan siihen ryhmään, jolle ei edes mainita mahdollisuudesta reissuun, illanviettoon tai kahvitteluun. Erityisesti, kun tämä tuntuu olevan stigma, jota kannetaan sitten aika pitkään. Esimerkiksi tuo ystäväni, jota hiihtoreissun suhteen ajatteli, ei ole enää aivan pienten lasten äiti, vaan muksut ovat jo isompia ja omatoimisempia.

Niin, kuinkas sitten kävikään hiihtoreissun kanssa? Laitoin tekstiviestin ystävälleni, jota olin ajatellut. Hän ilmoitti lähtevänsä ilomielin porukkaan. 

Joskus on ihan terveellistä saada itsensä kiinni stereotyyppisestä ajattelusta. Ja potkaista itseään siitä hyvästä.