Saako sitä katua?

Kuinka moni ihminen katuu sitä, että on hankkinut lapsia? Tähän kysymykseen törmää mediassa tasaisin väliajoin ja vastaus tuntuu aina riippuvan täysin siitä, missä ja miten kysely on toteutettu.

Joskus näkee isojakin lukuja, joissa ihmiset myöntävät, että kyllä kadutti koko lastenhankinta mutta minkäs teet, tehty mikä tehty. Useimmiten kukaan ei myönnä katuvansa, mikä tarkoittaa skeptikoille sitä, että asia on tabu ja ihmiset eivät vain tunnusta, ja lapsiasian ajajille sitä, että lasten hankkiminen vain on niin mahtavaa että mitä sitä katumaan.

Kun oma lapsiasia on vielä täydellisesti spekulatiivisella tasolla ja tulokas edelleen ilmoittaa olemassaolostaan vain työntämällä päätään vatsanahkaani vasten, on tätäkin asiaa helpompi pohtia. Puolen vuoden päästä joku voi vaikka ottaa sanomiseni tosissaan; tällä hetkellä mennään vielä teoreettisella tasolla.

Itse vierastan sitä, miten suuri tabu yleensäkin jonkin asian katuminen on. Vaikka jotain asiaa hetkellisesti katuisi, se ei mielestäni tarkoita, että sen toivoisi tekemättömäksi. Ehkä joskus niinkin on, mutta ei aina.

Katumista myös pidetään epäonnistumisen merkkinä, mikä mielestäni on todella kummallista. Jos ei ole koskaan tehnyt yhtään päätöstä, jota olisi tarvinnut katua, mitä se kertoo elämästä?

Itse tiedän katuneeni työpaikasta lähtemistä, vaikka tiesin sen oikeaksi ratkaisuksi sillä hetkellä. Olen katunut ihmissuhteen päättämistä ja toisen aloittamista vaikka olen tiennyt, että näin sen pitää mennä. Kaduin opiskelukaupungin valintaa monet kerrat, vaikka fakta on, että toisenlaisella ratkaisulla moni aivan mahtava asia olisi jäänyt toteutumatta.

Kaikki nämä päätökset ovat olleet sellaisia, jotka veivät asioita juuri oikeaan suuntaan. Tiesin sen niitä tehdessäni ja lopputulos oli hyvä. Silti siinä vaiheessa, kun ratkaisu on tehty ja sen mukanaan tuomat ensimmäiset negatiiviset asiat tulivat eteen, kyllä kadutti.

Onko se sitten niin luvatonta myöntää, että hetkittäin myös lapsen hankkimista katuu? Ehkä sen asian luvattomuus on siinä, että tämä koetaan henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi lasta kohtaan, lasta, joka ei valinnut syntyä. Mutta kun ei se ihan niinkään mene. Lapsesta voi minun logiikkani mukaan olla onnellinen, vaikka välillä kaduttaisi, että toivotti näin ison elämänmuutoksen tervetulleeksi.

Tällä hetkellä raskaus ei kaduta enkä vaihtaisi tulevaa elämänmuutosta mihinkään. Silti olen ihan varma että lähikuukausina edessä on hetkiä, jolloin kadun koko savottaan ryhtymistä, sen ajankohtaa ja kaikkea muuhunkin siihen liittyvää. Ja samalla olen aika varma, että kun mukula on maailmassa, en toivoisi häntä siitä pois enkä haluaisi entistä elämääni takaisin. Uskon myös, että enemmän kaduttaisi, jos ei olisi antanut asialle edes tilaisuutta.

Mutta sen suhteen olen utelias, uskallanko myöntää itselleni tai ääneen tulevaisuudessa, että lapsen hankkiminen on ratkaisu, joka kaduttaa.

Ja haluaisin myös tietää, miten pian tämän blogikirjoituksen laatiminen alkaa kaduttaa. 

Mielensäpahoittamismeininkiä

Muuan työyhteisön jäsen tölväisi minua melko ikävästi kahvipöydässä. Ratkaisin asian nostamalla kulmakarvojani ja poistumalla paikalta. Kollega ei varmasti edes huomannut tilannetta, hänen kanssaan näitä on tullut ja mennyt siitä asti, kun ihminen työyhteisöön tuli.

Jäin tapauksen jälkeen kuitenkin miettimään, että raskaana ollessaan työntekijä on tietyllä tavalla helpompi uhri kaikenlaiselle kiusanteolle kuin yleensä. Miksi? Siksi, että raskaana olijan mielenpahoitukset voidaan kuitata sillä, että hän on nyt ”herkässä tilassa” ja on vähän ”hormonitilanteita päällä”. Mitkä sivumennen sanoen ovat molemmat termejä, joita minusta on käytetty tämän raskauden aikana, kun olen jostakin asiasta hermostunut.

Kahvipöytätilanne jäi kaivelemaan, koska koen itseni aseettomaksi sen edessä. Jos en olisi raskaana ja olisin päättäväisesti kohdannut asian kollegani kanssa, kertonut, että hänen käytöksensä loukkasi minua ja selittänyt, miksi näin koen, hänen olisi pakko ainakin jollain tasolla ottaa sanomiseni huomioon. Jos nyt menisin kertomaan asiasta, hän kuittaisi sen sillä, että olen herkässä tilassa.

En väitä, että kaikki toimisivat näin, mutta tunnen kollegani ja tiedän, että hän tarttuisi ilomielin tähän selitykseen. Onhan se näppärä tapa sanoutua itse vastuusta irti: minähän en tehnyt mitään väärää, mutta kun tuo toinen on nyt raskaana, hän vain ottaa kaiken niin tosissaan. 

Ja kuitenkin väitän, että olisin loukkaantunut hänen käytöksestään aivan yhtä lailla, vaikka en olisi raskaana.

Hetkittäin tuntuu, että raskaana oleva joutuu tietyllä tapaa kehittämään paksumman nahan eri tilanteisiin kuin normitilanteessa oleva työntekijä. Onhan tilanne vähän hankala kaikille asianosaisille. Esimies joutuu järjestelemään töitä uudelleen, työntekijä voi potea lievää huonoa omaatuntoa työyhteisön pulaan jättämisestä. Se johtaa sitten helposti ylilyönteihin puolin ja toisin: työnantaja päättää jossakin vaiheessa kommentoida raskauden aiheuttamia säätöjä, koska haluaa olla ”suorapuheinen”, työntekijä taas voi hieroa omaa lähtöään tietämättäkin toisten naamaan. Jälkimmäiseen tiedän itsekin sortuneeni. Luojan kiitos, oma työyhteisöni on hyvin kannustava ja pahan mielen hetket ovat yksittäisiä tapauksia. Olen kuullut huomattavasti hankalammista kierteistä lähipiirissä.

Työntekijän raskaus on vaikea laji, jonka ympärillä on paljon hissuttelua – syystä ja syyttä. Ymmärrän tässä asiassa kaikkia osapuolia. Niin hienotunteinen on vaikea olla, ettei jossain kohtaa joku tunne itseään ulkopuoliseksi tai loukatuksi.

Mutta se on väärin, että raskaanaolijan täytyy tilansa vuoksi sietää enemmän herjanheittoa ja puolivillaista kommentointia kuin yleensä ollakseen se hyvä jätkä tässä pelissä. 

Työpaikoilla yleensä omasta mielestäni huonon käytöksen vaikein laji on toisen loukkaaminen, joka puetaan huumorin muotoon. Tämähän on sinänsä helppoa toteuttaa: ensin sanotaan jotain törkeää ja sitten nauretaan päälle. Jos toinen osapuoli loukkaantuu, voi vedota siihen, että minähän vain laskin leikkiä, ja vastuu loukatuksi tulemisesta siirretään kuulijalle.

Oma mielipiteeni on, että tätä kommunikointitapaa käyttävät aktiivisesti kaksi ihmisryhmää: perussuomalaiset poliitikot sekä työpaikkakiusaajat. Kummankaan ryhmän kanssa en välitä olla aktiivisesti tekemisissä.

Joo, niin varmaan

Äitiysloman alkuun on neljä päivää ja laskettuun aikaankin enää alle kaksi kuukautta.

Vaikka vatsa alkaa olla iso, tämä on toistaiseksi koko raskauden miellyttävin vaihe. Lämpenevät ilmat ovat hetkellisesti ratkaisseet pukeutumiseongelmat, kuusituntinen työpäivä on ollut luksusta ja siinä sivussa huomaan eläväni mukavassa, luultavasti hormonien sanelemassa haavemaailmassa.

Tässä maailmassa kaikki on rajattoman hienosti ja minulla on loistavia skenaarioita vauva-arjesta. Ja todella realistisia sellaisia. Katsokaa vaikka.

Kiinnyn vauvaan välittömästi ja leijailen synnäriltä kotiin miellyttävässä hormonipilvessä. Niinhän ei siis voi käydä, että kokisin oloni jotenkin täysin todellisuudesta irtautuneeksi ja tuijottaisin mukulaa kuin alienia, miettien, mihin on tullut ryhdyttyä.

Kotona on aina siistiä. Koska nythän minä olen kotona puuhailemassa ja aikaa on aivan rajattomasti. Kämppä ei siis räjähdä vaan meillä on sellainen sisustuslehtiharmoninen olotila koko ajan. Jostain salaperäisestä paikasta meille on myös ilmestynyt jokin ratkaisu pyykin kuivattamiseen niin, että telineitä ei ole joka paikka täynnä. Tai ehkä se on vain sitä, että sitä pyykkiä ei tietenkään nyt synny läheskään niin paljon kuin aiemmin, eihän?

Laihdun, en vain entisiin mittoihin vaan yli. Tälle harhakäsitykselle antaa pontta se, että raskausdiabeteksen jälkeen painoni on jumittanut samassa kilomäärässä pian kolme kuukautta putkeen. Ja totta kai kilot jäävät synnärille tai sulavat sen jälkeen ihan itsekseen. Niinhän ei voi käydä, että kotiin jäädessäni alkaisin ahmia pullaa ja suklaata, ihan kaukaa haettu ajatus.

Mies ei ole koskaan enää pahalla tuulella. Koska vauva-arki on vaan niin mahtavaa, miehen on paljon helpompi irrottautua töistä kuin tähän saakka ja illat elämme sellaista vaippamainosten hymyilevää vauva-arkea. Roskapussit tyhjenevät itsekseen, kotona on aina itse tehtyä ruokaa ja kaikki on vain todella harmonista.

Tulen näyttämään aina hyvältä. Ks. laihdutuskohta. Mahdun siis entisiin vaatteisiini ja mielikuvissani minulle on ilmestynyt myös kaikennäköisiä uusia vaatteita ja asusteita, yhtään en tiedä mistä. Käytän vaivatta taas korkokenkiä ja lykkään vaunuja hiukset kauniisti laitettuna pitkin kaupunkia. Mitenköhän se nyt menee niin, koska tuo todellisuushan nyt ei ole pitänyt paikkaansa edes ennen vauvan tuloa. Mutta hei, ei takerruta pikkuseikkoihin.

Käymme jatkuvasti Nuuksiossa ja muissa luontokohteissa vauvan kanssa. Koska totta kai tulokas on juuri niin yhteistyökykyinen, että siirtymät menevät mukavasti ja vauva viihtyy vaivattomasti sekä vaunuissa että rintarepussa (jonka, sivumennen sanoen, osaan totta kai jo siinä vaiheessa laittaa kiinni). Lisäksi Suomessa on jotenkin salaperäisesti jatkuvasti todella hyvät ilmat, niin että istuskelemme laavun reunalla nautiskelemassa havupuiden tuoksusta. 

Imetän vaivattomasti kaikkialla ja kaikissa asennoissa aina kun tarvitsee. Ei kipua, angstia eikä ahdistusta, ei sopivan imetyspaikan etsintää eikä tietenkään moittivia mulkaisuja mistään suunnasta.

Lehmät alkavat lentää, joten rintaruokinnan loputtua saan lypsettyä maidon suoraan parvekkeelta. Tämä nyt ei ehkä ihan ole skenaarioissa, mutta se on about yhtä todennäköinen kuin nuo yllämainitut.

Vielä kaksi kuukautta aikaa elää tässä kuplassa ennen paluuta todellisuuteen. Aion ottaa tästä kaiken irti.  

Sä mietit ihan liikaa

Raskaana olevana kohtaa yhdessä asiassa jännittävän dualistisen suhtautumisen. Toisaalta odottajan oletetaan elävän jonkinlaisessa vauvahuurussa ja keskittyvän täydellisesti tulevaan. Toisaalta, kun lähtee spekuloimaan jotakin vauva-aiheista tai vanhemmuuteen tai synnytykseen liittyvää asiaa, saa silloin tällöin kuulla miettivänsä liikaa tai huolehtivansa liikaa.

Tämä on jännittävää. Itse spekuloin asioita mielelläni, myös niitä negatiivisia. En usko, että se tekee minusta sen valmistautuneempaa tai varautuneempaa vanhempaa eri tilanteisiin kuin muutenkaan olisin, mutta jutellaanhan sitä Yhdysvaltojen politiikastakin, vaikkei siihen ole mahdollisuutta vaikuttaa.

Ehkä kyse on lähipiirin kyllästymisestä. Tottahan se varmasti on, että nykyään raskaana olijat puhuvat aiheesta enemmän kuin aiemmin. Koko touhusta on tullut aika kaikennielevää ja raskaana olemista voi harrastaa vaikka kokopäiväisesti.

Ymmärrän myös, että kaikki eivät jaksa kuunnella vauvajuttuja. Been there, seen that. Sinänsä olen huomannut kuitenkin jo nyt, miten helposti siihen hormonikuoppaan tipahtaa, että kuulumisia kysellessä puhuu lähinnä navan ympäristöstään. Mikä on todistettavissa, ei minullekaan taida juuri muuta kuulua nyt kuin raskaana olemista. Tässä yhteydessä, pahoittelut kaikille, jotka olette kypsähtäneet aiheeseen viime kuukausina.

Mutta se on vähän ristiriitaista, että kuulumisia ja mahdollisia suunnitelmia kovasti kysellään, mutta jos niitä lähtee analysoimaan, saa kuulla miettivänsä liikaa. 

En myöskään näe yhtäläisyysmerkkiä miettimisen ja huolehtimisen välillä. Vaikka pohtisin jotakin asiaa ääneen, se ei tarkoita sitä, että valvoisin yötäni asian parissa.

Sitten on vielä se porukka, jonka mielestä spekulointi on jotenkin liikuttavan huvittavaa, koska ”tehän ette vielä tiedä yhtään, mihin olette ryhtymässä”. Joo, emme tiedäkään. Mutta valitettavasti minut on varustettu aivoilla, mikä tarkoittaa, että myös mietin asioita etukäteen. En oleta siitä olevan hyötyä, mutta en oleta siitä olevan haittaakaan, kunhan ei maalaa itseään nurkkaan laatimalla omalle kohdalle liikaa odotuksia.

Mikä on todistettavissa, tässä asiassa ei varsinaisesti voi voittaa. Ehkä täytyy ottaa tämäkin turhautuminen merkkinä siitä, että pitää aktiivisemmin jutella jostakin muusta kuin vauva-asioista. Jotta ei tule mietityksi liikaa.

Palveluita tarjolla?

Alkuraskauden pahoinvoinnin kanssa toivoin, että joku voisi tuotteistaa ongelmani ja tarjota ruokapalvelua, jolla saisi tilata ”raskausruokavalioisia” aterioita kotiin. Olen edelleen sitä mieltä, että siinä olisi järkeä.

Nyt kun loppuraskaus on käsillä ja maha alkaa olla oikeasti tiellä, minulla olisi muutama lisäehdotus palveluista, jotka voisin ostaa.

1) Tavaroiden poimimispalvelu. Tällä hetkellä mies saa kumarrella kahden edestä, sillä tavaroiden poimiminen lattialta potkiva vesimeloni mahan kohdalla ei nyt vaan ole sellaista, mitä haluaisin harrastaa jos ei ole ihan pakko. Kiltisti mies on sitä hommaa tehnytkin. Mutta jos tämän saisi ulkoistettua, se olisi miehellekin reilua. Miten olisi au pair-palvelu, josta voisi palkata ”keräilijän” vaikka joka toiseksi päiväksi?

2) Pyykin pesu- ja sortteerauspalvelu sekä vauvatavaroiden järjestelypalvelu ja käyttöohjepalvelu. Meillä alkaa olla vauvanvaatteita enemmän kuin pienessä afrikkalaisessa kylässä. Nyt ne pitäisi kaikki jaksaa pestä ja – voi kauhua – järjestää kokojen mukaan, vissiinkin tutkimalla kokolappuja suurennuslasilla, koska muutenhan niitä ei erota, tai vaihtoehtoisesti viemällä kuteet jollekin hieroglyfiasiantuntijalle analysoitavaksi.

Lisäksi olemme saaneet lähipiiriltä ison määrän vauvatavaroita, joista olen rajattoman kiitollinen. Ongelma: en oikeasti ole varma, riittääkö muistikapasiteettini siihen, miten mikäkin härpäke toimii ja mikä osa kuuluu mihinkin. Jos joku voisi kirjoittaa minulle ”käyttöohjeita idiooteille”-tyyppisen ohjeistuksen, se olisi mahtavaa.

3) Pakastimen täyttöpalvelu. Joku tulisi kokkaamaan pakkasen täyteen erilaisia yhdellä kädellä syötäviä ruokia jotka olisivat valmiina viimeisiksi raskausviikoiksi ja erityisesti vauva-ajan varalle. Tämän palvelun tosin ajattelin ruikuttaa lähipiiriltä joka tapauksessa seuraavan kuukauden sisään. Kaverit ja sukulaiset, beware.

4) Yöllinen vinssauspalvelu. Kyljen kääntäminen yöllä alkaa olla vaikerruksen takana, selkä kramppaa ja mahaan sattuu. Samalla suorastaan tunnen, kuinka vauva näyttää minulle keskisormea joka kerta kun käännän kylkeä ja hänen korkeutensa joutuu etsiytymään uuteen asentoon. Kuulostaa lupaavan yhteistyön alulta. Voisinko palkata jonkun käyttelemään pienehköä nosturia, jonka avulla minut voitaisiin muutaman tunnin välein vaihtaa uuteen asentoon ilman, että täytyy itse jotenkin myötävaikuttaa koko operaatioon?

5) Kelan kaavakepalvelu. Tämän kanssa olen jopa puoliksi tosissani, vaikka palvelusta en enää itse hyötyisikään. 

Vanhempainrahaa, äitiyspakkausta ja lapsilisää hakiessa joutui sen verran täyttämään kaavakkeita ja menettämään hermojaan, että tämän homman ulkoistaminen jollekin paremmin osaavalle olisi aika tosi jees. Neuvoloihin voisi palkata jonkun vastavalmistuneen juristinplantun tai valtiotieteilijän yhdeksi päiväksi viikossa pyörittämään konsultointi- ja täyttelypalvelua. Hänelle voisi varata 1-3 tunnin mittaisen audienssin, jonka aikana kaikki paperihommat hoidettaisiin kerralla kuntoon. Tätä ei tietenkään tarvitsisi tarjota ilmaiseksi, vaan palvelun saisi ostaa omalla rahalla tai ainakin jollain omavastuuosuudella se, joka haluaa ja kokee tarpeelliseksi. 

Lopputulos olisi kuitenkin varsin todennäköisesti se, että hakemukset ja kaavakkeet saataisiin kerralla oikein ja Kelan työ hakemusten vastaanottamisessa ja päätösten tekemisessä helpottuisi.

Jään odottamaan Vuoden innovaatio-palkintoa.

Viisitoista minuuttia julkisuudessa

No niin, nyt se on tapahtunut. Blogini on päässyt Vauva-lehden keskustelupalstalle. Olen virallisesti saavuttanut viisitoista minuuttiani julkisuudessa.

Mihinkään kovaan ruotimiseen blogi ei ole joutunut. Yksi ystäväni bongasi osuman etsiessään blogiani googlen kautta. Joku oli vauvapalstalla kysellyt raskausblogeja, ja toinen ehdotti omaani. Blogini esiteltiin saatteella ”vähän erilainen, ei mitään vauveli-lässytystä”. Ou jeah. Tämän parempaa kohteliaisuutta en olisi kyseiseltä palstalta voinut saada.

Samalla sain palstalta päivän naurut. Jotenkin näiden äitiysaiheisten keskustelupalstojen anatomia on vain niin uskomatonta. Tässäkin tapauksessa ketjun aloittaja kyseli blogeja, muutama vastasi hänelle linkein, joku kehotti googlaamaan saadakseen suosituimmat blogit selville.

Noin puolen tusinan kommentin jälkeen tapahtui se väistämätön: jonkun oli pakko saada sanoa jotain ilkeää. Eli joku negatiivikko täräytti, että hankkikaa elämä, mikä hitto teitä vaivaa kun luette blogeja. Mihin joku toinen kävi kysymään,  että miksi yleensä pyörit itse tällä palstalla, tämäkö on mielestäsi laadukasta ajankäyttöä…

Äitiys- ja keskustelupalstojen erilaisia kommentoijatyyppejä ja yleensä suomalaisen nettikeskustelun tasoa on käsitelty niin monesti, että en ota siihen asiaan enää kantaa. Tiedän, että joukossa on ammattimaisia trollaajia ja mielensäpahoittajia, joiden tavoitteena on tuoda pöhinää keskusteluun, hinnalla millä hyvänsä.

Silti huvittaa, miten täysin neutraaleistakin asioista saadaan aikaiseksi kiukuttelua ja mielipahaa. Hyvällä yrityksellä se näyttää onnistuvan, olipa aihe mikä vain.

Blogi nyt kuitenkin lienee ylittänyt jonkun rajan, kun pääsylippu vauvapalstalle on leimattu. Sen kunniaksi täytyy illalla ottaa lasillinen alkoholitonta boolia.

Henkilökemiaa vai ammattitaitoa?

Eräs palvelumuotoilun parissa työskentelevä ystäväni jakoi Jokisen eväät -kirjoituksen facebookissa. Seurailin hänen seinälleen aiheesta syntynyttä keskustelua ja totesin jälleen kerran, että kommentointinappula pysyy jäädytettynä tässä blogissa. Paljon oli niitä, jotka olivat samoilla linjoilla kanssani siitä, että homma on hieman turhan levällään. Sitten oli niitä, joiden mielestä minä vain olen epäkelpo yhteiskunnallinen yksilö, joka en hanskaa niin yksinkertaista hommaa kuin raskaana olemista.

Oh well, tämähän oli odotettavissa. Tuotakoon tässä nyt esiin vielä kerran, että koen saaneeni hyvää hoitoa, mutta touhu on mielestäni tarpeettoman levällään. Se, joka kokee, että näin ei ole, niin hyvä hänelle. Ihmiset kiinnittävät asioihin aika eri tavalla huomiota, itse tiedän olevani aika tehokkuushakuinen monessakin asiassa. 

Mutta heittääkseni pökköä pesään päätin nyt vielä ruotia sen ainoan epäonnistuneen neuvolakokemukseni. Ikään kuin kaupan päällisiksi.

Tämän raskauden ensimmäinen neuvolakäynti oli varattu tiistaiaamuun. Edellisenä iltapäivänä neuvolasta soitettiin ja ilmoitettiin, että meille nimetty neuvolahenkilö oli sairaana ja ainoa aika jollekulle toiselle koko viikkoon tai seuraavaan viikkoon olisi seuraavana päivänä mutta iltapäivällä. Mikäs siinä, näitä sattuu, mutta koska töissä ei tiedetty vielä raskaudestani, oli aikataulun säätäminen tällä varoitusajalla vähän arka tilanne. Mies joutui myös siirtelemään työtapaamista edestakaisin, mutta pääsimme kuitenkin paikalle.

Seuraavana päivänä tapasimme noin 19-vuotiaan neuvolatytön, jonka kanssa asiat lähtivät väärille raiteille aivan saman tien – minun takiani. Mimmi onnitteli meitä raskaudesta, ja vastasin ”Kiitos, luulisin.”. Syntyi jähmettynyt hiljaisuus, jota seurasi kysymys, että oliko lapsi tervetullut. Vakuutin, että oli ja tein itselleni mental noten, että täällä ei vissiin kannata vitsailla.

Ensimmäisestä neuvolakäynnistä jäi lähinnä hämmentynyt fiilis. Minulta tiedusteltiin painoani, sanoin etten ole käynyt vuoteen vaa’alla. Huoneessa olisi ollut vaaka, mutta minua ei punnittu, mikä sittemmin on osoittautunut varsin huonoksi asiaksi, kun painonnousua ei ole voitu seurata. En tiedä miksi neuvolatyttö ei tehnyt tätä enkä itse tajunnut sitä vaatia, kerroin kysyttäessä arvioni painosta mutta sanoin kyllä pariinkin otteeseen, että  tämä on puhdas arvaus. Sillä ei ollut mitään vaikutusta. Raskauden alkupainoni on siis täysi arvoitus.

Olimme lähdössä parin viikon päästä Istanbuliin ja mies tiedusteli lentämisen turvallisuudesta. Vastaus oli päänkallistus ja kommentti ”No, koskaanhan ei voida sanoa, että mikään on täysin turvallista.” Yksi tuttavani sanoi, että minun olisi pitänyt vastata, että jos haluan juristin vastauksen, kysyn sitä juristilta, en neuvolasta. Hyvä pointti.

Lisäksi minun vointini ei oikeasti kiinnostanut tätä ihmistä millään tavalla. Hän käytti reilun puoli tuntia käymällä läpi ruokavaliorajoitteita ja muita papereita, mutta mihinkään, mitä kerroin, hän ei ottanut mitään kantaa.

Toin kolmeen otteeseen esille sen, että kärsin todella ankarasta pahoinvoinnista ja se vaikuttaa aika moneen asiaan: en pysty laittamaan ruokaa vaikka tiedän, että nyt monipuolinen kotiruoka olisi hyvä juttu, en pysty liikkumaan askeltakaan ylimääräistä ja pahoinvointi laukeaa mitä ihmeellisimmistä asioista. Mihin kaikkiin vastaus oli se, että hän siirtyi seuraavaan asiaan. 

No, minähän olen itse viestintäalalla töissä, eli luultavasti minulla on täysin epärealistinen kuvitelma siitä, miten ihmiset normaalisti keskustelevat ja reagoivat toisten sanomisiin. Ja ei, en sano, että neuvolassa pitäisi olla valmiit vastaukset kaikkeen. Mutta paperista lukemisen sijaan olisi hyvä myös aloittelevilla neuvolatädeillä olla se kyky katsoa paperin yli ja jutella juuri tämän ihmisen kanssa.

Kuten jo aiemmin olen tuonut ilmi, en myöskään oleta, että neuvolassa olisi käytetty tuntikausia raskauspahoinvoinnista keskusteluun. Mutta asian täydellinen ohittaminen oli mielestäni sekä epäammattimaista että loukkaavaa.

Kun tulin seuraavalle neuvolakäynnille, sain kuulla, että ”oikea” neuvolatätimme, jolle meidän olisi alunalkaen pitänyt mennä ja jolle minulla nyt oli aika, ei työskentele täällä enää. Selvä - kukaan ei vain ollut ilmoittanut asiasta. No, henkilö, jolle minut sittemmin ohjattiin, on ollut onnenpotku kaikella tavalla: oman ikäiseni, hieman hössähtävä mutta supermukava nuori nainen, joka omistaa huumorintajun. Arvostan.

Jäin miettimään sitäkin, onko neuvolan kontakteissa kyse ihan puhtaasti henkilökemioista. Itseäni yhtä aikaa huvitti ja harmitti koko tilanne ensimmäisen neuvolakäynnin jälkeen ja koin, että en ollut kommunikoinut kovinkaan ammattitaitoisen ihmisen kanssa. Mutta näinhän ei välttämättä ole; on mahdollista, että meidän henkilökemiamme vain menivät niin täydellisesti ristiin, että koko kommunikaatio tökki. Eikä tietenkään pidä odottaa liikoja, tämä on neuvola eikä mikään personal trainerien välityspalvelu.

Silti, päästyäni uuden ihmisen hoitoon, olen ollut tosi helpottunut ja neuvolassa käynti on ollut mukava kokemus. Eli on sillä vain todella paljon vaikutusta, kenen kanssa asioi.

Summa summarum, henkilökemiat ovat henkilökemioita. Mutta ihan tavallisilla kommunikaatiotaidoillakin päästtäisiin aika pitkälle.

Anteeksi, mutta minulla on ollut ihan hyvä elämä

Vauvauutiset ovat pääsääntöisesti iloinen asia. Itse olen tulevasta perheenlisäyksestä onnellinen, mutta kuten jo aiemmin kirjoitin, plussa tikussa oli myös surutyön paikka.

Tämä on ollut välillä yllättävän vaikea asia selittää ihmisille. Erityisen hämmentävänä koin ne kommentit, joiden takaa pilkotti asenne, että ihanaa, nyt teidän elämänne lopultakin alkaa.

Kun ei ala. Elämä on alkanut jo jatkunut jo kauan sitten. Viimeiset kymmenen vuotta lapsettoman aikuisen ihmisen arkea ovat olleet oikein hyvää aikaa.

Mutta on niitä ihmisiä, joiden mielestä tämä on ollut lämmittelyä ja epäelämää, koska vasta elämä lasten kanssa on sitä todellista. Kärjistäen, sillä aikaa kun itse olen viettänyt tyytyväisenä aikuisen ihmisen lapsetonta elämää, on niitä, jotka ovat seuranneet menemistäni ja tulemistani sekuntikello kädessä ja odottaneet, että koska, oi koska, tuo ihminen aloittaa Oikean Elämän.

Ehkä kyse on siitä, että monelle tämä on enemmän elämän ja kuoleman kysymys kuin minulle. Jos lapsiasiassa ei olisi tärpännyt, olisin voinut ihan mainiosti jatkaa näillä korteilla eteenpäin ja olla onnellinen. Tiedän, että monelle lasten hankkiminen on enemmän itsestäänselvyys kuin minulle ja mistäs minä tiedän, ehkä he kokevat elämän nimenomaan alkaneen siitä.

Luin kerran uutisen tutkimuksesta, jonka mukaan lapsettomat ihmiset puhuvat juhlissa ja sukutapaamisissa paljon töistä. Syy: työnteon ja työpaikkojen kautta heidät mielletään aikuisiksi, koska muuten lapsettomat ihmiset ja varsinkin sinkut eivät ole vanhempiensa tai vanhempien sukulaistensa silmissä oikeasti aikuisia.

Haluaisin sanoa, että kukkupuhetta, mutta valitettavasti tähän asenteeseen kyllä törmää. Olen jutellut hyvin monen lapsettoman kaverini kanssa asiasta ja aika monella on ollut kokemuksia siitä, että esimerkiksi joulun juhlinnassa aikataulujen sopivuutta kysytään kaikkein viimeisenä niiltä, joilla ei ole lapsia. Oletetaan, että heille sopii kaikki. Mikä toki voi monesti pitää paikkansa, mutta asenne on silti mielestäni pielessä. Aikuisten ihmisten pitäisi olla tässä asiassa edes näennäisesti tasaveroisia. 

Suurin osa lapsettomista ymmärtää mainiosti lapsiperheen aikataulutetun arjen ja on valmis mukautumaan, mutta on eroa siinä, oletetaanko automaattisesti toisten mukautuvan, vai tiedustellaanko asiaa. Kun lapsettomillakin ihmisillä voi olla se Ihan Oikea Elämä, johon kuuluvat omat aikataulut.

Lasten saaminen on itselleni ollut valinta, ei itsestäänselvyys. Olen hyvin etuoikeutetussa asemassa siinä, että meillä tärppäsi ja osaan olla siitä kiitollinen. Odotan innolla, mitä tulevaisuus tuo ja uskon kun minulle kerrotaan, että lasten kanssa elämään tulee erilaista merkitystä.

Mutta minun elämäni ei ala tästä, uusi vaihe alkaa. Anteeksi kaikille, jotka odotitte tätä käännettä sekuntikellon kanssa. Minulla on ollut jo tähän asti ihan hyvä elämä.