maanantai 31. maaliskuuta 2014

Asennevammapäivä

Olen löytänyt uuden puolen itsestäni. En ole ainoastaan jokaisen hankaluuden osakseni vetävä raskaanaolija, jolla on finaalipaikka varmistettu Suomen paskin raskaus –kilpailussa. Lisäksi minulla on asennevamma.

Tämä asennevamma koskee varmaan montaa muutakin asiaa, mutta tällä hetkellä pääsääntöisesti muutaman viikon takaista raskausdiabetesdiagnoosia. Olen elänyt nyt raskausdiabeetikon arkea pari viikkoa ja diagnosoinut ihan itse itselläni pahan asennevamman koko aihetta kohtaan.

Kun kuulin asiasta, itkin kolme päivää putkeen. Olin paskana ja kauhuissani siitä, että näin kävi. Tervejärkinen neuvolatäti onneksi valoi järkeä koko touhuun, käski olla pingottamatta liikaa, muistutti että kyseessä on yleinen vaiva ja niin edelleen. God bless her.  Samoin kaksi eri lääkäriä on katsonut sokeriarvojani ja sanonut hieman ihmetellen, että niin, nämähän nyt ovat kansallisen mediaanin mukaan täysin normaalit sokeriarvot, eli ei tässä nyt niin suurta huolta pitäisi olla.

Silti lähestymistapa koko aiheeseen on vaikea. Neuvolan papereissa annetaan yksiselitteiset ohjeet siitä, että jos sinulla on kiloakaan ylipainoa, kalorimäärä saa olla noin 1600-1800 kcal vuorokaudessa. Normaalista 2000 kalorin määrästähän tämä ei ole massiivinen pudotus, mutta kun alkuraskaudessa nimenomaan kuuntelin ohjeet siitä miten a) nyt ei ole aika ruveta tikostamaan eikä laihduttamaan ja b) pelkkä raskaana oleminen nielee yhden välipalan verran ylimääräistä energiaa, tuntuu hieman hassulta, että nämä suositukset nyt heitetään roskiin ja korvataan uusilla. 

Hedelmien päivittäinen enimmäismäärä on rajoitettu, viinirypäleille annettu kappalemäärä, paljonko niitä on suotavaa nauttia. Jos olisin koskaan halunnut Painonvartijat-simulaattoriin, saamani pitää.

Olen tehnyt ruokavalioremontin niiltä osin mikä järkevältä vaikutti. Herkut, karkit, pullat, sokeroidut juomat ja light-limsat jäivät kokonaan pois, pasta vaihtui täysjyvään, leivänsyönti väheni radikaalisti koska hyvää täysjyväleipää on hirvittävän vaikea löytää. Syön enemmän rahkaa ja marjoja.

Totta kai nämä ovat hyviä asioita. Epäilemättä syön nyt laadullisesti paremmin kuin ennen. Olo on silti hetkittäin todella väsynyt ja vetämätön, tuntuu, ettei energia riitä. Myös alkuraskauden kuvotuksen tunteet ovat hetkittäin tehneet paluuta eikä ruokailun jälkeen ole hyvä olo.  Samaan aikaan kannustetaan liikunnan lisäämiseen. Kysyn vain, että millähän energialla?

Ja sitten se mainitsemani asennevamma. Se näkyy siinä, että siedän hyvin huonosti seuraavia lähestymistapoja aiheeseen.

”Hei, sun täytyy nyt suhtautua tähän siten, että…” + idea. Yleensä kehotetaan ottamaan tämä merkkinä siitä, että pitää ottaa iisimmin, syödä terveellisemmin tai että tämä voi olla hyvä potku terveellisille elämäntavoille tästä eteenpäin loppuelämäksi.

Niinpä niin. Vaan kun minä kauhean hyvin reagoi erilaisiin pakkoihin ja määräyksiin tässä asiassa. Muutoksen pitää lähteä vähän enempi omasta itsestä, erityisesti kun eivät ne ruokailutottumukseni nyt niin päin persettä olleet tätä ennenkään. Ja yleensäkin, asiassa kuin asiassa, valitsen mieluiten itse sen, miten suhtaudun.

”Vaikka sulla nyt puhkeaisi tämän takia pysyvä diabetes, niin kyllä sä siitä selviät!” Jos haluat että minua ahdistaa vielä vähän lisää, voit myös potkaista polvitaipeeseeni.

”Mutta onhan se hyvä, että nämä nyt tutkitaan.” Anteeksi, mutta tällä hetkellä ei ole. Jos sokeriarvoni ampuisivat katosta läpi, totta kai se olisi hyvä. Kun ne seikkailevat raja-arvoilla ja esimerkiksi viime viikolla saman päivän aikana suoritetuissa kahdeksassa mittauksessa kaikki arvot olivat normaaleja, tuntuu jatkuva tarkkailu vievän suhteettomasti energiaa saavutettuihin hyötyihin nähden.

”Susta ja vauvasta yritetään nyt vain pitää mahdollisimman hyvää huolta.” Tiedän. Mutta toistaiseksi diagnoosin ja toimenpiteiden aiheuttama stressi tuntuvat olevan isompi ongelma kuin itse tauti.

Diagnoosin jälkeen olen ehkä kahtena tai kolmena yönä nukkunut pidemmälle kuin aamuviiteen – herään stressaamaan aamun sokerimittausta enkä saa enää unta. Väsymys tekee tällä hetkellä myös fyysisesti kipeäksi. En tiedä miten verenpaineeni jakselee enkä ole uskaltanut ottaa selvää. Se tästä nyt vielä puuttuu, että sitäkin ruvetaan mittaamaan. Vatsa on välillä stressistä kipeänä, mutta onneksi tämä rantapallo mahan kohdalla tekee sen, etten tiedä, mikä kipu johtuu mistäkin.

On epäilemättä aika naurettavaa, että tämä ottaa näin koville ja että olen näin uuvuksissa asiasta, joka on kuitenkin suhteellisen tavallinen raskaanolijoiden keskuudessa. Mutta kun en ole tottunut siihen, että syömissäni on ongelmaa tai sitä täytyy tarkkailla, koen tilanteen todella kuormittavana. 

Se nyppii, että kaikki raskauteeni liittyvä stressi työnnetään ulkopuolelta. Nyt kun vauva liikkuu ja ilmoittaa olevansa elossa, en olisi kovinkaan huolissani meidän kummankaan jaksamisesta, ellei stressiä työnnettäisi tässä muodossa eteen.

Enkö sitten oikeasti näe tässä mitään hyvää? Näen toki. Olen oppinut leipomaan kohtalaista täysjyväleipää ihan itse. Olen todennut, että sokeria ja suklaata lakkaa tekemästä mieli kun täyttä sokeripaastoa on jatkunut pari viikkoa. Olen löytänyt useamman reseptin, joilla avokadosta, aurinkokuivatuista tomaateista, raejuustosta ja oliiveista saa tehtyä hyviä leivänpäällisiä nyt, kun kovat rasvat on kielletty. 

Ja vielä viimeinen ilonaihe: perseeni on silmämääräisesti arvioituna pienentynyt. Tarttisi varmaan lakata valokuvaamasta vatsaa ja alkaa kuvata hanuria, se olisi palkitsevampaa. 

Huomaatteko miten yritän selättää asennevamman ja olla positiivinen, hehkuva odottaja? 

torstai 27. maaliskuuta 2014

Lisävarusteltu tuotesarja

Ostin viime pääsiäisenä Etelä-Afrikasta hienon, tilavan olkalaukun. Olin saapunut maahan pelkän käsimatkatavaran kanssa, mutta ostoksia oli kertynyt sen verran, että uudelle kassille oli akuutti tilaus. Olimme päässeet kaupasta ulos ja takaisin vuokra-autoomme, kun ostokuittia tutkiva ystäväni alkoi nauraa: olin ostanut hoitolaukun. Matkasin Suomeen takaisin olallani kassin, jonka etukappaleesta saisi kätevästi vaipanvaihtoalustan. Vain lapsi puuttui.

No, ehkä se oli enneostos ja eiköhän kassille tule käyttöä kesän jälkeen. Kun tarkkailen lähipiirini äitejä, huomaan että useimmista heistä on kehittynyt aivan ninjoja pakkaamisen jalossa taidossa. Mukana näyttää kulkevan kaikki, mitä vauva voi päivän aikana tarvita. Tarvikelaukkua täydennetään sujuvasti sitä mukaa kun soseet tai vaipat päätyvät käyttöön ja kassin tilavuus ei tunnu kovasti häviävän Maija Poppasen kuuluisalle laukulle.

Vielä en ole itse siinä vaiheessa, että kanniskelisin mukana vauvatarvikkeita. Sen sijaan tajusin, että minuun itseeni on asennettu miellyttävä lisävarusteluettelo viimeisten kuukausien aikana. 

Oma kotiterraario. En ole koskaan omistanut terraariota enkä akvaariota, mutta nyt ei enää tarvitsekaan; vyötärön kohdalle kasvanut pallo ajaa saman asian. Tarkkailtavaa riittää lievästä möyrinnästä Alien – kahdeksas matkustaja –tyyppisiin potkukokemuksiin, jolloin kolmen metrin päässä istuva mieskin huomaa, että jestas siellä ollaan vauhdissa. Aivan scifiähän tämä on, mutta onhan kotiterraariolla sangen viihdyttävä puoli.

Henkilökohtainen lämpöpatteri. Lämmönsäätelyjärjestelmäni on mukavalla tavalla sekaisin. Kaikki työkaverit valittavat tällä hetkellä kylmää, mutta itselläni on lämmin kaiken aikaa ja joka paikassa. Mystistä, sillä olen palellut 35 ensimmäistä ikävuottani lähes kaikkialla ja tähän asti matkustanut Aasiaankin oman makuupussin kanssa. Olen saanut poistaa jokaisesta asukokonaisuudestani yhden vaatekerroksen. En valita!

Airback-tyyny. Kun kolmevuotias pamauttaa vessan oven naamallesi, ensimmäisenä iskun ottaa vastaan vatsa. Ei mikään suositeltava tilanne, mutta näyttää toimivan käytännössä

Pääsylippu miehen vaatekaapille. 185-senttisen miehen paitapuserot alkavat näyttää hyviltä asusteilta ja mies ei kehtaa kieltää niiden käyttämistä. Tämä tilanne ei toistu, täytyy käyttää nyt hyväkseen

Lasinalunen. Sopivassa asennossa istuessa kahvikuppi alkaa jo pysyä hyppyrivatsan päällä. Harkitsen hommaavani saksalaisissa oluttuvissa suositun tarjoilijan asun, pitäähän tämä jotenkin hyödyntää

Keskustelunavaaja. Kaikkien ihmisten kanssa löytyy juuri nyt jotain puhuttavaa, siivoojasta tiskikonekorjaajaan. Mikäs sen mukavampaa.

Istumapaikan vapaalippu. Kun ajaa invapaikalta istumasta 15-vuotiaan hupparipojan, tuntee elämänilonsa palaavan, onpa päivä ollut muuten kuinka paska tahansa. 

Jään odottamaan, mitä lisävarusteita ipanaattori 2014 vielä tuo mukanaan.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Pysy kaukana perheestäni, Super-Marjo

Hankin viime viikolla täyteen kiintiöni valkoisesta roskaväestä katselemalla uutta Pelasta perheemme, Super-Marjo –ohjelmaa. Ja valkoisella roskaväellä en tarkoita sympaattisia perheitä, jotka ovat ohjelmaan lähteneet, enkä Martta-liiton ihan täyspäisen oloista neuvojaa, vaan nimenomaan jutun anorektista sankaria itseään.

Anteeksi vain kaikille faneille, mutta mielestäni ihminen, joka kertoo ohjelman insertissä oman elämänsä täydellisyydestä ja selittää, kuinka muut eivät vain osaa yhtä hyvin, ansaitsee mielestäni suksia kuuseen. Toki ymmärrän, että kyse on myös etevästä brändäyksestä tv-yhtiön puolesta, mutta turhan hyvin se on linjassa Marjon aiempien kommenttien kanssa, ohjelmasta toiseen.

Edellisen postauksen jäljiltä epäilemättä voisi ajatella, että jonkinlainen elämänhallintakurssi tai ammattilaisen visiitti ei omalla kohdallanikaan menisi hukkaan.  En ole mikään malliesimerkki, kyllä meillä välillä kämppä räjähtää. Minulla ei myöskään ole mitään ammattilaisten käyttöä vastaan ja vielä vähemmän vastustan avun pyytämistä yleensä.

Se, mikä minua tässä konseptissa närästää, on ristiriita avun pyytämisen ja täyden sosiaalipornon välillä. Olen kuullut useammalta taholta ihmisten kertomuksia siitä, miten korkea kynnys avun pyytämiseen on, niin perheillä kuin yksin eläjillä. Maassa, jossa talkooperinne on aiemmin ollut hyvinkin vahva, on nyt paljon ihmisiä, joille avun pyytäminen tutuilta, naapureilta tai edes perheenjäseniltä on vaikeaa. Myöskään tarjottu apu ei aina kelpaa – tähän olen itse törmännyt lukuisia kertoja.

Ja samaan aikaan televisio on täynnä ohjelmia, jossa kutsutaan julkkis kauhistelemaan ja motkottamaan perheille, joissa asiat ovat lähteneet lapasesta.

Se, että on ihmisiä, jotka ennemmin palkkaavat muuttopalvelun kuin rekrytoivat kaveriporukan muuttoihin, on mielestäni täysin ymmärrettävää. Kukin tyylillään ja olosuhteet huomioon. Mutta sitä en käsitä, minkä ihmeen takia on hyväksyttävämpää hankkia apuun julkkis ja televisioryhmä kuin pyytää apua lähipiiriltä tai vaikka kaukaisemmaltakin tutulta.

Totta kai useimmilla näistä ihmisistä kyse on enemmän julkisuudenhalusta kuin avuntarpeesta. Silti asetelma on mielestäni surullinen.  Väistämättä käy mielessä, olisiko perheen tilanne toinen, jos apua olisi osattu pyytää ajoissa ja myös saatu ajoissa.

Itse olen sitä mieltä, että tulla pyydetyksi apuun on isoin kohteliaisuus, mitä voi saada. Se kertoo, että toinen ihminen luottaa minuun riittävästi ottaakseen minut mukaan johonkin, johon tarvitsee lisäkäsiä.  Ja että olen tarpeeksi hyvä tyyppi, jotta voin nähdä kodin myös silloin, kun se ei ole paraatikunnossa. 

Ja vaikka oma elämänhallintani lähtisi slaidaamaan täydellisesti, voin vannoa jo nyt, että en kaipaa kotiini julkkista kertomaan, miten huonosti asiani ovat. Sen sijaan jos joku haluaa ilmoittautua vapaaehtoiseksi apulaiseksi järjestämään työhuoneen kaappeja, tarjous otetaan ilolla vastaan.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Lastenhuoneen elämänmakuinen sisustus

Olin aikanaan töissä sisustuslehdessä. Se oli opettavaista. Opin muun muassa sen, miten samat asiat voi sanoa joko sisustuskielellä tai sitten niin kuin ne ovat.

Esimerkki:

Sisustuskieli: Loft-asunnossa on remontin jälkeen upean ilmava, valoisa tunnelma.

Realismi: Kun olimme saaneet remontin siihen pisteeseen, että kaikki seinät oli kaadettu, meillä ei ollut enää varaa huonekaluihin. 

Tulin aamulla tehneeksi sen virheen, että avasin asunnossamme oven työhuoneeseen, alias tulevaan lastenhuoneeseen. Ei olisi kannattanut. Projekti on lievästi sanoen vaiheessa.

Sitten totesin, että kyllähän tästäkin voi saada vaikka millaisen sisustuspostauksen, kun vain käyttää oikeaa kieltä. Katsokaa vaikka. (Ei sisällä tuotesijoittelua.)


Kauniin avarassa huoneessa on tilaa kodin välttämättömyyksille. Tuleva lastenhuone toimii vielä toistaiseksi kodin hermokeskuksena, jonka avulla arki pyörii saumattomasti. 

Ei sitten ole hetkeen tullut korjattua noita pyykkejä pois. Ja pakkoko miehen on aina jättää se silityslauta auki? Taivaalle kiitos että huone on sen kokoinen, että tämän rytön saa oven taakse niin sitä ei tarvitse katsella olohuoneessa. 


Asunnosta on karsittu kaikki ylimääräinen tavara. Perhe käy säännöllisesti läpi omistamiaan esineitä ja pitää näin huolen siitä, että ylimääräistä ei pääse kertymään. 

Uskokaa tai älkää, mutta tässä ollaan voiton puolella. Tyhjän seinätilan kohdalla oli aiemmin kirjahylly, joka sai poistua vauvatavaroiden tieltä. Omat cd-levyni ajattelin pistää kaikki kiertoon ja miehen cd:t pitäisi sulloa sinne kuuluisaan jonnekin-nimiseen paikkaan. Hietalahden kirppis ottaa kuulemma vielä vastaan cd-pylväitä. Hullut. 





Tässä kodissa perinteikkäät antiikkihuonekalut elävät sulassa sovussa modernien sisustuselementtien kanssa. Vanha arkku tuo huoneen sisustukseen syvyyttä: vanhalla esineellä on aina oma tarinansa. 

Ei mitään tietoa, mitä tuo kapine sisältää. Tarttis vissiin käydä läpi. Tulevaisuudessa se pääsee joko puolikäyttöisten vaatteiden laskupaikaksi tai lelulaatikoksi. Mitähän Hulda-täti ajattelisi jos näkisi?


Pienen tulokkaan tuloon on varauduttu hyvissä ajoin ja rakkaudella. Lastenhuoneen punainen sohva suorastaan kutsuu imettämään ja viettämään suloisia hetkiä yhdessä vauvan kanssa. 

Ennen kuin ollaan siinä pisteessä, tarttis vissiin lakata käyttämästä sohvaa puhtaan pyykin välilaskeutumispaikkana. Ja voi olla, että maidon tulo hyytyy aika nopeasti, jos tuo lintu on taustalla tuijottamassa. 




Punaiset, isokukkaiset verhot toimivat näyttävänä sisustuselementtinä ja samalla tekevät pienen ihmisen omasta tilasta suojaisan sopen. 

Näiden verhojen läpi mennään hätinä panssarivaunulla. Hämäävästä ulkonäöstä huolimatta eivät ole Marimekkoa vaan joku feikkijuttu. Ajavat asiansa, sillä ikkunasta metrin päässä on vastapäisen talon parveke, jolla käydään röökillä kerran tunnissa. Pyykkiä taitaa oikeasti olla melko paljon, kun tuo teline tunkee joka kuvaan.




Mökkeily on pariskunnan yhteinen, rakas harrastus. Kun kotona on tilaa ja tavarat ovat järjestyksessä, myös viikonlopun viettoon lähteminen ja sieltä palaaminen käyvät helposti ja stressittömästi.

Ei sitten mies saanut aikaiseksi purkaa matkalaukkuaan edellisen viikonvaihteen jäljiltä. Tuohonhan ei juurikaan kompastu.




Ensimmäiset vauvahankinnat on tehty ja esineet löytävät kauniisti paikkansa uudessa kodissa. Mummon kutoma räsymatto suojaa valkolakattua parkettia arjen kolhuilta. 

Onneksi vaunut mahtuivat hissiin, läheltä liippasi. Tällä hetkellä vaunuissa asuu pölynimurin pölypusseja. Olis niille tilaa siivouskaapissakin, mutta mitä turhia. 

Glorian koti, odotan yhteydenottoasi.




sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Finaalipaikka varmistettu

Tätä puhelinkeskustelua ei tietenkään koskaan käyty. Mutta viime viikolla oli sellainen olo, että olisi hyvin voitu käydä.

- Haloo?

- Soittelemme täältä Suomen paskin raskaus –tosi tv-ohjelmasta, terve. Keräämme parhaillaan finalisteja kevään suoriin lähetyksiin ja saimme vinkin, että sinun yhteispisteesi saattaisivat riittää finaalipaikkaan.

-  Ai, kiva! Vähän arvelinkin, että voisitte ottaa yhteyttä.

- Niin, minä ymmärsin, että tämä sinun raskautesi on mennyt asiaankuuluvasti hankalimman kautta, ja tässä meidän kilpailussahan lisäpisteitä saa sen mukaan, miten hanurista kulunut raskausaika on ollut. Eli kerropa vähän lisää! Miten alkuraskaus sujui?

- No, ensimmäiset kuusitoista viikkoa voin koko ajan huonosti. Kuvotus alkoi siitä kun heräsin aamulla ja jatkui siihen asti, kunnes menin illalla nukkumaan. Koko päivä meni sitä vastaan tapellessa ja työpäivän jälkeen pääsääntöisesti makasin sohvalla ja väänsin itkua.

- Hienoa, tämä kuulostaa juuri meidän ohjelmaamme sopivalta materiaalilta! Oksensitko?

- No en, tappelin tunnetta vastaan ja pää pöntössä en joutunut olemaan. Halvaannuttava kuvotus riitti.

-  Ai, harmi. Yrjöämisestä saa meillä bonuspisteitä, lisäpojoja tippuu jos oksentaa julkisessa liikennevälineessä, työpaikan viikkopalaverissa tai klassisen musiikin konsertissa. Mutta mennäänpä eteenpäin. Löytyykö ummetusta ja selkäkipuja?

- Toki, molempia.

- Mahtavaa! Ja ymmärsinkö oikein, että viime viikolla sinulle iski oikein todellinen jackpot?

- Joo, sokerirasitustestin tuloksena minulla sitten todettiin raskausajan diabetes. Minkä koin ihan hieman ironisena, koska minulla ei ollut neuvolan listojen mukaan ainuttakaan sille altistavaa tekijää. Mutta niin vain oli kaksi kolmesta arvosta päin helvettiä. Että siinähän tämä loppuraskaus mukavasti meneekin ruokapäiväkirjaa täytellessä.

- Ja epäilemättä syytät tästä itseäsi ja kannat huonoa omaatuntoa?

- Totta kai. Lähinnä mietin, että olen niin surkea raskaana olija, että kaikki menee nyt vain vaikeimman kautta. Vaikka neuvolassa muuta vakuutettiin, olen totta kai paskana siitä, että jotenkin tämä nyt vain on oma vikani.

- Ja asiaankuuluvasti olet huolissasi vauvasta?

- Jos se ei työntäisi päivittäin varpaitaan kylkiluihini, olisin melko varma että tenava on jo kuollut, kiitos kysymästä.

- Entä oletko jo hermostunut jollekin ihmiselle, joka kehottaa nauttimaan ihanasta raskausajasta? Tai vetänyt mielellään julkiset kilarit jollekulle?

- Lähinnä olen kypsähtänyt fraasiin ”Hei, kohtuus kaikessa tuossa syömisessä, ei sen kanssa pidä niin tarkkana olla”. Eipä näyttänyt tuottavan kohtuus kaikessa-ajattelu tulosta, nimimerkki raskausdiabeetikko. Jos tätä ohjesääntöä tyrkytetään vielä kerrankin, oksennan.

- No mutta, sinullahan on suorastaan loistavat pisteet tähän finaalipaikkaan. Enää näistä oireluetteloista ei oikeastaan puutu muuta kuin raskaushepatoosi ja peräpukamat, sen jälkeen sinulla onkin sitten täyskäsi kasassa. Mutta vielähän tässä ehtii.

- Juu, ja toki ulostan jo nyt verta tuon ummetuksen ansiosta, eli eiköhän nämä asiat hoidu ennen kuin raskaus on lopullaan.

- Kiva kuulla! No, mehän emme tietenkään voi sanoa mitään varmaa tässä vaiheessa, mutta kuulostaa kyllä siltä, että pääset finalistiksi Suomen paskin raskaus-ohjelmaan. Tuottajamme palaa asiaan sitten kun loppukevään finaalilähetysten aika on käsillä. Ei muuta kuin oikein paskaa odotusta sinne!

- Kiitos paljon! Teen parhaani.

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Kenen ehdoilla?

Tulin keskustelussa maininneeksi termin ”lasten ehdoilla”. Eräs ystäväni kommentoi termin aiheuttavan hänelle väristyksiä. Tarkemmin asiaa ajateltuani totesin, että kieltämättä saan siitä itsekin näppylöitä. Olimme samaa mieltä siitä, että enemmän pitäisi puhua tasapainosta koko perheen kesken.

Jäin kuitenkin miettimään, kenen ehdoilla perheissä yleensä tehdään asiat vai tehdäänkö kenenkään. 

Välillä näkee asiantuntijoiden kirjoituksia siitä, miten vanhemmat paikkailevat huonoa omaatuntoaan tekemällä vapaa-aikanaan liikaa asioita ”lasten ehdoilla”. Tässä kohtaa termillä tarkoitettiin vissiin sitä, että lapsi tahdittaa perheen arjen ja vanhemmista on tullut pikku prinssin tai prinsessan palvelijoita.

Varmaan näitäkin perheitä on ja asiantuntijan näkemys on aina asiantuntijan näkemys. Silti mielestäni se on vähän rajoittunut ajatus perheen toiminnasta ja ajankäytöstä. Vapaa-aika ja sen suunnittelu totta kai muuttuvat lapsen myötä. Mutta aina voi miettiä, kenen takia jotakin tehdään ja kuka siitä nauttii.

Oma teoriani on, että jos molemmat vanhemmat nauttivat jostakin asiasta, siitä tulee koko perheen yhteinen juttu, jota tehdessä ei ajatella, kenen ehdoilla mennään. Jos molemmat vanhemmat ovat nauttineet purjehtimisesta tai laskettelureissuista, lapsi otetaan näihin aktiviteetteihin mukaan ilman isompaa keskustelua. Ja yleensä jos molemmilla vanhemmilla on kivaa, myös lapsella on kivaa. Tämä toki pätee paremmin vähän isompiin lapsiin.

Sen sijaan jos vain toinen vanhemmista fanittaa jotakin asiaa, siitä ei kovin helposti tule koko perheelle iloa tuottavaa juttua. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että kukaan ei jaksa vetää perässään sekä lasta että toista aikuista, jotka molemmat ovat naama väärinpäin.

Itse haluaisin olla realisti tässä asiassa, minä ja mies kun emme vain kaikista samoista asioista nauti. Esimerkki: minun mielestäni joka kesä pitää nukkua ainakin yksi yö teltassa pyörä- tai vaellusretkellä, jos ei muuta niin muistaakseen, ettei se teltassa nukkuminen ole niin hienoa. Miehen mielestä hän on käynyt Suomen armeijan ja suorittanut telttavelkansa yhteiskunnalle; hänen puolestaan minä saan mennä rauhassa leirintäalueelle, hän etsii hotellin. Minulla ei ole minkäänlaista harhaluuloa siitä, että tämä muuttuisi kun lapsi syntyy. Ehkä ipana pääsee sitten aikanaan telttaretkille äidin ja kummitädin kanssa. (Tai hotelliin isän kanssa, jos kermapeppuisuus on periytyvää.)

Ja toki ymmärrän senkin, että jos lapsi todella nauttii jostakin asiasta, vanhempi saa palkintonsa lapsen ilosta. Tuskin niitä vanhempia hirveästi on, joiden mielestä päivä HopLopissa on maailman parhaiten vietettyä aikaa. Mutta jos lapsen riemu siitä on riittävän suuri palkinto, hyvä niin. 

Ehkäpä se kuuluisa lasten ehdoilla tekeminen ja meneminen tarkoittavat positiivisessa mielessä aika yksinkertaisia juttuja. Sitä, että isot linjat ja aikataulutukset tehdään sen mukaan, mitä vanhemmat päättävät, mutta käytännön asioissa muistetaan, että kuviossa on lapsi. Sitä, että ei buukkaa päivää liian täyteen koska muksu ei jaksa tai muistaa ottaa pillimehun mukaan jos sillä voi välttää katastrofin. Sitä, että tekee joskus asioita joista ei itse välittäisi mutta joista muksu nauttii, mutta ei niin usein, että sen takia pitää heittäytyä marttyyriksi. Ja hyväksyy sen, että vaikka toiset lapset ehkä nauttivat Sea Lifen merenelävien katsomisesta, voi omalle ipanalle olla suurempi elämys päästä uuteen leikkipuistoon, jossa on iso kiipeilyteline.

Sitten voi paukuttaa päivän päätteeksi henkseleitä ja sanoa, että kyllä meillä vaan niin sopivassa määrin osataan mennä lapsen ehdoilla. 

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Miten olet tämän asian suunnitellut?

Vaikka luontoäidillä ei ole suunnitelmaa, on lapsen odottamisesta tullut aika tavoitteellista toimintaa. Melko usein jo odotusaikana pääsee vastaamaan kysymykseen, miten on suunnitellut jonkin asian toimivan tai hoituvan sitten, kun vauva on maailmassa tai lapsi kasvaa.

On mukavaa, että ihmiset ovat kiinnostuneita ja asioita on hyvä pohtia. Koska olen itsekeskeinen omaan napaani tuijottaja, koen palkitsevan näistä asioista puhumisen. Mutta silti on vähän jännittävää, mihin kaikkeen tässä kohtaa voisi olla suunnitelma jos suunnittelemaan lähtisi.

Omasta mielestäni synnytyssuunnitelmat ovat lähinnä vitsi. Toiveita tietysti saa olla, mutta eiköhän se synnäri ole yksi paikka, jossa parhaatkin suunnitelmat ampuvat peppuun aika nopeasti, jos niikseen tulee.

Minun synnytyssuunnitelmani on se, että jos sekä minä että mukula selviämme synnytyksestä hengissä ja ilman vakavaa vammautumista, se riittää. Jos pystyn parin kuukauden sisällä istumaan ja molemmat säästymme luunmurtumilta, se on bonus. Jos pystyn alle vuodessa puhumaan asiasta muutenkin kuin traumaterapeutin vastaanotolla, niin sitten on mennyt tosi hyvin.

Vauva-aikojen suunnitelmakysymyksiin olen vastannut pääsääntöisesti, että katsotaan nyt, millainen tyyppi sieltä tulee ja mietitään sitten. Sen verran on lähipiirissä ollut erilaisia vauvoja, että on jo kirkastunut se, miten laidasta laitaan mahdollisuuksia piisaa. On niitä, jotka viikon sisään synnytyksestä siemailevat lattekahveja Sanoma-talon alakerrassa ja vauva hyrisee vaunuissa. Ja on niitä, jotka istuvat takapuoli tikattuna uimarenkaalla kotisohvalla kolme kuukautta putkeen ja miettivät, että suihkuun pääseminen ilman vauvan itkua taustalla olisi kiva bonari.

Pyrin siis olemaan suunnittelematta. Sen sijaan olen varovasti antanut itselleni luvan haaveilla eri asioista, etuliitteellä ”jos mukula on yhteistyökykyinen niin olisi kiva”. Haaveilu on mielestäni suunnittelua armollisempaa; haaveet sitten joko toteutuvat tai eivät, ne voi jättää helpommin riippuvaisiksi tilanteen luomista edellytyksistä. Suunnitelma on jotain, mitä varten laaditaan strategia ja jonka toteuttaminen on omasta työstä kiinni.

Tarkemmin ajateltuna, on minulla yksi suunnitelma. Aion tehdä mahdollisimman vähän asioita hampaat irvessä.

Lapsen myötä tulee aivan varmasti riittämin sellaisia asioita, joita en muuten tekisi; tuskin vaipanvaihdosta kukaan aktiivisesti nauttii ja neuvolakäytännöt hermostuttavat jo nyt. Eli suunnitelmani on nyt se, että pakollisten ja oikeasti lapsen terveyteen ja hyvinvointiin vaikuttavien juttujen lisäksi teen mahdollisimman vähän asioita sen takia, että on pakko.

Suunnittelen suhtautuvani epäluulolla jokaiseen esitelmään siitä, miten se tai tämä on valtavan hyväksi lapselle, jos se ei ole jotain sellaista, mitä oikeasti haluan lapsen kanssa tehdä. Sillä "lapselle hyväksi" -nimiketarran alta tuntuu löytyvän kyllä kaikennäköistä huttua.

Minulla on siis sittenkin suunnitelma. Enpä olisi uskonut. 

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Oletko kysynyt?

Olimme lähdössä viikonlopun hiihtoreissulle tyttöporukassa. Yksi lähtijöistä ilmoitti noin kuukautta ennen kyseistä viikonloppua, että ei pääse mukaan. Aloin miettiä kaveriporukkaani läpi ja pohtia, kuka haluaisi hypätä tähän kelkkaan.

Ajatukseni osuivat ensimmäisenä erääseen ystävääni, joka ei tuntenut muita lähtijöitä, mutta jonka tiesin soveltuvan porukkaan täydellisesti. Ja sitten tyssähdin seuraavaan ajatukseen.

”Mutta kun sillä on kaksi lasta, ei sitä varmaan kannata kysyä.”

Ehdin tuijottaa tätä ajatusta itsekseni noin kymmenen sekuntia, ennen kuin se iski. En minä nyt jumalauta voi olla näin tyhmä. Alle puolen vuoden päästä minulla on yksi kappale nyyttejä itselläni, oikeastiko haluan, että kukaan ei edes kysy minua minnekään? 

Moni perheellinen sanoo, että sosiaalinen elämä muuttuu paljon kun lapset tulevat kuvioihin - ei toki kaikilla, tähänkin vaikuttavat syyt ovat aika moninaisia. Mutta kun sain itseni kiinni yllä olevasta ajattelusta, pisti se miettimään, kumpi tässä asiassa on syy ja kumpi on seuraus.

Jäävätkö pienten lasten vanhemmat ja erityisesti äidit sosiaalisten ympyröiden ulkopuolelle siksi, että he eivät pääse kotoa minnekään, vai osittain myös siksi, että kutsuja ei enää tule?

Olen yleensä kaveriporukassani itse se aktiivisempi yhteydenpitäjä useimpiin suuntiin. En tiedä, tuleeko se asia muuttumaan kun lapsi syntyy. Epäilemättä aikaa yhteydenpidolle on vähemmän. Sen sijaan minulla ei ole mitään arviota siitä, muuttuuko sosiaalisten kontaktien tarpeeni pienemmäksi tai suuremmaksi lapsen tulon myötä. Elämäntilanteen muutokset vaikuttavat nimittäin tuohon asiaan, ainakin minulla, enkä esitä mitään arviota siitä, mihin suuntaan asia menee.

Mutta sen tiedän jo nyt, että haluaisin olla itse se, joka sanoo, ettei onnistu tai ettei pääse. Ei niin, että muut vetävät nämä johtopäätökset puolestani.

Isille tämä tuntuu olevan helpompaa. Väittäisin, että jos äijäporukalla on ollut oma kalastusreissutraditionsa, ei kenellekään tule mieleen, että vasta isäksi tullut jätettäisiin kutsumatta, koska ”ei se pääse kuitenkaan”. Jos niin käy, että tuore isä ei saa kotihallitukselta lähtölupaa (tai ei itse halua lähteä, mitä hän ei tietenkään kavereilleen tunnusta), sille voidaan naureskella, mutta seuraavalla kerralla kysytään silti yleensä uudestaan. 

Ymmärrän totta kai senkin, että jos yrittää kerran toisensa jälkeen pyytää ”lapsellistunutta” ystäväänsä jonnekin ja vastaus on aina kieltävä, voi jossakin vaiheessa tulla tunne, että annanpa olla. Ja se on sitten vain hyväksyttävä, molempien osapuolien. Ehkä niissä tilanteissa pitää vain ajatella, että palataan asiaan kun muksu on kasvanut sinappikoneesta tai taaperovaiheen täystuhosta hieman isommaksi pakkaukseksi. Eiväthän nämäkään vaiheet iankaiken kestä.

Mutta on todella surullista, jos lapsen saanut ihminen laputetaan siihen ryhmään, jolle ei edes mainita mahdollisuudesta reissuun, illanviettoon tai kahvitteluun. Erityisesti, kun tämä tuntuu olevan stigma, jota kannetaan sitten aika pitkään. Esimerkiksi tuo ystäväni, jota hiihtoreissun suhteen ajatteli, ei ole enää aivan pienten lasten äiti, vaan muksut ovat jo isompia ja omatoimisempia.

Niin, kuinkas sitten kävikään hiihtoreissun kanssa? Laitoin tekstiviestin ystävälleni, jota olin ajatellut. Hän ilmoitti lähtevänsä ilomielin porukkaan. 

Joskus on ihan terveellistä saada itsensä kiinni stereotyyppisestä ajattelusta. Ja potkaista itseään siitä hyvästä. 

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Kymppitonni rikki

Kävin eilen vilkaisemassa blogin tilastoja ja totesin, että sivua on klikattu yli kymmenen tuhatta kertaa. 

Oho.

Tiedän toki, ettei tämä tarkoita, että blogilla olisi kymmentä tuhatta lukijaa. Mutta se tarkoittaa, että blogia lukee muutama muukin ihminen kuin äitini ja facebook-kaverini, huolimatta siitä, kuinka monta kertaa kukin heistä sivulle klikkaa.

Koska en vieläkään ole valmis avaamaan blogia kommentoitavaksi, en tiedä, ketkä blogia lukevat. Mutta olen iloinen, että joku lukee. Jos teksteistä on jollekulle ollut vertaistukea tai viihdettä, olen iloinen. Jos joku sai akuutin ketutuskohtauksen, ymmärrän hyvin. Kiitos joka tapauksessa teille kaikille siellä ruutujen äärellä, kun jaksatte lukea.

Yllättävää kyllä, suosituin kirjoitus parinsadan klikkauskerran johdolla on postaus, jossa puhuin raskausajasta surutyönä. Tämä tuli yllätyksenä. Itselläni heräsi kysymys, että todellako tästä asiasta puhutaan yhä niin vähän, että tällainenkin sohaisu aiheeseen löytää yli kuusi sataa lukijaa.

Aion jatkaa sohimistani edelleen. Pysykää kanavalla.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

(O)saisikohan siitä nauttia?

Kun katson tuttaviani, joilla on lapsia, on yksi asia, joka on aika monta vuotta pistänyt silmääni. Silti en saa siitä ihan otetta.

Tuntuu, että on perheitä, joissa ensisijaisesti nautitaan lapsista ja lapsiperheen arjesta. Ja on perheitä, joissa pääsääntöisesti selviydytään lapsiperheen arjesta.

Ja ennen kuin kukaan vetää johtopäätöksiä, voin kertoa, että kyse ei ole kolmesta seuraavasta asiasta.

1) ”Niissä perheessä, joissa lapsista ja perhearjesta nautitaan, on jotenkin erityisen helppoa.” Ei ole. Näissä perheissä on ihan samanlaisia kysymyksiä kuin selviytyjäperheissäkin, ja joskus hankalampiakin. Arki ei ole superharmonista, vaan haasteita piisaa.

2) ”Lapsettomille, kylään tuleville ihmisille nyt pystytään antamaan nautinnollisempi kuva arjesta jos vain halutaan.” No tuota. Aika monta kertaa olen kuullut kommentin ”Ei meillä yleensä ole tällaista”, kun lapset pistävät parastaan lapsettomien ihmisten ollessa kylässä. (Rehellisesti, en minä piittaa. Totta kai muksut intotuvat kun kotona on tuntemattomia tyyppejä.) Mutta väittäisin, että lapsiperheen arki harvemmin näyttäytyy satunnaiselle vierailijalle siinä kaikkein mukavimmassa muodossaan.

3) ”Kyse on vain päiväkohtaisesta tunnelmasta.” Ei ole. Kyse on jonkinlaisesta perusvireestä, jonka aistii, vaikka perheessä juuri sinä päivänä nahisteltaisiin kuinka. Tunne siitä, että tämä on kuitenkin vanhempien mielestä kivaa ja hyvää aikaa.

En tietenkään väitä, etteivätkö vanhemmat nauttisi vanhemmuudestaan myös niissä perheissä, joissa touhussa tuntuu olevan suorittamisen maku. Kyse ei myöskään ole kahdesta luokasta, joihin perheet jakaantuvat, vaan ääripäistä. Suurin osa tuntemistani lapsiperheistä sijoittuu näiden kahden välille: sietävät arkea, kun se on hankalaa ja nauttivat siitä, kun asiat rullaavat.

Eikä tämä tarkoita, että ”nautiskelijaperheet” olisivat jotenkin parempia tai lapset olisivat yhdessä perheessä sen kummoisempia kuin toisessakaan. Mutta perusvire on erilainen.

Sinänsä tämä ei ole millään lailla merkillistä, sillä vastaavanlainen ilmiö näkyy myös lapsettomien pariskuntien keskuudessa. On pareja, joilla tuntuu olevan luontevammin kivaa keskenään ja jotka tuntuvat pääsääntöisesti nauttivan toistensa seurasta. Sitten on toisia, jotka ovat yhdessä, mutta eivät yhtä harmonisesti. Eikä se silti kerro ainakaan kaikkea siitä, kenen parisuhteessa riittää rakkautta tai ketkä pysyvät yhdessä.

Miten sitten oppisi nauttimaan lapsistaan ja lapsiajasta? Rehellisesti, en tiedä, enkä oikein usko, että se on opettelusta kiinni. Se salaperäinen hyvä perusvire niissä perheissä, joissa sellainen on, tuntuu olevan vain olemassa, en usko, että siihen päästään päättäväisellä asenteella tai täydellä pakastimella. Se vain on.

Muutaman vuoden päästä tämän blogikirjoituksen sisältö hierotaan naamaani, kun meidän yksikkömme on paljastunut suorittajaperheeksi, joka tekee asioita hampaat irvessä. Ei mitenkään kaukaa haettu ajatus.

Mutta ehkä se sitten on se meidän näköisemme arki, joka näyttäytyy ulkopuoliselle sellaisena kuin näyttäytyy. Ja siinä vaiheessa lakkaan lukemasta kenenkään blogeja, ainakaan lapsettomien kolmekymppisten, joiden mielestä on kivaa spekuloida asioilla.