Tulin keskustelussa maininneeksi termin ”lasten ehdoilla”.
Eräs ystäväni kommentoi termin aiheuttavan hänelle väristyksiä. Tarkemmin asiaa
ajateltuani totesin, että kieltämättä saan siitä itsekin näppylöitä. Olimme
samaa mieltä siitä, että enemmän pitäisi puhua tasapainosta koko perheen
kesken.
Jäin kuitenkin miettimään, kenen ehdoilla perheissä yleensä
tehdään asiat vai tehdäänkö kenenkään.
Välillä näkee
asiantuntijoiden kirjoituksia siitä, miten vanhemmat paikkailevat huonoa
omaatuntoaan tekemällä vapaa-aikanaan liikaa asioita ”lasten ehdoilla”. Tässä
kohtaa termillä tarkoitettiin vissiin sitä, että lapsi tahdittaa perheen arjen
ja vanhemmista on tullut pikku prinssin tai prinsessan palvelijoita.
Varmaan näitäkin perheitä on ja asiantuntijan näkemys on
aina asiantuntijan näkemys. Silti mielestäni se on vähän rajoittunut ajatus perheen
toiminnasta ja ajankäytöstä. Vapaa-aika ja sen suunnittelu totta kai muuttuvat lapsen
myötä. Mutta aina voi miettiä, kenen takia jotakin
tehdään ja kuka siitä nauttii.
Oma teoriani on, että jos molemmat vanhemmat nauttivat
jostakin asiasta, siitä tulee koko perheen yhteinen juttu, jota tehdessä ei
ajatella, kenen ehdoilla mennään. Jos molemmat vanhemmat ovat nauttineet
purjehtimisesta tai laskettelureissuista, lapsi otetaan näihin aktiviteetteihin
mukaan ilman isompaa keskustelua. Ja yleensä jos molemmilla vanhemmilla on kivaa,
myös lapsella on kivaa. Tämä toki pätee paremmin vähän isompiin lapsiin.
Sen sijaan jos vain toinen vanhemmista fanittaa jotakin
asiaa, siitä ei kovin helposti tule koko perheelle iloa tuottavaa juttua. Ihan
siitä yksinkertaisesta syystä, että kukaan ei jaksa vetää perässään sekä lasta
että toista aikuista, jotka molemmat ovat naama väärinpäin.
Itse haluaisin olla realisti tässä asiassa, minä ja mies kun
emme vain kaikista samoista asioista nauti. Esimerkki: minun mielestäni joka
kesä pitää nukkua ainakin yksi yö teltassa pyörä- tai vaellusretkellä, jos ei
muuta niin muistaakseen, ettei se teltassa nukkuminen ole niin hienoa. Miehen
mielestä hän on käynyt Suomen armeijan ja suorittanut telttavelkansa
yhteiskunnalle; hänen puolestaan minä saan mennä rauhassa leirintäalueelle, hän
etsii hotellin. Minulla ei ole minkäänlaista harhaluuloa siitä, että tämä
muuttuisi kun lapsi syntyy. Ehkä ipana pääsee sitten aikanaan telttaretkille
äidin ja kummitädin kanssa. (Tai hotelliin isän kanssa, jos kermapeppuisuus on
periytyvää.)
Ja toki ymmärrän senkin, että jos lapsi todella nauttii jostakin asiasta, vanhempi saa palkintonsa lapsen ilosta. Tuskin niitä vanhempia hirveästi on, joiden mielestä päivä HopLopissa on maailman parhaiten vietettyä aikaa. Mutta jos lapsen riemu siitä on riittävän suuri palkinto, hyvä niin.
Ehkäpä se kuuluisa lasten ehdoilla tekeminen ja meneminen
tarkoittavat positiivisessa mielessä aika yksinkertaisia juttuja. Sitä, että isot
linjat ja aikataulutukset tehdään sen mukaan, mitä vanhemmat päättävät, mutta
käytännön asioissa muistetaan, että kuviossa on lapsi. Sitä, että ei buukkaa
päivää liian täyteen koska muksu ei jaksa tai muistaa ottaa pillimehun mukaan jos sillä voi välttää katastrofin. Sitä, että tekee joskus asioita joista ei itse välittäisi mutta joista muksu nauttii, mutta ei niin usein, että sen takia pitää heittäytyä marttyyriksi. Ja hyväksyy sen, että vaikka toiset lapset
ehkä nauttivat Sea Lifen merenelävien katsomisesta, voi omalle ipanalle olla
suurempi elämys päästä uuteen leikkipuistoon, jossa on iso kiipeilyteline.
Sitten voi paukuttaa päivän päätteeksi henkseleitä ja sanoa,
että kyllä meillä vaan niin sopivassa määrin osataan mennä lapsen ehdoilla.
