tiistai 29. huhtikuuta 2014

Mutta kun sulla on tuo vammakin

Miespuolisella ystävälläni on synnynnäinen kuulovamma. Hänellä ja ystävällään, kahden lapsen äidillä, oli tullut puhetta perheen perustamisesta. Ystävä oli katsonut asiakseen huomauttaa kaverille, että kyllä se sitten tulee olemaan hirveän hankalaa lasten kanssa, kun sulla on tuo kuulovammakin, harkitkaa nyt vielä. Kaverini sanoi menneensä täysin sanattomaksi. 

En ollut paikalla kuulemassa keskustelua, eli en tietenkään tiedä, vaikka tämä kommentti olisi annettu hyvin kannustavassa tai ystävällisen huolestuneessa sävyssä tai mitä parhailla tarkoitusperillä. Sen tiedän, että kaverini pahoitti siitä melko lailla mielensä ja itse olisin kiskaissut jalkapallon kokoisen herneen nenääni.

Kyllä, kuulovaurio tuo lastenhankintaan ihan varmasti omat kiemuransa. Mutta onko se nyt sitten sellainen asia, jonka takia koko touhu kannattaisi jättää väliin?

Ja jos kyllä, missä menee raja ja kuka päättää, mikä asia on sellainen, jonka takia koko lastenhankinta pitää unohtaa?

Jos perheessäsi on perinnöllistä sairautta tai olet joskus kärsinyt masennuksesta, pitääkö silloin harkita kahteen kertaan? Jos parisuhteesi ei ole teräksenvahvoissa kantimissa tai kuukausipalkkasi on pieni, pitäisikö silloin ruksia itselleen pisteet miinustaulukkoon lasten hankkimisen kohdalle? 

Kuten äitiystyöhaastattelussa totesin, minun cv:lläni ei paljon lapsia hankittaisi, jos vanhemmuuspisteitä olisi kyselty. Toki vastapainoksi minullakin on omat äitiysvahvuusalueeni. Niistä huolimatta olen varma, että monen mielestä minun ei olisi kannattanut koskaan lisääntyä.

Itse en oikein usko siihen, että kenelläkään on oikeutta tulla kertomaan ulkopuolelta, että lastenhankinta on tai ei  ole jollekulle hyvä idea. Totta kai minullakin on asiaan omat mielipiteeni. Yleisesti ottaen minun on vaikea ymmärtää vapaaehtoisesti teiniäideiksi haluavia ja koska itselleni raskausaika on ollut aika raskasta, en suosittelisi tähän touhuun lähtemistä, jos elämän peruspalikat eivät ole kunnossa. Toisaalta, se kertoo enemmän omasta turvallisuushakuisuudestani, ei siitä, kenellä olisi edellytyksiä vanhemmaksi. Olen myös ollut joistakin tuttavapiirini raskausuutisista rehellisen kauhuissani, vaikka olenkin toki pitänyt mielipiteeni itselläni.

Miksi sitten itseäni risoo se, että joku katsoo oikeudekseen hieroa toisen ihmisen kuulovamman tämän naamalle lapsiasiassa? Siksi, että se on mielestäni lyhytnäköistä.

Ensinnäkin, vaikka edellytykset lasten hankkimiselle olisivat paperilla täydelliset, kukaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. Kuka tahansa meistä voi sairastua masennukseen, menettää kuulonsa kokonaan tai saada syövän vaikka heti lasten syntymän jälkeen. Vaikka niin ei olisi käynyt aikaisemmin, se ei tarkoita, etteikö salama voisi iskeä omalle kohdalle vaikka saman tien perheen perustamisen jälkeen.

Toisekseen, oma perstuntumani on, että monet niistä, joilla on ollut perustavanlaatuisia vaikeuksia ennen lapsen hankintaa, ovat tietyllä tapaa varautuneempia eri tilanteisiin kuin helpomman tien kautta kulkeneet. Eräs hankalamman sairauden läpikäynyt ystäväni kertoi, kuinka he olivat miehen kanssa jo perheen perustamista harkitessaan käyneet aika tarkkaan läpi, miten toimittaisiin, jos pahin tapahtuisi lapsen syntymän jälkeen: keihin ammattilaisiin otettaisiin yhteyttä, ketkä lähipiiristä pystyisivät auttamaan käytännön asioissa, kenelle soitettaisiin ensimmäisenä. 

Estääkö tämän tapainen suunnittelu romahduksen? Ei tietenkään. Mutta se tarkoittaa, että tilanteeseen on ainakin pyritty varautumaan. Vastaavanlainen back up planin miettiminen ei sivumennen sanoen tekisi pahaa yleensäkään vanhemmiksi valmistautuville.

Kolmanneksi, lasten hankkiminen ei liene elämässä mikään erillinen saareke, vaikka se varmasti onkin kokonaisvaltaisempaa kuin moni muu asia. Mainitsemani miespuolinen ystäväni on kuulovammastaan huolimatta pystynyt huolimatta rakentamaan kestävän parisuhteen ja hyvän ystäväpiirin, viettämään itsenäistä elämää ja luonut näyttävän uran. Hän on siis englanninkielisin termein ”worked his way around the problem”, eli tästä rasitteesta huolimatta löytänyt tavat tehdä niitä asioita, joita haluaa. Onko jotain syytä uskoa, että hän ja puolisonsa eivät siis pystyisi tässä asiassa samaan? Totta kai kuulovamma aiheuttaa haasteita, mutta jotenkin en usko, että se olisi nyt se ylitsepääsemätön juttu, jos asianosaiset eivät itse työnnä päätä pensaaseen ja kieltäydy ajattelemasta rajoitteen mukanaan tuomia vaikeuksia. 

Onko kenelläkään sitten oikeutta kyseenalaistaa toisen päätöstä tai ajatusta lasten hankkimisesta? Jos kyseessä on täysi-ikäinen ihminen, mielestäni ei. Mutta tässä tullaan taas siihen, että mielestäni asioista on kuitenkin hyvä keskustella. Olen itse kuullut monta hyvää keskustelunavausta vanhemmuudesta, jotka ovat alkaneet varovaisella ”Oletteko ajatelleet tätä puolta aiheesta” –tyyppisellä johdannolla.

Keskustelu on hyvä asia, ylhäältä alaspäin tuleva neuvoskelu ja besserwisseröinti eivät ole. Tai ainakin minun maailmassani ne on varattu asiantuntijoille, lääkäreille tai muille ammattilaisille. Ystäviltä kuulen mielelläni heidän ajatuksiaan ja kerron omiani.

Samalla luotan siihen, että jos joku ystävistäni on sitä mieltä, että minusta ei jonkin piirteeni takia ole vanhemmaksi, tämä ystävä voi ystävällisesti avautua siitä jollekulle muulle kuin minulle.

torstai 24. huhtikuuta 2014

Bikinikuntoon ensi kesäksi

Naistenlehdet ovat täynnä ohjeita siitä, miten päästä bikinikuntoon ensi kesäksi. Itse ajattelin noudattaa tänä kesänä yhdessä vitsisähköpostissa olleita neuvoja. 

1) Ota vaatteet pois 
2) Pue bikinit päälle. 

Valmis!




Ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen en vedä vatsaa sisään kun puen bikinit päälle. Kun ei se oikein taida kannattaa.

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Jokisen eväät


Olen ollut kuluneen puolisen vuotta sitä mieltä, että olisi vähän helpompaa olla raskaana jollakin pienemmällä paikkakunnalla. Tämä perustuu täydellisesti siihen, mitä itse olen kokenut ja mitä olen kuullut pienemmillä paikkakunnilla asuneilta ystäviltäni.

Voin olla väärässäkin. Helsingissä saa varmasti odotusasioissa sinänsä hyvää hoitoa. Ensimmäistä neuvolakontaktiamme lukuun ottamatta minulla ei ole pahaa sanottavaa yhdestäkään ammattilaisesta, joiden kanssa olen ollut tekemisissä.

Sen sijaan systeemin sekavuus on se, joka on vienyt hermot.

Ensimmäisen neuvolakäynnin yhteydessä sain ohjeet mennä mihin tahansa HUSin laboratorioon veri- ja virtsanäytteitä varten. Kun menin lähimmälle terveysasemalle, infotiskin nainen tuijotti minua kuin lehmä uutta porttia: eihän sinun nyt tänne olisi pitänyt tulla, kyllä ne näytteet pitää ottaa siellä omassa neuvolassa. 

Selitin kärsivällisesti, että kyseisessä neuvolassa ei ole laboratoriota, eli vaikka näytteet suostuttaisiin ottamaan siellä, mitä en usko, ne jouduttaisiin silti lähettämään muualle. Nainen tuhisteli, katsoi tietojani ja huomautti sitten, että sinullahan on täällä kyllä aivan valtava määrä lähetteitä. Hämmennyin ja tiedustelin, mitä kaikkea läheteluettelosta löytyi. Vastaus: hän ei voi kertoa, tästä asiasta minun pitäisi soittaa neuvolaan. Checked.

No, sain kuitenkin ystävällisesti luvan mennä otattamaan verikokeen sovitusti tälle terveysasemalle. Paitsi että kun kävelin labraan, oli siellä yli kolmenkymmenen ihmisen jono ja odotushuoneessa yskittiin ja pärskittiin aika tehokkaasti. Käännyin ympäri ja lähdin töihin.

Keskellä päivää yritin uudelleen ja pääsin sisälle. Tällä kertaa ystävällinen hoitaja tiedusteli verikoetta valmistellessaan, oliko minulla mukanani lähetettä. Änkytin, että eikös se ole tullut tänne teille…? 

Ja nyt seuraa huikea paljastus: tämä ei ollut vittuilua. Minä en tiennyt, että paperilähetteitä on enää käytössä. Olen ollut työelämässä ja yksityisen lääkäriklinikan asiakkaana, en ollut nähnyt paperilähetettä kymmeneen vuoteen. 

Hoitaja valisti minua, että paperinen lähete pitäisi olla neuvolan papereiden joukossa. Lupasin toimittaa sen seuraavana aamuna ja hän otti onneksi verikokeen siitä huolimatta. Seuraavana aamuna toin paperin ja homma oli sillä selvä, mutta minulla kesti hetken toipua tästä hämmennyksestä.

Myös hammaslääkäriasia oli jännittävä. Sain neuvolasta paperin, jossa sanottiin, että jos oireita ei ole, hammaslääkäriin pitäisi mennä vasta synnytyksen jälkeen. Kaksi eri neuvolatätiä neuvoivat kuitenkin, että hammaslääkäriin pitäisi ottaa heti yhteyttä ja sinne pitäisi mennä niin pian kuin suinkin. Soitin hammaslääkärin ajanvaraukseen ja jäin odottamaan takaisinsoittoa. Se tuli, selitin olevani raskaana ja että pitäisi vissiin tulla hammastarkastukseen.

Luurin toisesta päästä kuului syvä huokaus ja kyllästynyt tiedustelu: ”Ei kai vain neuvolassa käsketty ottaa yhteyttä?”. Papereissa ollut ohjeistus olisi ollut se oikea, eli vasta synnytyksen jälkeen.

No, ei tämä puhelu hukkaan mennyt, pk-seudulla jonot hammaslääkärin vastaanotolle ovat puolen vuoden luokkaa, eli hän lupasi laittaa lähetteen menemään ja saisin kutsun, joka hyvällä tuurilla osuisi synnytyksen jälkeen. Neljä kuukautta on mennyt tuosta puhelusta, vielä ei ole kuulunut mitään.

Olen myös ollut ihmeissäni, miten vähän tieto tuntuu kulkevan raskausajan eri toimipisteiden välillä. Kun Naistenklinikalla iski vesivahinko ja meidän seuraava ultra-aikamme oli määrätty sinne, tiedustelin neuvolasta, siirrettäisiinkö meidät mahdollisesti muualle ultraan. Neuvolatätini vastasi, että ainoa info, minkä he ovat vesivahingosta saaneet, on ollut Ylen uutisista luettu informaatio. Naistenklinikalta ei siis kukaan ole tiedottanut neuvoloihin yhtään mitään. Neuvolat laittavat edelleen lähetteitä sinne, ja Naistenklinikka sitten joko ottaa ne vastaan tai toimittaa eteenpäin. Kuulostaako tämä kenenkään muun mielestä hieman tehottomalta tavalta tehdä asioita?

Kun raskausajan diabetekseni todettiin, sain neuvolasta oikein hyvää ja ystävällistä neuvontaa ja palvelua sekä aloituspaketin verikoemittauksiin. Hämmentävää oli, että testiliuskoja ja neuloja, eli mittailupaketin kertakäyttöisiä osia, oli vain viiden päivän tarpeisiin. Noiden viiden päivän aikana minun piti hakea lisää Kivelän sairaalasta, koska diabetesasiat on ”keskitetty sinne”.

Mikäs siinä, mutta tässä kohtaa Kivelän sairaala oli jo viides toimipaikka, missä asioisin raskauteni takia: oma neuvola oli eri paikassa, terveysasema jossa kävin viemässä näytteet, oli toisessa, ensimmäinen ultra kolmannessa ja toinen neljännessä lokaatiossa. Ja Kivelän sairaalassahan ei tietenkään toimittu niin, että siellä olisi varasto, josta olisi voinut jonotusnumerolla hakea tarvitsemansa. Ei, ensin piti laittaa joko sähköinen asiointilomake vetämään tai soittaa. Päädyin jälkimmäiseen, ja jäin taas odottamaan takaisinsoittoa. Se tuli, selitin asiani ja sain kuulla, että perjantaina pääsisin hakemaan tarvikkeet. Siellähän ne olivat odottamassa, eikä jonotus sairaiden ihmisten keskellä kestänyt kuin vartin. Siirtymiset työpaikalta keskellä päivää Kivelän sairaalaan kestivät vähän kauemmin, apuvälinepistehän ei toki ole auki kuin arkisin klo 10-14.

Huvittavinta tässä oli se, että liuskat ja neulat ovat todella pieniä esineitä. Jos jokainen neuvola varaisi näitä kaksi pahvilaatikollista ja tilaisi uudet kaksi kun edelliset loppuvat, he pystyisivät antamaan jokaiselle radi-diagnoosin saavalle kaikki tarvikkeet mukaan koko raskausajaksi ja vielä vauva-ajan jatkomittauksiinkin.

Ja nyt pointti, jota haluan painottaa: minua tämä juokseminen ja eestaas soittelu ei haittaa. En ajatellut olla raskaana kovin montaa kertaa ja minulla on joustava työaika. Kyllä minä kestän.

Mutta jos koko touhun hoitaminen on näin sekavaa ja aikaa vievää minulle, sen täytyy olla aivan turkasen kallista kaupungille.

Joka ikisen asian hoitamiseen olen hankalan systeemin takia käyttänyt useamman kuin yhden ammattilaisen työaikaa. Ja raskausdiabetesta lukuun ottamatta minulla on ollut aivan normiraskaus. Auta armias, jos tässä olisi ollut isompia komplikaatioita, mitenhän sitten olisi homma toiminut.

Mitä sitten itse ehdottaisin tai mihin puuttuisin ensimmäisenä? No, neuvolat, jotka käytännössä hoitavat raskaana olevien arkiset asiat, eivät pysty varaamaan aikoja minnekään muualle, eivät sen enempää ultriin, hammashoitoon kuin muihinkaan terveydenhuollon palveluihin. Tämä tuntuu omissa silmissä aika järjettömältä. Olettaen, että edes osa raskaanolijoista on samanlaisia pässinpäitä kuin minä, kaikkien aikaa säästyisi, jos ensimmäiselle neuvolakäynnille käskettäisiin ottaa kalenteri mukaan ja siihen sitten buukattaisiin kerralla kaikki tarvittavat testit, kokeet, ultrat ja hammashoidot, jotka neuvolatäti buukkaisi sisäisen varausjärjestelmän kautta.

Tämä venyttäisi ensimmäistä neuvolakäyntiä puolisen tuntia per asiakas, veikkaisin. Mutta säästäisi laskujeni mukaan yli kymmeneltä puhelinsoitolta, johon joku kaupungin palveluksessa oleva joutuu reagoimaan.

Tämä voisi olla ensimmäinen muutos. Lisää kehitysideoita syntyy varmasti niiden päissä, jotka asian kanssa ovat aktiivisemmin tekemisissä.

Raskausaika kestää noin yhdeksän kuukautta ja sen oletettu lopputulos on tiedossa. Siksi mielestäni on hämmentävää, miten monimutkaiseksi ja sekavaksi tämä on onnistuttu tekemään.

Jos joku palvelumuotoilun kehittäjä haluaa ottaa tästä kopin ja ruveta tekemään asialle jotakin, materiaalia saa käyttää vapaasti.

torstai 17. huhtikuuta 2014

Ihmiskokeita sokerisormilla

Asennevamma, jonka diagnosoin raskausdiabetesta kohtaan, saavutti uudet mittasuhteet tällä viikolla. Nyt sain jo ensimmäiset naurut koko diabetesmittauksista.


Saamieni ohjeiden mukaan verikoe pitää joka toinen viikko ottaa aamuisin ennen aamiaista, neljänä päivänä viikossa. Silloin tarkkaillaan paastosokeria. Yleensä olen mitannut sokerin heti kun saan silmät puhkottua auki. Tiistaina unohdin ja olin jo kengät jalassa menossa töihin kun muistin mittauksen. Palasin keittiöön ja otin verikokeen, syötin sen laitteeseen ja odotin. Mittari näytti, että sokeri oli pari yksikköä koholla.

Sen sijaan, että olisin uskonut, päätin huvikseni tehdä ihmiskokeita. Pistin diabeteskynällä reiän viereiseen sormeen ja testasin uudelleen. Ja vielä kolmannen kerran.

Lopputulos: heittoa oli parhaimmillaan kahdeksan yksikköä. Kyllä, vierekkäisistä sormista ja minuutin sisään toisistaan, aamulla, jolloin en ollut vielä ehtinyt syödä mitään. Viimeisen tuloksen mukaan aamusokerini olisi ollut koholla enemmän kuin vielä kertaakaan. Tänä aamuna sain ensimmäisellä mittauksella korkeimman tuloksen, toisella matalamman ja kolmannella jo todella matalan.

Kuulin eräältä tutulta, että kapillaariveressä voi olla isoja heittoja veriarvoissa ylipäätään. Kiehtovaa. Ja vielä kiehtovampaa, ettei tällaisista heitoista tai heittojen mahdollisuudesta puhuttu yhtään mitään neuvolassa.

Olen varmasti paska odottaja ja ikävä ihminen, mutta tämä mittaustulosten rypäs romutti viimeisenkin uskoni koko mittausrumban järkevyyteen. On tämäkin nyt yhtä pelleilyä, että käytän aikaani koristelemalla omia sokerimittaustilastojani. En tiedä kuka siitä hyötyy, vauva tuskin ainakaan. 

Muutenkin raskausdiabeteksen aiheuttama ahdistus ja stressi alkavat pikkuhiljaa vaihtua puhtaaseen vitutukseen sekä huvittuneisuuteen.

Juttelin viime viikolla (siis ennen näihin ihmiskokeisiin ryhtymistä) puhelimessa diabeteshoitajan kanssa, jolle oli minusta laitettu lähete. Hän oli aivan mahtava jalat maassa-tyyppi, joka kehotti minua seurailemaan tilannetta mutta lopettamaan ruokapäiväkirjan pidon, koska sokeriarvoni ovat kahta mitätöntä ylitystä lukuun ottamatta pysyneet koko ajan tasaisina.

Helpotti. Koko ruokapäiväkirjan täyttäminen on ollut touhun stressaavin ja ärsyttävin puoli. Toki se antaa ihan hyvää informaatiota omasta syömisestä, mutta jatkuva tarkkailu aiheuttaa mielestäni liiallista stressiä. Lisäksi ruokapäiväkirjan pitäminen luo mielestäni tilanteita, jotka eivät ole terveitä.

Ensinnäkin, ateriavälit pitenevät helposti. Kun kaikki pitää kirjata, jätän helposti terveellisetkin välipalat väliin. En jaksa merkata tai painaa mieleen muutamaa iltapäivällä nautittua kirsikkatomaattia, joten helpompi antaa olla. Mikä olisi ihan ok, jos yrittäisin pudottaa painoa. Mutta kun raskausdiabeteksessä vähän niin kuin idea olisi se, että sokeri pysyisi tasaisena ja tulisi syötyä terveellisesti ja pienin väliajoin.

Toisekseen, huomaan, että nälkään alkaa suhtautua hyvänä asiana. Ja jatkuva näläntunne ei vain ole se, mikä raskaana ollessa olisi mitenkään tavoiteltava tilanne. Tai oikeastaan muutenkaan. 

Jälleen kerran, en väitä, että kaikki kokisivat asian näin eli tämä on ihan henkilökohtainen voivoi. Kuten jo aiemmin totesin, en reagoi erilaisiin tarkkailuihin ja rajoituksiin järin hyvin kun kyse on syömisestä.

Olen lukenut tarpeeksi naistenlehtiä tietääkseni, että syömishäiriöiden yksi piirre on jatkuva omien ruokailujen tarkkailu. En ihmettele yhtään. Minulla ei ole minkäänlaista aikomusta hankkia itselleni syömishäiriötä tämän raskauden myötä, mutta alan ymmärtää paremmin, miksi ruokailutottumusten tarkkailu menee ihmisillä helposti yli. 

Pari kuukautta vielä tätä touhua. Olen kertonut miehelle, että kun palaamme synnäriltä, jääkaapissa on syytä olla aurajuustoa ja keittiön ylälaatikossa korkkaamaton Fazerin sininen.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Lähellä ja silti niin kaukana

Työkaverit järjestivät eilen yllätyskahvittelut. Pääosaa näytteli vaippakakku.



Verkkokalvoilleni on tatuoitunut kuva tuottajasta ja graafikosta näpertämästä tätä kasaan. En tiedä toivunko siitä. Mutta tämän lähemmäksi Sinkkuelämää-sarjaa en tule koskaan pääsemään.

Jätin kotiin tullessani koko komeuden keskelle ruokapöytää. Mies tuli töistä ja näki taideteoksen, mutta luuli sitä kynttilöiksi. Ei lisättävää.

torstai 10. huhtikuuta 2014

Vajaata touhua

Maanantaina tunnustin tosiasiat ja kerroin ne myös esimiehelleni. Halusin siirtyä tekemään vajaata työviikkoa, tarkemmin sanottuna kuusituntista työpäivää. 

Kahdeksan tuntia päivässä istumatyötä alkaa olla liikaa - kuusi tuntia menee mukavasti, mutta viimeiset kaksi kuluvat selkäsärkyä ja mahakipuja kärvistellessä ja työtehoni on täysi vitsi. Sen sijaan, että jatkaisin väkisin kahdeksan tunnin päivää ja tippuisin ennen pitkää pitemmälle tai lyhyemmälle sairaslomalle, toivoin pääseväni osa-aikaiselle sairaslomalle.

Sekä minä että esimies olimme yksimielisiä jälkimmäisen vaihtoehdon järkevyydestä. Samaa mieltä olivat työterveyslääkäri ja henkilöstöpäällikkö. 

Mutta kun ei se yhteiskunta niin toimi, että kaikkien mielestä paras ratkaisu olisi toteutettavissa. Selvittelin työterveyslääkärin kanssa vaihtoehtoja ja sain systeemin toiminnasta informaatiota, joka pisti taas miettimään, onko tässä touhussa mitään järkeä. 

(Tähän väliin muistutan, että nämä tiedot ovat siis tulleet vain yhdestä lähteestä - on ihan mahdollista, että jossain on eri totuus aiheesta. Tekstiä ei siis kannata lukea opaskirjana osa-aikaisen sairasloman pointeista, nämä vain olivat ne faktat, jotka minulle tarjoiltiin.)

Ensinnäkin, Kela ei kuulemma tunnista kuuden tunnin työpäivää. Eli jos osa-aikaiselle sairaslomalle jää, vaihtoehto on neljän tunnin työpäivä. No, miksei, mutta eihän siinä kyllä oikein töitä ehdi tehdä. 

Toiseksi, Kelan päätöksenteko totta kai kestää vähintään kuukauden ja todennäköisesti kauemmin. Eli olisin jo äitiyslomalla virallisesti siinä vaiheessa, kun Kelalta tulisi päätös, josko he suostuisivat myöntämään osa-aikaista sairaslomaa. Mikä nostatti itselläni epäluulon, että jos teen kuusituntista päivää täydellä palkalla ja Kelan päätös onkin kieltävä, tullaanko minulta näpsästi perimään takaisin leikattujen tuntien palkka? Todennäköisestihän se ei näin olisi mennyt, mutta kun äitiysloma ja tulojen romahdus häämöttää, tuntuu pienikin riski pikkuisen liian isolta.

Kolmanneksi, tehtyään terveenä täysipäiväisesti töitä ei voi jäädä suoraan osa-aikaiselle sairaslomalle. Ensin pitää tipahtaa täydelle sairaslomalle, jonka keston pitää olla 1-9 päivää ja joka menee ns. omavastuun piikkiin, eli Kela ei tuolta pätkältä korvaa penniäkään. Sitten voi hakea osa-aikaista sairaslomaa.

Tämän asian järjettömyys on mielestäni aika ilmeinen. Sen kerran kun yrittäisin reagoida tilanteeseen etupainotteisesti, se ei ole mahdollista. Ensin täytyy näköjään vetää itsensä piippuun, tulla todistetuksi työkyvyttömäksi ja sen jälkeen on mahdollista saada työaikaan helpotusta. Tuntuu, että tämä perustuu vähän samaan kuin työkkärin asennoituminen työttömiin työnhakijoihin; oletetaan, että kaikki ovat hyväksikäyttämässä systeemiä. Ja aivan sama, vaikka esimies on yhtä mieltä siitä, että kuusituntinen olisi nyt hyvä vaihtoehto. 

Työterveyslääkäri lupasi auliisti kirjoittaa B-lausunnon, jolla asia saataisiin vietyä eteenpäin, ja tekikin sen. Esimiehen ja firman henkilöstöpäällikön kanssa viisaiden päiden yhteen lyöminen johti kuitenkin siihen, että minulle räätälöitiin kuuden tunnin työpäivä jo kertyneitä palkallisia lomia joustavasti hyväksikäyttäen ja Kela pitäköön tunkkinsa. Teen siis äitiysloman alkuun saakka kuusituntista työpäivää, mikäli kunto pysyy loppuun asti samalla tasolla kuin nyt. Kaikki kunnia oman firman väelle siitä, että tämä järjestyi.

Ymmärrän, ettei Kela ole mikään pankkiautomaatti, jolta voidaan olla käsi ojossa vaatimassa sitä sun tätä oman jaksamisen mukaan. Silti on mielestäni kiehtovaa, miten vaikeaksi tämä on tehty. Jotenkin osaan nimittäin kuvitella, että meistä valkokaulusodottajista aika moni hyötyisi kuusituntisesta työpäivästä viimeisillä viikoilla ennen äitiysloman alkua, eikä työteho siitä liiemmälti kärsisi. 

Haluaisin myös nähdä jonkun laskelman siitä, kumpi tulee yhteiskunnalle kalliimmaksi, hyvissä ajoin leikatut työtunnit ja osa-aikaisen sairasloman korvaus kuin työntekijöiden tipahtaminen täydelle saikulle monta viikkoa ennen äitiysloman alkua. Luulisi, että jälkimmäisessä menee verorahoja enemmän hukkaan, mutta mistäs minä tiedän. 

Lopputulos joka tapauksessa on se, että loppuajan töissä saan olla luvan kanssa vajaalla. Kun menen töihin aamukahdeksaksi, pääsen lähtemään kahdelta. Minulla on iltapäivisn aikaa ottaa päiväunet ja kotonakin vielä jaksan jotakin. En voisi olla tyytyväisempi tilanteeseen. 

Mutta on se silti hieman surullista, että tähän päästäkseen joutuu polttamaan lomiaan. Ja hermonsa.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Kuuletko ääniä?

Kun ipana kasvaa mahan sisällä mittaa, se alkaa kuulla asioita ja reagoida ympäristöönsä. Kaverit ovat kertoneet myös mitä söpöimpiä tarinoita siitä, mihin ääniin tulokas reagoi.

Yksi odotti kuopustaan ja kertoi, että potkiminen alkoi aina, kun esikoinen tuli juttelemaan mahan viereen. Toinen totutti lasta jo raskausaikana kameran naksahteluun, jotta mukulalla olisi hymy herkässä valokuvissa sitten myöhemmin. Kolmas soitatti kotona lelutiikeriä, jonka hännästä vetämällä alkoi soida tuutulaulu. Kun lapsi oli päässyt synnäriltä kotiin ja kuuli ensimmäisen kerran hoitopöydällä maatessaan saman laulun, nyytteröinen oli selvästi hätkähtänyt ja terästäytynyt kuuntelemaan. 

Ihania tarinoita. Arvatkaapa, mihin meidän ipanamme reagoi? Tähän. 



Jep. Aamuisin kun sauvasekotin alkaa murista minun tehdessäni aamun rahkapirtelöä (kiitos tästäkin, ihana raskausdiabetes), alkaa mahassa potkutalkoot. 

Tästä voimme tehdä kolme erilaista johtopäätöstä. 

1) Mukula on ahmatti, joka tietää, että tuo ääni tarkoittaa ruokaa.

2) Ipana on harvinaisen älykäs ja selvästi tuleva huippukokki. 

3) Ipana on pahvipää, joka luulee sauvasekoitinta murisevaksi leikkikaveriksi. 

Jään odottamaan, mikä näistä pitää paikkaansa. 

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Tyytyväiset veronmaksajat

Meille koitti eilen joulu. Kela päätti muistaa meitä mahtavalla paketilla. 



Lopputuloksena oli myös keskustelu, jota ei onneksi ollut kukaan sosiaalialan ammattilainen kuulemassa.

- Jaha, tää on äidille. Hyvää joulua! (Minulle ojennetaan paketillinen terveyssiteitä.)

- Mikä tuo on? Tumput? Ei kun lakki!
Öö, kulta, tää taitaa olla kestovaippa…

- Mihin tää tulee? Onko tää lakana vai vaipanvaihtoalusta?
En minä vaan tiedä!

- Hei, täällä on näitä, onko nää bodyja?
Mä veikkaisin, että tuo on yöpaita. Mutta kato, täällä on purulelu! Tai mikä tää nyt on…

Hmm. Ehkä on ihan hyvä, että vielä on muutama kuukausi aikaa prepata perustietoja ennen tenavan maailmaan putkahtamista.

Silti, olen harvoin ollut niin tyytyväinen veronmaksaja kuin eilen. Olen toki tiennyt äitiyspakkauksen idean, mutta en ole koskaan hahmottanut, miten huikean määrän tavaraa ja vaatetta se pitää sisällään.

Toivon vain, että suurin osa laatikon saajista on vähemmän kahvilla kuin me. Muussa tapauksessa Kelan kannattaisi ehkä laatia laatikkoon vielä ”käyttöohjeita idiooteille” –tyyppinen opaskirja.