Lyhin tie keski-ikäistymiseen

Kun raskaus on pikkuhiljaa edennyt ja puoliväli kolkuttelee ovella, olemme miehen kanssa kuulleet joitakin kertoja sinänsä ihan hyvän perusohjeen. Se kuuluu: ”Menkää ja tehkää kun vielä voitte.”

Ideana ihan kiva, ja sinänsä arvostan tätä asennetta. On tultu pitkä matka siitä, että raskaana olevia pidettiin jollain tavalla karanteenissa ja kehotettiin hissuttelemaan. Nyt Dubaihin lomalle lähteviä kavereitani kehotettiin neuvolassa ottamaan ilo irti viimeisestä lapsettomasta reissusta. Bueno, sanoisin minä.

Siksi onkin hassua, että itse olen jotenkin sanoutunut irti tästäkin asiasta.

Mietin talvilomaa tai yhden kesälomaviikon käyttämistä ennakkoon ja se olisi työnantajankin puolesta ollut mahdollista. Mutta kun.

Ei huvita.

Koska itse olin alkuraskauden kaamean huonovointinen ja nyt ovat vuorossa närästys ja selkäsäryt, tässä tilassa reissuun lähteminen olisi vähän kuin huonoa pilaa.  

Minun käsitykseni hyvästä lomasta on seuraavanlainen. Matkaan lähdetään rinkan kanssa ja reissussa mennään mahdollisimman lujaa, vaihdetaan mielellään päivittäin paikkaa, tehdään ja nähdään kaikki mahdollinen, nukutaan osa öistä junassa tai bussissa, palataan kotiin yölennolla ja mennään lentokentältä suoraan töihin lepäämään. (Kyllä, esimieheni lukee tätä blogia.)

Mieheni ei ole ihan samaa mieltä kanssani, hänen mielestään lomalla pitäisi rentoutua ja levätä. Omituinen tyyppi.

Jos nyt lähtisin reissuun, siitä tulisi minun näkökulmastani B-luokan matka. Tiedän, etten jaksaisi kohteessa tehdä kuitenkaan kaikkea, mitä haluaisin. Jos taas kyseessä olisi rantakohde, jossa ei olisi paljoa tehtävää, pitäisi lämmön perässä lentää aika pitkä lento ja kipeän selän kanssa ajatus lähinnä ahdistaa. Lisäksi ruokarajoitteiden kanssa säätäminen kohteessa ärsyttäisi.

Ja ei, en nauti tästä tunteesta, että neljä ja puoli kuukautta raskaana olemista riitti keski-ikäistämään minut. Mutta suon vanhemmilleni ja tutuille sen vahingonilon, mitä he tulevat tuntemaan tätä lukiessaan. Olkaa hyvät, ottakaa ilo irti!

Jokaiseen elämänvaiheeseen ei tarvitse sisältyä ihan kaikkea. Olen saanut matkustaa ja mennä  viime syksyyn saakka. Nyt olen ilmeisesti sen verran raskaana, että taidan antaa itseni olla raskaana. Ensi kesästä eteenpäin opetellaan sitten uudenlaista matkustamista toukan kanssa.

Meillä menee niin hyvin kun olemme niin hyviä

Kirsi Piha kirjoitti Hesarin blogissa harvinaisen hyvästä aiheesta. Hän pohti, osaammeko iloita siitä, että toisella menee hyvin.

Pihan mukaan useimmat ihmiset ovat hyviä tukemaan ystävää ja puolisoa, kun toisella on vastoinkäymisiä. Mutta entä jos kumppanin tai kaverin elämä onkin nosteessa, osaako silloin olla myös läsnä ja mukana? Vai pilaako kateus kaiken?

Hirvittävän hyvä kysymys, ja erityisen relevantti silloin, kun puhutaan lapsista, odottamisesta ja vanhemmuuteen liittyvistä kysymyksistä.

Erään ystäväni esikoinen oli klassinen ns. helppo vauva – söi hyvin, nukkui hyvin, oli valveillaoloaikansa suurimmaksi osaksi hyvällä tuulella ja sopeutui joustavasti uusiin tilanteisiin. Ystävättäreni totesi, että tämä teki omalla tavallaan vaikeaksi kontaktien solmimisen toisten äitien kanssa; hän ei kehdannut aina edes sanoa ääneen, miten helppoa vauva-aika oli. Se kuulemma tuntui asian hieromiselta toisten naamaan.

Ymmärrän täysin, miksi ystäväni koki näin. Ja samalla se on mielestäni valtavan surullista.

Jos puhutaan lasten saamiseen ja vanhemmuuteen liittyvistä asioista, ihmiset ovat hyvinkin valmiita olemaan onnellisia toisen puolesta, jos tämä itse suhtautuu tilanteensa helppouteen silkkana hyvänä onnena.

Sen sijaan kuraa alkaa lentää, jos vanhempi on sitä mieltä, että on itse pystynyt vaikuttamaan siihen, että asiat ovat helppoja.

Tämähän aiheuttaa sitten kireän tilanteen poikineen. Tuskin missään muussa aihepiirissä ollaan yhtä valmiita vetämään johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen siitä, mikä on omaa ansiota ja mikä ei.

Koulukunnat ovat kaivaneet tiukat poteronsa. On niitä, joiden mielestä kaikki ongelmat, alkaen allergioista ja koliikista, ovat vanhempien aiheuttamia. On niitä, joiden mielestä kaikki ja aivan kaikki riippuu lapsen luonteesta eikä vanhempien tekemisillä ole juuri vaikutusta. Ja on kaikkea tältä väliltä.

Minulla ei ole lasta eli minulla ei ole asiaan kokemuksen antamaa mielipidettä. En osaa sanoa, saavatko rennot vanhemmat perustyytyväisiä vauvoja vai saavatko perustyytyväiset vauvat aikaan rentoja vanhempia.

Rehellisyyden nimissä, huomaan kuitenkin ärsyyntyväni jo nyt siitä, jos joku vihjaa omien lastensa olevan niin hyväkäytöksisiä/hyvin nukkuvia/ helppoja, koska hän itse on hyvä ja johdonmukainen vanhempi. En väitä, etteikö sillä olisi vaikutusta, totta kai sillä on. Mutta kuvioon vaikuttavat myös aika monet muut tekijät.

Itse tunnen joukoittain ihmisiä, jotka kaikilla minun tuntemillani mittareilla ovat erinomaisia vanhempia, ja lasten kanssa on silti haasteita. Kun nämä ihmisenalut nyt eivät sitten kuitenkaan ole robotteja, joita voi ohjailla sen mukaan, miten hyvin osaa käytellä opaskirjaa.

Olen huomannut myös reagoivani juuri nyt suhteettoman voimakkaasti näkemyksiin, joiden mukaan raskaus on saatu alulle helposti, koska vanhemmat nyt vain ovat itsestään huolta pitäviä, terveitä ja laskutaitoisia ihmisiä. Kun tiedän, miten vaikeaa aika monelle tutulle on lapsen saaminen ollut ja kun itse pidän omaa raskauttani semisti epäreiluna osoituksena luontoäidin geeniarpajaisten random-luonteesta, kiukustun nollasta sataan jos helposti lapsen alulle saaneet ihmiset eivät tajua omaa onnekkuuttaan. Mikä on sinänsä täysin epäloogista – hittoako se minulle kuuluu, kuinka onnekkaiksi tai onnettomiksi ihmiset itsensä kokevat asian äärellä. Mutta näköjään tämä juttu vain nyt menee ihon alle.

Uskoisin, että ihmiset osaavat vanhemmuuteen liittyvissä asioissa olla onnellisia toistensa puolesta, mutta vain jos omahyväisyys ei haise nenään liian pahasti.  Jos vanhempi sanoo olevansa onnellinen ja helpottunut siitä, miten hyvin kaikki on mennyt, on useimpien helppo sympatiseerata tätä. Jos taas vanhemman asenteessa haiskahtaa omahyväisyys, aika moni on valmis toivomaan hänelle toiseksi lapseksi koliikista kärsivää raivopalloa.

Ehkä hyvä vanhemmuus on jotakin, mistä ei saa antaa itsearviota. Kiitoksen tässä asiassa pitää vain tulla ulkopuolelta; jonkun muun pitää kehua hyväksi vanhemmaksi ja antaa tunnustusta.

Oma teoriani on, että omilla tavoilla voi vaikuttaa arjen yleiseen sujuvuuteen, mutta lapsen luonnetta ei niin vain käpälöidä. Eikä mielestäni vanhempien tarvitse nöyristellä, vaan saa olla aidosti onnellinen arjestaan ja lapsestaan, ja myös siitä, jos kaikki on mennyt hyvin.

Mutta jos haluaa toisten olevan onnellinen puolestaan, täytyy oman asenteen olla kohdillaan. Silloin on ehkä syytä myös ottaa huomioon ja sanoa ääneen se mahdollisuus, että onpa sitä vain säkä käynyt ja itse ollut onnekas, kun palikat ovat kohdallaan.

Syvällisiä keskusteluja

Olimme miehen kanssa matkalla rakenneultraan.

Minä: Onkohan se tyttö vai poika?

Mies: On se.

Aika moni esikoistaan odottava on ollut huolissaan siitä, että pitkät ja syvältä luotaavat keskustelut puolison kanssa jäävät vähemmälle. Jotenkin tuntuu, että tämä on yksi asia, mitä minun ei tarvitse murehtia.

Mitä saa sanoa?

”Onpas toi sun mahasi jo iso, onkohan se vauva jotenkin tosi kookas?” Tämä kuolematon kommentti tuli mieheltäni eräälle ystävällemme, jolla notkoselän ansiosta oli melko näyttävä vauvamaha jo kolmannella kuukaudella. 

Ystäväni jaksoi ottaa kommentin huumorilla ensimmäisellä kerralla. Kun sama kommentti kuultiin kuopusta odottaessa, huumorintaju loppui kesken – minulta. Huusin miehelle kuin sumusireeni, että etkö nyt jo ole tajunnut, että tuollaista ei sanota. Ystäväni yritti edelleen ottaa huumorilla ja opettaa miehelle, että kukaan nainen ei lähtökohtaisesti halua kuulla olevansa iso.

Mieheni pyysi ystävältäni ehkä kahdeksan kertaa anteeksi eikä ole ihan vielä toipunut kohtauksesta. Hän kun luuli oikeasti sanovansa kohteliaisuuden.

Minun kävi sääliksi kaikkia asianosaisia. Mutta on se tietyllä tapaa aika jännittävää, että raskaana olevaa saa yleensäkin kommentoida. Koska kyllähän siinä kommentoinnin kohteena on kuitenkin toisen kroppa, vaikkakin ei-ihan-normitilassaan.  Ja niitä kommenttejahan on jonkinlainen kokoelma.

”Näytät hedelmälliseltä”. No tota. Voiko tämän tulkita jotenkin muuten kuin että näytän paksulta? 

”Sä voit paksusti.” Mitä tähän pitää sanoa? Kiitos samoin?

”Onpas sulla hieno maha!” Tämä on kivoimmasta päästä, mutta vetää kielen solmuun. Samoin kävi, kun ystäväni kommentoi minulle, että näytän hyvältä. Olin otettu ja tällä hetkellä alkaisin varmaan itkeä. Mutta en oikeasti tiennyt miten suhtautua. Mistä päästäänkin seuraavaan.

”Oletkos nyt vähän herkässä tilassa?” Tämä on ehkä kommentti, jolla pystytään loukkaamaan raskaanaolijaa myös henkisesti. Jos todella haluaa saada kierrokset nollasta sataan, tätä kannattaa kokeilla.

Itse olen kohtuullisen herkästi hermostuvaa (mutta myös nopeasti leppyvää) tyyppiä eikä raskaana oleminen ole tätä asiaa ainakaan paremmaksi tehnyt. Mutta vaikka olen täysin valmis myöntämään, että tässä tilassa välillä eniten vituttaa kaikki, en silti ole sitä mieltä, että kaikki mielenliikahdukset olisivat raskauden aiheuttamia. Väittäisin, että useimmissa ketutuksissa jokin asia korpeaisi ilman raskauttakin, nyt vitutus on vain ehkä vähän kovempi. Tai paljon kovempi.

Eräs tuttavani onnitteli kuullessaan raskaudesta, mutta ei kommentoinut sanallakaan pakollista energiajuomalakkoani, vaikka on vuosia huomautellut kyseisestä paheesta. Kun kysyin häneltä, missä viipyy odottamani vinoilu, hän ilmoitti oppineensa varovaiseksi raskaana oleville huomauttelun kanssa. Fiksu tyyppi. Siperia lienee opettanut, hänellä on kaksi lasta.

Mitä siis saa ja kannattaa sanoa? Rehellisesti, en tiedä. Itse en ole vielä hirveitä kierroksia ottanut mistään, mutta puolivälissä vasta mennään. Ja tunnistan, miksi raskaana olevat tuttavani väsähtävät mahojen kommentointiin: jossain vaiheessa alkaa puuduttaa se, että ihminen määritellään yhden ruumiinosan kautta.

Karkeasti rinnastaen tämä on vähän samaa kuin kyynärsauvoilla liikkuminen, mitä herkkua sain itse kokeilla monta kuukautta murtuneen nilkan jäljiltä. Huomasin aika nopeasti, että lakkasin olemasta nainen, nuori tai vanha, ruma tai kaunis, ainoa asia, mikä minusta jäi jäljelle, olivat ne kyynärsauvat. Ne olivat ainoa asia, minkä kukaan näki, mistä kukaan sanoi mitään tai mitkä määrittivät minua. Ja kyllä, siihen väsyi, vaikka ihmiset eivät tarkoita pahaa. Erityisesti siinä vaiheessa kun nilkan paraneminen kesti ja kesti ja kysymys ”Miten nilkkasi voi?” alkoi vaihtua muotoon ”Siis vieläkö se on tuossa kunnossa, miten se nyt vieläkin on noin huono?”, on aika valmis tempaisemaan kysyjää kyynärsauvalla silmään.

Ja sitten taas toisaalta, jos kukaan ei kommentoi raskaana olevan olemusta millään tavalla, sekin on loukkaavaa; eihän se kerro muusta kuin siitä, että toisen iso elämänmuutos ei sitä vähää kiinnosta, että siitä sanoisi jotakin.

I rest my case, tämä on tosiaan niitä asioita, joissa ei voi voittaa. Tsemppiä kaikille raskaanaolijoille ja erityisesti lähipiireille ja työyhteisöille. Ei ole helppoa kellään ei.

Äitiysvahvuusalueet

Kun nakutin tekstin äitiystyöhaastattelusta, useampi kaveri kiirehti vakuuttamaan, että kyllähän minulla on nyt ihan hyvät edellytykset äidiksi. Toki. En usko lähteväni ainakaan huonommista lähtökohdista kuin moni muukaan. 

Joten tasapainon vuoksi, kirjataan nyt ylös niitä asioita, joita oikeasti olisi pitänyt äitiystyöhaastattelussa tuoda esille, jos sellainen olisi järjestetty.

Osaan organisoida ja ennakoida. Erilainen säätäminen voi olla ärsyttävää, mutta en ole sille erityisen allerginen. Uskon, että arjen pyörittämisen vitutuksessa ja kaaoksessa näistä ominaisuuksista voi olla hyötyä.

Ryhdyin tähän touhuun tarpeeksi myöhään. Olen ollut riittävän pitkään töissä. Vaikka kivasta työyhteisöstä lähtö harmittaa, en pidä breikkiä työelämästä sinällään maatakaatavana asiana. Useimmat kaverini ovat perheellistyneet ja beibsenille on tarjolla samanikäistä seuraa sekä elämäntilannetta ymmärtävää lähipiiriä. Vanhempani pääsevät isovanhemmiksi nyt kuudennen kerran, eli ensimmäisten kierrosten paineet on joku muu perhepiirissä kantanut. Kiukuttelusta ja surutyöstä huolimatta tämä on minulle oikea aika tehdä lapsi. Tämän valmiimmaksi en enää tule.

Pystyn tyhjentämään mökin ulkovessan. Muutaman kerran vuodessa käsittelen säiliöitä, jotka sisältävät 80 litraa aikuisen ihmisen ulostetta sekä 30 litran virtsasäiliötä. En usko, että vaipanvaihtoon liittyvät hajut tulevat olemaan se asia, joka tämän laivan kaataisi.

Minulla ei ole harrastuksia.  En harrasta mitään, mistä olisi nyt raskausaikana pitänyt luopua eikä minulla ole mitään menoa, jonne olisi pakko juuri sillä kellonlyömällä päästä. Jos vauva on sitä mallia yhteistyökykyinen, että voin vaihtaa yksinäisen pururatakävelyn vaunulenkkiin Seurasaaren ympäri, en näe syytä, miksi en voisi olla ihan tyytyväinen. Tilanne on sitten toinen, jos mukula on sen lajin tissitakiainen, jonka kanssa ei tahdo päästä ovesta ulos, mutta en sure sitä asiaa vielä.

Tietysti tässä voi piillä myös sudenkuoppa. Kun itselläni ei ole sitä tiettyä harrastusta, josta pitäisin kynsin ja hampain kiinni, voi liian helposti käydä niin, että vauva-aikana mies kyllä lähtee omiin harrastuksiinsa, koska ne nyt vain ovat tiettynä iltana, ja itse olen lapsessa kiinni kaiken aikaa. Mutta luulen, että tässä vaiheessa miehen terve itsesuojeluvaisto puuttuu peliin. Jos olen ollut liian pitkään neljän seinän sisällä, sen kuulee ja huomaa. Vähän veikkaan, että mies työntää minut kerran viikossa vaikka väkisin ovesta ulos ja kavereita tapaamaan, kun vauva-aikaa on jatkunut riittävän kauan.

Olen realisti parisuhteeni kanssa. Seitsemän vuotta, neljä asuntoa, kaksi remonttia, kolme vesivahinkoa, yksi murtunut nilkka ja siitä seurannut kunnon parisuhdevuoristorata ovat opettaneet ihan kantapään kautta, mitkä asiat ovat tässä suhteessa hyviä ja mistä ei kannata haaveilla. Me emme koskaan tule perustamaan yhteistä yritystä emmekä rakentamaan edes koirankoppia, talosta puhumattakaan. Voin olla aivan varma, että ensimmäinen vauvavuosi tulee sisältämään vaiheita, jolloin olisin valmis heittämään miehen partakoneen putkikassiin eteiseen. Samoin mies voisi olla hetkittäin valmis lähettämään minut lentokoneella sinne missä pippuri kasvaa. Mutta tässä pisteessä on oltu ja siitä on menty eteenpäin. Epäilemättä mittakaava tulee olemaan eri ja vitutuksen määrä isompi vauvavuoden univajeen kanssa. Mutta tässä on silti se ainoa ihminen maailmassa, jonka kanssa olin valmis hankkimaan lapsen. Se riittää.

Pakastin on ystäväni. Tykkään laittaa kotiruokaa suurtalouskeittiömäisissä mittasuhteissa ja kavereiden keskuudessa pakastimeni sisältö on yleinen vitsi. Lähtökohta on, että kaiken voi pakastaa kunnes toisin todistetaan. Tästä on seurannut myös melko eksentrisiä kokeiluja vuosin varrelta sekä erinäköisiä leivonnaisia työkavereille (viipaloidut, pakastetut banaanit kelpaavat vielä hyvin kakkujen leivontaan). Mutta samalla olen huomannut jo kahden työssäkäyvän arjessa, että kotiruoalla täytetty pakastin pelastaa aika monesta itkupotkutilanteesta.

Minulla ei ole minkäänlaista kynnystä pyytää apua. Koska mies ei ole mikään Puuha-Pete, palkkaan mieluummin kaverin kaljapalkalla kokoamaan Ikean huonekalut ja lahjon ystävät ruoalla auttamaan, jos kotona pitää jotain hoitaa. Tuloksena on yleensä ollut mukava ilta kaverin kanssa ja nopeasti ja näppärästi hoituneet verhojen ripustamiset tai huonekalujen siirtämiset sen sijaan, että kiukuttelisimme miehen kanssa joka asiasta keskenämme. Täydellinen win-win-tilanne siis. Jos vain kaveriporukan pinna riittää, en näe syytä, miksi en pystyisi pyytämään jatkossakin apua, kun sitä vauvan kanssa kaipaan. Ja ei, en odota, että joku on koko ajan jeesimässä tavallisissa arjen asioissa. Mutta kun tarvitaan isompaa rymsteerausta, luotan, että pyytävä saa apua.

Olemme jo nyt ulkoistaneet osan asioista. Meillä on käynyt siivooja kerran kuussa jo useamman vuoden, riiteleminen siivoamisesta loppui siihen. Samoin remontit on tehnyt ulkopuolinen ja ammattimies on tarvittaessa myös kutsuttu kiinnittämään verhotangot, naulakot ja taulukoukut. Meillä ei ole työkaluja eikä osaamista, enkä oikeasti näe mikä on lisäarvo siinä, että revimme peliverkkarimme näissä hommissa. Minä järjestän ammattimiehet paikalle, mies hoitaa kotitalousvähennykset. Yhteiskunta kiittää.

Sosiaalinen verkostoni on hyvä. Lähipiiriini kuuluu paljon äitejä mutta myös lapsettomia ihmisiä. Kahviseuraa on kohtalaisesti tarjolla ja lisäksi on niitä tyyppejä, joita voin ehkä kerjätä viemään vauvan puolen tunnin vaunulenkille ja joiden kanssa voin puhua muusta kuin äitiasioista, mikäli aivokapasiteettini siihen silloin vielä venyy.

Kauhukertomukset on kuultu. Riittävän moni on kertonut suurin piirtein samoilla sanoilla pahimmista shokeista, mitä ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa voivat tuoda tullessaan. En epäile yhtään, ettenkö kävisi läpi ihan samanlaisia epätoivon hetkiä, mutta ystävien ansiosta tiedän, että a) en ole ainoa joka näin kokee, b) uskon, että ne menevät ohi ja c) tiedän, kenelle soitan jos maailma mustenee.

Voi tietysti olla, että mistään näistä asioista ei ole apua. Mutta jotenkin suhtaudun sitten kuitenkin aika perusluottavaisesti siihen, että minä, mies ja vauva olemme hengissä ja puheväleissä (jokelteluväleissä) vauvavuoden päättyessä.

Surutyön ensimmäinen vaihe alkaa siis olla ohi ja hihat on kääritty. Neljä ja puoli kuukautta synnytykseen. Bring it on.

Terveiset sketsikerhosta

Kävimme miehen kanssa perhevalmennuksessa. Päällimmäinen tunne tapahtumasta oli ”Oikeasti?”.

Koska olen morkannut ja pilkannut lähes kaikkia vauvainstituutioita jo tähän mennessä, yritän nyt olla pienen hetken positiivinen. Samalla tavalla kuin neuvolan kanssa, ymmärrän perhevalmennuksen idean ja kunnioitan sitä.

Neuvola, perhevalmennus ja vastaavat systeemit toimivat samalta arvopohjalta kuin peruskoulussa tarjottava ilmainen kouluruoka. Kaikki eivät pidä kouluruoasta ja monet jättävät sen lautaselle. Mutta sen pointti on siinä, että se tarjoaa jokaiselle mukulalle edes jossain määrin samat perusedellytykset. Vaikka kotona olisi pahoja ongelmia ja jääkaappi tyhjä, viitenä päivänä viikossa tarjolla on kokonainen ruokaympyrä, ota tai jätä.  

Neuvolassa ja perhevalmennuksessa on tarjolla valtava määrä tietoa, joka sitten joko on hyödyllistä tai ei. Mutta se on tarjolla sosioekonomisesta statuksesta riippumatta jokaiselle odottajalle. Ja se on oikeasti hyvä juttu.

Mutta miksi, oi miksi, tämän tiedon tarjoamisesta tehdään sellaista pelleilyä, ettei sille voi olla nauramatta?

Neuvolan tiloihin oli ahtautunut noin parikymmentä pariskuntaa. Vetäjä vaikutti lastentarhanopettajan ja maanisen mollamaijan risteytykseltä. Touhu aloitettiin pakollisella esittelykierroksella, joka toi mieleen rippikoululeirit. Sen jälkeen alkoivat kysymykset.

Oletteko te jo miettineet nimiä? Oletteko pohtineet, miten teidän omien harrastuksienne käy kun vauva tulee? Onko raskaus vaikuttanut parisuhteeseen? 

Myötähäpeä leijui ilmassa kuin untuvapeitto.

Kohderyhmäajattelu oli tässä paikassa nyt hieman hakusessa. Huoneessa ei ollut ainuttakaan alle 30-vuotiasta. Ja tiedän, ikä on vain numero. Mutta silti, jotenkin porukan iän ja rakenteen huomioon ottaen nämä olivat vääriä kysymyksiä.

Oikeastaan ne olisivat olleet vääriä kysymyksiä lähes jokaisessa porukassa, joka oli nähnyt toisensa ensimmäisen kerran kolme minuuttia aikaisemmin. Oikeastiko ajatus oli, että nyt alettaisiin avautua ja kertoilla parisuhteista? Mitä se kertoisi tämän porukan parisuhteista, että nyt alettaisiin puhua parisuhteista?

Haluaisin ajatella, että joku hyötyy tämän tyyppisestä höpöhöpöstä, mutta en oikeasti usko sitä. Mikäli perhevalmennukseen tulee pariskuntia, jotka eivät keskustele näistä asioista keskenään, en usko, että käynti neuvolassa saa heitä äkkiä pureutumaan aiheeseen. Jos taas pariskunnat puhuvat keskenään lapsen saamisesta ja sen mukanaan tuomista muutoksista, silloin niihin ei tarvitse käyttää enää perheneuvonnan aikaa. Ja ehkäpä olen naiivi, mutta useimmat pariskunnat tuttavapiirissäni ovat jopa keskustelleet lasten hankkimiseen liittyvistä kysymyksistä jo ennen kuin hankkiutuivat tähän tilaan. Go figure.

Kuulin joskus tarinan luokkakokouksesta, jossa ihmiset palasivat tunnin sisällä takaisin peruskouluaikaisiin rooleihinsa. Perhevalmennuksessakin tämän huomasi; oli etupenkin pinko, joka teki muistiinpanoja kynä sauhuten, kertoi kavereiden kokemuksesta ”kun sitä lisämaitoa synnärillä niin tyrkytettiin” ja osallistui aktiivisesti. Oli pari velvollisuudentuntoista takapenkkiläistä, jotka sanoivat keskusteluun tasaisesti jotakin, jotta pitkiksi venyneet, vaivaannuttavat hiljaisuudet saatiin katki.

Minä ja mies sen sijaan vajosimme jonkinlaiseen hysteriaan ja käyttäydyimme kuin kaksi takapenkin pahista. Tosin emme olleet ainoita. Kun vetäjä hehkutti suu vaahdossa, kuinka miehetkin osallistuvat tätä nykyä imetysvalmennukseen, viereisessä penkissä istuvan pariskunnan mies puristi tissejään ja kuiskasi kovaäänisesti vaimolleen ”Ei näistä kyllä mitään tule!”.

Surullista oli, että kyseisessä perhevalmennuksessa oli ihan hyvääkin asiaa. Puhuttiin ensimmäisistä viikoista lapsen kanssa, annettiin joitain ihan hyviä nyrkkisääntöjä imetystä varten ja onnistuttiin esittämään asiat siinä sävyssä, että ainakin itselle jäi hyvä mieli: tässä olisi joitain ideoita, ja näitä sitten joko noudattaa tai ei, sen mukaan, mikä sopii omaan tilanteeseen.Tosin se, että luennoitsija demonstroi tilannetta vauvanuken avulla, tuppasi taas lipsahtamaan vähän komiikan puolelle. Ja ehkä itse ihmettelin, että imetyksestä puhuttiin nyt mutta synnytyksestä ei vielä sanaakaan. Mutta oh well, tälle varmaan on joku selitys.

Kaiken kaikkiaan harmitti kun hyväkin informaatio onnistuttiin pilkkomaan tasaisesti aivan ihmeellisen pelleilyn joukkoon. Turhautumisen saattoi aistia myös muista paikallaolijoista; kyseinen sessio kesti kuitenkin noin kaksi tuntia, ja ihmiset olivat ottaneet töistä vapaata tämän takia. 

Ja ei, eihän tähän olisi mikään pakko osallistua. Mutta koska kyseessä oli ensimmäinen kerta ja itselle ensimmäinen lapsi, näin ihan tarkoituksenmukaisena käydä nyt edes katsomassa, millaista infoa valmennuksessa olisi saatavilla. Nyt tiedän.

Ja tokihan minä stand up –komiikkaa arvostan. Mutta täytyykö sitä nyt sentään verorahoilla tarjota? 

Miten ne sen tekevät?

Olen asunut Helsingissä kuusi vuotta. Sinä aikana olen usein ihaillut kantakaupungissa pyöriviä raskaana olevia naisia. 

Hienosti istuvia vaatteita, korkokenkiä, huolettomalla tavalla hyvännäköisiä kampauksia. Ja kirsikkana kakussa kauniisti kaartuva vatsakumpu. Olen ihaillut ja ajatellut, että tuolta minäkin sitten näyttäisin.

Kun neljäs raskauskuukausi lähestyy loppuaan, minulla on vain yksi kysymys: Miten ne sen tekevät?

Katson itseäni peilistä ja näytän muumilta. Tai korjataanpa: näytän muumilta, jolla on vähän vähemmän vartalonmuotoja. Talven toppatakki menee vielä nippa nappa mahan päältä kiinni, mutta pitää samalla huolta siitä, että koko vartalo muuttuu tasapaksuksi pötikäksi, jossa ei ole juuri laaksoa, ei kukkulaa. Paitsi pieni kukkula mahan kohdalla, mutta ei tarpeeksi iso taatakseen minulle istumapaikkaa ratikassa. 

Baskeri päässä näytän eksyneeltä taitelijalta, myssy päässä alkoholistilta. Kun ei niin ei.

Lisätään tähän äitiyshousut, joihin pääsin itse vaihtamaan viikolla 9. Koska perseeni on viime vuosina levinnyt kaikkiin ilmansuuntiin, ei ehkä pitäisi olla yllätys, että maha pullahti saman tien sen kokoiseksi, että sain pakata omat housut pois ja käydä kyselykierroksen läpi vastasynnyttäneiden kavereiden keskuudessa saadakseni päällepantavaa. 

(Ja tiedän tiedän, kirpparit ja nettikirpparit ovat täynnä äitiyshousuja ja muuta vastaavaa. Mutta siinä vaiheessa kun eletään ns. keskenmenoviikkoja, äitiysvaateostokset ahdistivat ajatuksenakin.)

No, nyt omistan yhdet päälle mahtuvat farkut ja muutamat varsinaiset äitiyshousut. Ovat muuten seksikkäitä kapistuksia. Jos kaadun talven liukkailla, tappelen henkeen ja vereen ambulanssimiehiä vastaan – minuahan ei viedä minnekään ennen kuin olen ehtinyt vaihtaa vaatteet. Joku raja.

Luojalle kiitos toppi-, tunika- ja neuletakkimuodista, jonka ansiosta vielä mennään omilla yläosilla. Kylmempinä päivinä tosin päällä on niin monta vaatekerrosta, että näytän lähinnä raskaasti ylipainoiselta. Edelleenkään ei siis sitä efektiä, mikä keskustaäitien pukeutumisessa näkyy.

Yhdessä lehtijutussa väitettiin kerran, että jos on korkokengät jalassa, tuntuu, että tukkakin on paremmin. Niin totta. Siksi kaipaankin korkkareiden mukanaan tuomaa (täysin valheellista) tunnetta siitä, että näytän modernilta city-ihmiseltä. Talven liukkaat, viime kevään nilkkaleikkaus sekä vartalon hitaasti muuttuvaan painopiste ovat kuitenkin sellainen yhdistelmä, että korkosaappaat ovat jääneet kaappiin. Pännii, mutta itsesuojeluvaisto menee tässä vaiheessa turhamaisuuden ohi.

Tosin lopputuloksena ovat matalakantaiset talvikengät, joihin edesmennyt mummonikin olisi ollut täysin tyytyväinen. Keskustan trendiäideillä näkee toinen toistaan makeampia matalakantaisia karvasaappaita, mutta aina kun olen ko. kenkiä kaupassa kokeillut, näytän Mikki Hiireltä, joka on pukeutunut lumimieheksi. 

Eli ei, en koe olevani erityisen ”hehkuva ja naisellinen” odottaja. (Kuka näitä sanapareja muuten vauvalehdissä oikein keksii?)

Viime viikolla yritin tehdä asialle jotain ja ajattelin, että jos ostaisin edes yhdet istuvat äitiyshousut ihan omalla rahalla. Menin H&M:n liikkeeseen ja tuijotin mykkänä äitiysvaaterekkejä. Jo silmämääräisesti osasin sanoa, että joustovyötäröllä tai ei, nämä kuteet on tehty nukeille. Sen enempää reiteni kuin takapuolenikaan eivät olisi mahtuneet edes isoimpaan kokoon. Pakenin raukkamaisesti paikalta ja laitoin kotona pyykkikoneen laulamaan. Niillä mennään, mitä on.

Ironista tässä on se, että mahani on (ilman toppatakkia) juuri sellainen pieni ja söpö kumpu, jollaista olisi ihan kiva näytellä. Kun kevät tästä etenee, on pieni mahdollisuus, että saan vaihtaa kevyempiin ja hauskemman näköisiin vaatteisiin, mutta siinä sivussa pötsi on luultavasti kasvanut niihin mittoihin, että säikähdän joka kerta peilin ohi kävellessäni. Silloin siis mahdollisuus näyttää seksikkäältä trendiäidiltä on joka tapauksessa ohi - mikäli se juna nyt koskaan tälle asemalle saapuikaan.

Eli palaan alun kysymykseeni: miten ne sen oikein tekevät? Onko kyse vain isosta harrastuneisuudesta, rahallisesta panostuksesta ja vaivannäöstä niin vaatteiden kuin muunkin habituksen suhteen? Vai ovatko nämä ihmiset vaan luonnostaan geeniarpajaisten voittajakaartia, jotka näyttävät hyviltä vaikka jätesäkissä?

Mikäli tunnette personal shopperin, joka kaipaa haastetta, käskekää ottaa yhteyttä.   

Vauva - suomi - vauva

Tervetuloa kielikeskuksen luentosarjalle vauva-suomi-vauva. Tänään käymme läpi perussanastoa erilaisille vauvatarvikkeille ja alan termistölle.

Heittoaisa

Lastenvaunuihin liittyvä ominaisuus.  90 prosenttia ostajista ei ymmärrä sen funktiota ja 99 prosenttia ei tule koskaan käyttämään sitä, mutta sillä saa kätevästi nostettua tuotteen hintaa jopa 20 prosenttia.

Rintakumi

Kumihärpäkkeet, jotka näyttävät Sea Lifen asukkailta ja tuntuvat paksulta kylmältä kondomilta, mutta siinä vaiheessa kun nännisi vuotavat verta, voi näistä olla apua imetyksessä. Imetysnatsit tietenkin pitävät näitä paholaisen keksintönä, luultavasti ne vähentävät kokemuksen autenttisuutta liikaa. Jos pistät miehesi ostamaan kyseisiä tuotteita, pyydä häntä kertomaan kassaneidille, että ne ovat miehen omaksi iloksi.

Perhevalmennus

Komediakerho. Joukossa hyvääkin informaatiota.

Rintapumppu

Paras ystäväsi lapsen ruokkimisen kanssa ja paras tapa varmistaa, että beibsenin isä kokee tissiyliannostuksen. Kun toisessa rinnassa roikkuu vauva ja toisessa rintapumppu, voi olla, että isukista tulee aika nopeasti peppumiehiä.

Oma aika

Jotakin, mitä täytyisi tässä ennen lapsen syntymää viettää hirvittävän aktiivsesti. Sisältää odotusaikana niin sanotun ”vieläehtiivieläehtii”-vaiheen, jolloin tuleva äiti juoksee helma hampaissa oopperassa, elokuvissa, stand up-komedianäytöksissä, teatterissa ja klassisen musiikin konserteissa, koska kohta ei enää voi. Mitä siitä, jos edellisestä oopperakäynnistä on kulunut kymmenen vuotta etkä pidä oopperasta muutenkaan, nyt sinne pitää äkkiä päästä. Synnytyksen jälkeen vieläehtii –aika edustaa omaa aikaa, eli varmistaa, että äiti haikailee jotakin, mitä ei oikeastaan ollut olemassa kuin muutaman viikon.

Vauvapalstat

Netissä toimivia käärmeenpesiä. Jos äitiys on muuten liian helpon oloista, kannattaa käydä täällä hakemassa vähän pohjakosketusta.

Doppler-mittari

Geiger-mittari, jolla kuunnellaan neuvolassa sydänääniä. Näitä saa kuulemma myös tilattua kotiin, minkä neuvolan tädin mukaan noin sata prosenttia hänen asiakkaistaan on tehnytkin. Näillä ihmisillä ei vissiin ole kotona äänentoistolaitteita tai muuten on virikkeet vähissä, koska haluavat kuunnella tykytystä iltakaudet.

Kääntöhihat

Vauvan bodyn hihansuiden special feature, jonka avulla varmistellaan, ettei vastasyntynyt raavi itseään. Jos kääntöhihabody jäi ostamatta, voit myös ottaa käyttöön pari numeroa liian isot vaatteet ja tikata hihansuut kiinni. Bonuksena mukava pakkopaita-mielikuva.

Raskausviikot 42 + 2

Olet ollut raskaana ihan perkeleen pitkään.

Napatynkä

Ipanaattorin napanuoran katkaisusta jäänyt matkamuisto. Ensikäden tietojen mukaan haisee kuin myrkky, eli evolutiivinen tarkoitus lienee kovettaa vanhempia tulevien kuukausien tai vuosien vaipparumbaan. Vaihtoehtoisesti voit tiputtaa tämän vahingossa vauvanpyykin mukaan pyykkikoneeseen ja saat tulokseksi hajuttoman nahkapalleron.

Luomysynnytys

Kannattava vaihtoehto ainoastaan, jos mukula syntyy maailmaan kahdessakymmenessä minuutissa.

Ristiäiset

Tapahtuma, jonka ruokapuoli ja kaikki mahdolliset muutkin käytännön järjestelyt kannattaa kokeneempien mukaan ulkoistaa joko innokkaille sukulaisille tai alan ammattilaisille. Tätähän suorittamiseen taipuvaiset äidit eivät tee ja tuloksena on riemullisia hetkiä kaikille asianosaisille.

Kiitos osallistumisestasi, luentosarjamme jatkuu epämääräisessä tulevaisuudessa.

Ettehän te nyt vain yhtä hanki?

Yleinen olettamus on, että kun ihminen hankkii lapsen, lapselle hankitaan jossain vaiheessa sisarus. 

Itselläni on kaksi sisarusta ja elämä olisi ollut huomattavasti tyhjempää ilman heitä. Olen iloinen, että vanhempani latoivat kolme lasta. Se ei tarkoita, että haluaisin välttämättä samaa.

Olen pitänyt raskaana olosta toistaiseksi niin vähän, että en itke koko yötä, jos kokemus jää ainutkertaiseksi. Ajatus siitä, että joutuisin käymään tämän saman kamaluuden läpi niin, että puntissa roikkuisi taapero, saa maastapaon tuntumaan aika hyvältä vaihtoehdolta. Jos taas haluaisimme toisen lapsen ja mukuloille ison ikäeron, meillä tulee oma ikä vastaan.

Voi siis olla, että meillä lapsiluku jää yhteen. Voi olla, että mieli muuttuu. Jos muuttuu, olen oikein iloinen. Jos ei muutu, tulen kuulumaan siihen äitien paaria-luokkaan, joka hankkii maailmaan vain yhden lapsen. Täytyy sitten elää senkin asian kanssa.

Perinteisessä Pupu Tupuna –maailmassahan jokaisessa perheessä on vähintään kaksi lasta, mieluiten tyttö ja poika. Yllätyn kuitenkin aina kun tajuan, miten tiukassa tämä stereotypia yhä istuu.

Yhden tai kahden aikuisen taloutta ei ajatella perheenä ja yhden lapsen perhettä tunnutaan pitävän jotenkin vajavaisena tai puutteellisena. Sisäänrakennettuna tuntuu olevan ajatus, että yhden lapsen hankkineet nyt eivät vaan ole Oikea Perhe.

Toinen asia, mihin törmää yhä vielä, on jonkinlainen oletus ainoiden lapsien sisäänkirjoitetusta itsekeskeisyydestä. Ikään kuin jokainen ainoana lapsena kasvanut olisi automaattisesti itsekäs paska, joka ei osaa jakaa asioita eikä ole sosiaalinen.

Tuttavapiiriini kuuluu paljonkin nyttemmin aikuisia ainoita lapsia. Vastaani on tullut tilanteita, joissa olen ajatellut, että tuo suhtautuminen kertoo siitä, että kyseessä on perheensä ainokainen. Mutta tuskin yhtään sen enempää kuin on niitä tilanteita, joissa itse käyttäydyn kuin tyypillinen kolmelapsisen perheen kuopus. 

Ainoita lapsia leimataan ihmeen avoimesti, vaikka mielestäni se, missä kohtaa sisarussarjaa sattuu syntymään, määrittää ihmistä aivan yhtä paljon ja usein enemmänkin kuin ainoan lapsen rooli.  Ja lapsuusajan roolit istuvat yllättävän tiukassa.

Itse olen erinomainen esimerkki siitä, millainen kuopuksesta tulee – hyvässä ja pahassa. Perheen pienimpänä ja puheliaimpana sain nenilleni tilanteissa, joista isommat sisarukset selvisivät helpommalla. Toisaalta sain hirveän määrän asioita helpommalla, koska pari isompaa kersaa oli jo tapellut näistä vanhempien kanssa. Plus- ja miinuspuolia lienee aika tasaisesti.

Mitä tulee ainoiden lapsien sosiaalisuuteen, en lähtisi siitäkään vetämään mitään johtopäätöksiä. Itse olin kersana ja kahden sisaruksen kanssa eläessä todella epäsosiaalinen mukula – vietin noin viisi vuotta lapsuudestani kertomalla satuja seinille. Asia alkoi muuttua ja kavereiden seura kelvata kun ikää kertyi ja tätä nykyä ollaan tilanteessa, jossa mies haluaisi, että työstäisin sosiaalisesta ringistäni jonkinlaisen kuvitetun excel-taulukon, jotta hänkin pysyisi perässä. Ehkä pitäisi koostaa sellainen.

Minusta on hienoa, että ihmiset hankkivat useamman lapsen. Uskon, että sisaruksista on parhaimmillaan toisilleen paljon tukea elämässä. Lähinnä olen ihmeissäni siitä, miksi yhtä lasta haluavia ihmetellään tai miksi se on niin kummallinen valinta – lähes yhtä kummallinen kuin se, jos ei halua lapsia ollenkaan.

Omalla kohdallani voin myöntää suoraan, että olen myös mukavuudenhaluinen laiskiainen. Yhden lapsen vanhempien elämä näyttää omiin silmiini mukavammalta kuin useamman lapsen perheiden. Uskon, että yhden mukulan kanssa olisi helpompaa viettää sellaista elämää, joka olisi minun näköistäni. Itsekästä, kyllä, mutta heittäydyinpä edes rehelliseksi.

Lisäksi en oikeasti haluaisi altistaa alaikäistä omalle seuralleni, jos olisin toisen kerran raskaana. Esikoinen viettäisi käytännössä vuoden elämästään otuksen kanssa, joka on puoliksi perseeseen ammuttu karhu ja puoliksi mastodontti, kokien välillä transformaation itkijänaiseksi. Ensin yhdeksän kuukautta tätä ja sitten x kuukautta imetystä itkevän sinappitykin kanssa. Hienoa. Miestäkin käy jo sääliksi, saati sitten, jos kuvioissa olisi lapsi, joka ei ole vapaaehtoisesti valinnut minua asuinkumppanikseen.

Tällä hetkellä siis yksi vaikuttaa oikein hyvältä lukemalta. Onpahan lapsukaisella sitten myöhemmin jotain, mistä avautua terapeutille. Kun hirviömäiset vanhemmat eivät edes suostuneet tekemään hänelle sisaruksia.

Tavaraosastolta päivää

Yksi iso hyvä puoli siinä on, että rupeaa pusaamaan lasta kolmevitosena, oman sisarussarjansa ja kaveriporukkansa hännänhuippuna. Vauvavuoden tavaroiden hankkimisesta tulee nimittäin melko helppoa. 

Prosessiin kuuluu kaksi vaihetta.

1. Avaa ovet ja ikkunat.

2. Katso, kuinka kamaa alkaa lentää sisään.

Toistaiseksi meille on tarjolla kolmet vaunut, kolme turvaistuinta, vaatteita, äitiysvaatteita, puklurättejä, kestovaippoja, pinnasänky, kantoreppu, hoitopöytä ja sen alusta, jaloilla seisova kylpyamme ja luultavasti muutama muukin tavara, jotka olen jo unohtanut. Sikiöllä on tällä hetkellä mittaa kaksitoista senttiä.

Olen suhtautunut tähän tavaratulvaan pelastusarmeijalaisittain, kiittänyt ja ilmoittanut, että otamme vastaan. Olen myös oikeasti rajattoman kiitollinen jokaisesta tavarasta, jonka saamme tutuilta.

Kyse ei ole ainoastaan taloudellisesta säästöstä, joka sekin on huomattava. Ennen kaikkea kyse on siitä, että tavaroiden mukana saamme jotain tietämystä, mikä on kavereilla toiminut vauvavuoden aikana: mille tavaralle ja asialle oli käyttöä, mikä oli turhake, mitä kannattaa muistaa. Toivon, että tämä tavaratulva pelastaa minut hankkimasta mitään ihan täysiä älyttömyyksiä, tai ainakaan kovin montaa älyttömyyttä. Parhaimmillaan jokin tuote on kavereilla ollut käytössä useamman lapsen kanssa, ja se antaa jo itselleni hyvää fiilistä siitä, että kannattaa ainakin kokeilla, josko toimisi meilläkin. 

Samalla kuitenkin ihmettelen, miten asuntomme mahtaa venyä tähän elämänmuutokseen. Minä omistan paljon kirjoja ja astioita ja mieheni on muuten vain hamsteri; niinpä lisäsäilytystilan tuottaminen on ollut jo pitkään harrastukseni.

Nyt asuntoon pitäisi mahtua vielä yksi kappale immeisiä ja sen tavarat.  Ja jokainen vauvavaiheen tavara tuntuu olevan mallia ”mökkyrä”; epämääräisen muotoinen, kokoinen ja näköinen kompleksi, joka ei mahdu mihinkään. Ei tunnu erikoisen houkuttelevalta, myönnän.

Suhde tavaroihin on muutenkin nykyään jotenkin ongelmallinen, ei välttämättä minulla, mutta yleisesti. Tavarasta puhutaan todella paljon ja usein jotenkin tuomitsevaan sävyyn. Personal organizereiden koulukunta luukuttaa ahkerasti näkemystä siitä, kuinka liika tavara vie energiaa ja tekee onnettomaksi.

Samalla tuntuu, että ihmisillä on vähän perspektiivi hukassa asian kanssa. Mietin vain, onko ihmisten stressi tavarasta enemmän ulkoa tulevaa kuin sisältä tulevaa. Jos tavaran aiheuttamasta stressistä ei vaahdottaisi, olisiko sitä olemassa, ainakaan yhtä paljoa kuin nyt? Kun useimmille meistä tavara kuitenkin on vain tavaraa.

Monesti kuulee sanottavan, että ylimääräinen tavara tulee kalliiksi, kun sitä varten pitää hankkia lisää säilytystilaa. Jos näin on, tavaraa on toki liikaa. Mutta tämä nyt taitaa kuitenkin olla lähinnä kaupungeissa asuvien ongelma; esimerkiksi omakotitaloasujilla säilytystilaa on huomattavasti enemmän, samoin tarpeita erilaisille tavaroille voi olla aika lailla enemmän. Me olemme tavaran takia hankkineet irtokaappeja ja lipastoja, erityisesti silloin, kun asuimme miehen kanssa vuoden yksiössä. Mutta olen kyllä oikeasti sitä mieltä, että olemme tehneet paljon kalliimpia ja paljon turhempia investointeja muihin asioihin vuosien varrella kuin nuo säilytysratkaisut, joista osa on sitten myyty eteenpäin, osa taas seurannut mukana jopa vuosia.

Ihailen itse ihmisiä, jotka elävät hyvin vähällä tavaralla. Pyrin kierrättämään varsinkin vaatteita ja kenkiä ahkerasti (eläköön Pelastusarmeijan joulupata!), käyn säännöllisin väliajoin läpi kirjahyllyt ja paperikansiot ja pistän kamaa kierrätyskekukseen, silppuriin tai  mökillä takkaan. Silti tavaraa voisi olla paljon vähemmän meilläkin, ja kuten huomaatte, myös suosiolla myönnän sen.

En siis sinänsä vastusta minimalistista suhtautumista tavaraan, mielestäni se on hyvä juttu jo ihan ekologisuuden kannalta ja ylimääräisen shoppailun hillitsemiseksi. Sen sijaan vastustan sitä, että tavaran vähyydestä tehdään hyvän elämän mittari ja että jokaisella on oikeus kommentoida toisten kotia tyyliin "Kamala  kun teillä on paljon tätä tavaraa!". Kun se nyt on taas vähän niin kuin jokaisen oma ja henkilökohtainen valinta, kuinka ison tavaramäärän kanssa haluaa elää. Edellyttäen tietenkin, ettei kotona kukaan toinen kärsi tavaramassasta kohtuuttomasti. 

Mitä tulee vauva-ajan tavaroihin, tässä on vielä yksi syy, miksi olen onnellinen jokaisesta tutuilta saatavasta tuotteesta: kierrätyskynnys pysyy pienenä. Jos jotain on saanut ilmaiseksi tai pienellä rahalla, on eri asia lykätä se kierrätyskeskukseen kuin luopua tuhannen euron vaunuista noin vain.

Silti, asunnon täyttyminen uudenlaisista tavaroista ahdistaa hieman. Onneksi sentään parina ekana vuonna tenavalla ei tule olemaan mielipidettä siitä, mitä kaikkea pidetään ja mitä laitetaan kiertoon. Olen nimittäin synkeän varma, että lapsi perii nämä geenit isältään ja viimeistään kolmevuotiaana kitisee jokaista siivous-, kierrätys- ja poistoyritystä vastaan.

Meistä tulee siis lopulta se amerikkalaisten hoarder-sarjojen perhe, jonka kotona ei näy lattiaa ollenkaan. Oi riemua.

Äitiystyöhaastattelu

Kun kirjoitin luontoäidin suunnittelun puutteesta, eräs kaverini kommentoi, että äitiyden CV:tä ei tosiaan tässä hommassa paljoa kysellä. 

Jäin miettimään, olisiko oma äitiysCV:ni lainkaan ajan tasalla. Tai millainen yleensä olisi työhaastattelu, jossa kartoitettaisiin, annetaanko lupa hedelmöityä?

Tervetuloa nyt tänne äitiystyöhaastatteluun. Saimme sinun hakemuksesi.

Kiitos. Kiva oli saada haastattelukutsu.

No niin. Ensinnäkin, sinun hakemuksesi oli vähän ympäripyöreä. Se oli vähällä hukkua tänne näiden muiden hakemusten joukkoon.

(Nielaisen.) 

 Joo, kun mä tavallaan ajattelin, että jos se hukkuu sinne hakemuspinoon vielä ainakin vuodeksi, niin se olisi niin kuin ihan ok. Mä vähän luulin, että nää käsittelyjonot on pidemmät.

Hmm. Vai sillä tavalla. No mutta haluatko sä sitten tämän työpaikan?

Juu, totta kai. Tavallaan. Kai. Tai siis, se kuinka hyvin viihtyy, niin senhän näkee vasta sitten kun on ollut vähän aikaa duunissa, vai kuinka?

Just. Mutta kerropa nyt vähän itsestäsi ja kiinnostuksen kohteistasi.

Mä, tota, tykkään matkustaa. Yleensä yksin. Ja sellaisiin ei-perhelomakohteisiin. Niin kuin esimerkiksi Vietnam ja Kiina oli tosi hyvä reppuselkäreissukohteita. Japanissa oli retkeilymajassa sellaisia peukalonpään kokoisia torakoita ja Etelä-Afrikassa oli ihan mielettömän kaunista.

Okei… Onko sulla jotain aiempaa kokemusta lapsista ja lapsenhoidosta?

Ööö, mä olin au pairina vuonna 1997, lasketaanko se? Ne muksut on kaikki vielä hengissä ja puhuu mulle.

Ja oletko sen jälkeen ollut vaikka lapsenvahtina kertaakaan?

Kerran. Veljen lapsille. Pari vuotta sitten.

Hienoa, mites se meni?

No se meni niin, että mun veli halusi lähteä yhdelle keikalle, joten se pyysi mut heille, laittoi lapset nukkumaan ja lähti ja mä jäin sitten sohvalle katsomaan telkkaria. Laitoin kännykän äänettömälle ja nukahdin siihen. Ihan tosi kivasti siis meni.

Hmm. Miten sä kuvailisit sun vahvuuksia äitinä?

Mä olen hirveän organisointikykyinen ja pystyn tekemään paljon asioita yhtä aikaa. Mä siedän sotkua paljon paremmin kuin seitsemän vuotta sitten, koska silloin tapasin nykyisen mieheni, joka on sitä lajia, että kun se kävelee huoneen poikki, huone räjähtää sen ympärillä. Ja jos mä en saa työpäivän tai urheilusuorituksen jälkeen ruokaa puolessa tunnissa, musta tulee täysi raivohullu.

Ai. Miten sä näet, että tämä viimeinen on positiivinen asia?

Mä saan ruoan pöytään puolessa tunnissa, satoi tai paistoi, vaikka jääkaapissa olisi pelkkä valo. Ja mä osaan leipoa kakkuja, joiden taikinan ehtii hyvin sekoittaa Criminal Mindsin mainoskatkolla.

Entä mitkä sä näkisit sun heikkouksina tässä ammatissa?

Mä olen superlyhytpinnainen, asioiden pitää tapahtua hetihetiheti ja mun tavalla. Mä olen erinomainen työllistämään talkooväkeä mutta hyvin huono ottamaan neuvoja vastaan, jos ne tulee ylhäältä alaspäin. Ja lapset on mun mielestä vähän rasittavia.

(Haastattelija katsoo silmälasiensa yli. Hermostun.)

     

      Mutta siis tarkoitan tuon viimeisen ihan silleen tosi rakentavasti. Ja kaikki sanoo, että oman lapsen kanssa on eri juttu. Eli senhän täytyy pitää paikkaansa. Pitäähän se paikkansa?

No niin. Jos nyt saisit tämän työpaikan, olisiko tulokkaan sukupuolella väliä?

Ihan sama, kunhan on terve tyttö.

Mitenkäs pian sä olisit valmis aloittamaan, jos sä saisit tämän työpaikan?

-          Mä siis tosiaan luulin että tää rekrytointiprosessi olisi vähän pitempi, eli mielelläni aloittaisin vasta vähän ajan kuluttua. Kun olisi tuo Jordania vielä käymättä. Ja Balille pitäisi päästä. Ja ehkä Marokkoon. Ja Hongkongiin sikäläiseksi uudeksi vuodeksi. Mutta siis totta kai olen hirveän motivoitunut ottamaan tämän paikan vastaan.

No niin, eiköhän tämä ollut tässä. Kiitoksia käynnistä, me olemme yhteydessä sitten, kun tämä prosessi on käynyt tarpeelliset portaat läpi.

Mitäs veikkaatte, olisinkohan saanut paikan, jos tällainen haastattelu olisi järjestetty?