Kirsi Piha kirjoitti Hesarin blogissa harvinaisen hyvästä
aiheesta. Hän pohti, osaammeko iloita siitä, että toisella menee hyvin.
Pihan mukaan useimmat ihmiset ovat hyviä tukemaan ystävää ja
puolisoa, kun toisella on vastoinkäymisiä. Mutta entä jos kumppanin tai kaverin
elämä onkin nosteessa, osaako silloin olla myös läsnä ja mukana? Vai pilaako kateus kaiken?
Hirvittävän hyvä kysymys, ja erityisen relevantti silloin,
kun puhutaan lapsista, odottamisesta ja vanhemmuuteen liittyvistä kysymyksistä.
Erään ystäväni esikoinen oli klassinen ns. helppo vauva –
söi hyvin, nukkui hyvin, oli valveillaoloaikansa suurimmaksi osaksi hyvällä tuulella
ja sopeutui joustavasti uusiin tilanteisiin. Ystävättäreni totesi, että tämä
teki omalla tavallaan vaikeaksi kontaktien solmimisen toisten äitien kanssa;
hän ei kehdannut aina edes sanoa ääneen, miten helppoa vauva-aika oli. Se
kuulemma tuntui asian hieromiselta toisten naamaan.
Ymmärrän täysin, miksi ystäväni koki näin. Ja samalla se on
mielestäni valtavan surullista.
Jos puhutaan lasten saamiseen ja vanhemmuuteen liittyvistä
asioista, ihmiset ovat hyvinkin valmiita olemaan onnellisia toisen puolesta,
jos tämä itse suhtautuu tilanteensa helppouteen silkkana hyvänä onnena.
Sen sijaan kuraa alkaa lentää, jos vanhempi on sitä mieltä,
että on itse pystynyt vaikuttamaan siihen, että asiat ovat helppoja.
Tämähän aiheuttaa sitten kireän tilanteen poikineen. Tuskin
missään muussa aihepiirissä ollaan yhtä valmiita vetämään johtopäätöksiä
suuntaan tai toiseen siitä, mikä on omaa ansiota ja mikä ei.
Koulukunnat ovat kaivaneet tiukat poteronsa. On niitä,
joiden mielestä kaikki ongelmat, alkaen allergioista ja koliikista, ovat
vanhempien aiheuttamia. On niitä, joiden mielestä kaikki ja aivan kaikki
riippuu lapsen luonteesta eikä vanhempien tekemisillä ole juuri vaikutusta. Ja on
kaikkea tältä väliltä.
Minulla ei ole lasta eli minulla ei ole asiaan kokemuksen
antamaa mielipidettä. En osaa sanoa, saavatko rennot vanhemmat perustyytyväisiä
vauvoja vai saavatko perustyytyväiset vauvat aikaan rentoja vanhempia.
Rehellisyyden nimissä, huomaan kuitenkin ärsyyntyväni jo nyt
siitä, jos joku vihjaa omien lastensa olevan niin hyväkäytöksisiä/hyvin
nukkuvia/ helppoja, koska hän itse on hyvä ja johdonmukainen vanhempi. En
väitä, etteikö sillä olisi vaikutusta, totta kai sillä on. Mutta kuvioon
vaikuttavat myös aika monet muut tekijät.
Itse tunnen joukoittain ihmisiä, jotka kaikilla minun
tuntemillani mittareilla ovat erinomaisia vanhempia, ja lasten kanssa on silti
haasteita. Kun nämä ihmisenalut nyt eivät sitten kuitenkaan ole robotteja,
joita voi ohjailla sen mukaan, miten hyvin osaa käytellä opaskirjaa.
Olen huomannut myös reagoivani juuri nyt suhteettoman voimakkaasti
näkemyksiin, joiden mukaan raskaus on saatu alulle helposti, koska vanhemmat
nyt vain ovat itsestään huolta pitäviä, terveitä ja laskutaitoisia ihmisiä. Kun
tiedän, miten vaikeaa aika monelle tutulle on lapsen saaminen ollut ja kun itse
pidän omaa raskauttani semisti epäreiluna osoituksena luontoäidin
geeniarpajaisten random-luonteesta, kiukustun nollasta sataan jos helposti
lapsen alulle saaneet ihmiset eivät tajua omaa onnekkuuttaan. Mikä on sinänsä
täysin epäloogista – hittoako se minulle kuuluu, kuinka onnekkaiksi tai
onnettomiksi ihmiset itsensä kokevat asian äärellä. Mutta näköjään tämä juttu
vain nyt menee ihon alle.
Uskoisin, että ihmiset osaavat vanhemmuuteen
liittyvissä asioissa olla onnellisia toistensa puolesta, mutta vain jos
omahyväisyys ei haise nenään liian pahasti. Jos vanhempi sanoo olevansa onnellinen ja
helpottunut siitä, miten hyvin kaikki on mennyt, on useimpien helppo sympatiseerata
tätä. Jos taas vanhemman asenteessa haiskahtaa omahyväisyys, aika moni on
valmis toivomaan hänelle toiseksi lapseksi koliikista kärsivää raivopalloa.
Ehkä hyvä vanhemmuus on jotakin, mistä ei saa antaa
itsearviota. Kiitoksen tässä asiassa pitää vain tulla ulkopuolelta; jonkun muun
pitää kehua hyväksi vanhemmaksi ja antaa tunnustusta.
Oma teoriani on, että omilla tavoilla voi vaikuttaa arjen
yleiseen sujuvuuteen, mutta lapsen luonnetta ei niin vain käpälöidä. Eikä
mielestäni vanhempien tarvitse nöyristellä, vaan saa olla aidosti onnellinen
arjestaan ja lapsestaan, ja myös siitä, jos kaikki on mennyt hyvin.
Mutta jos haluaa toisten olevan onnellinen puolestaan, täytyy oman asenteen olla kohdillaan. Silloin on
ehkä syytä myös ottaa huomioon ja sanoa ääneen se mahdollisuus, että onpa sitä
vain säkä käynyt ja itse ollut onnekas, kun palikat ovat kohdallaan.
