Pitäisikö harrastaa raskaana olemista?

Eräs tuttavani ehdotti pari viikkoa sitten, että osallistuisin bailamama-tunnille. Meinasin tempaista vichyvedet nenääni. Ehdottaja tiesi, miten vähän innostun ryhmäliikunnasta, joten tämä oli epäilemättä se reaktio, mihin hän pyrki. Pointsit siitä.

Silti, keskustelu pisti miettimään, mitä kaikkea raskaana oleville on tarjolla. Sitä ei nimittäin ole ihan vähän.

Liikuntakeskukset ovat keksineet odottajat yhtenä kohderyhmänä, ja se on ihan hyvä juttu; nopeallakin google-haulla kun raskausajan liikunnasta löytyy niin hirveä määrä tietoa, että sille suolle kyllä eksyy. Voisin siis valita kaikenlaisia liikuntamuotoja sen perusteella, että olen raskaana. Jotenkin se tuntuu omituiselta, mutta mikäpä minä olen sanomaan, olen käynyt ryhmäliikunnassa edellisen kerran vapaaehtoisesti vuonna 2003 ja sitä ennen lukioaikana. Joka tämän omakseen kokee, hyvä heille.

Ainakin kaksi vauvavaiheessa olevaa kaveriani on patistellut minua liittymään nettiryhmään, jossa on samassa kuussa synnyttäviä äitejä. Juu en. En ole koskaan käynyt edes nettitreffeillä, nytkö pitäisi sitten sopia nettideittejä muutaman kymmenen ihmisen kanssa? Ehkä olen ennakkoluuloinen, mutta jotenkin ajatus tutustumisesta jo etukäteen uusiin ihmisiin vain sillä perusteella, että vyötärömme kasvavat suunnilleen samaa tahtia, tuntuu aika vieraalta.

Sitten voisin tietysti alkaa harrastaa vauvasisustamista. Kaikilla muilla tuntuvat lastenhuoneet olevan mahtiprojekti. Meillä tulevan lastenhuoneen toistaiseksi näkyvin special feature on miehen tenniskassi. Mistä hemmetistä sillekin paikka löydetään kun lapsen tavarat pitäisi tuonne mahduttaa, en tiedä.

Yksi harrastamisen laji on totta kai tämä informaatiotulva. Jos haluaisin, voisin viettää kaiken vapaa-aikani lukemalla paitsi erilaisia kasvatusoppaita, myös netin vauvalehtien sivustoja, infopalstoja, hyviä ideoita miten saada vastasyntyneelle terveet hampaat ja ohjeita, kuinka imetys saadaan onnistumaan. Lisätään tähän erilaiset mammablogit ja äitien keskustelupalstat, niin pikkuhiljaa voisin varmaan jättäytyä virkavapaalle töistä, mikäli haluaisin perehtyä kaikkeen infoon täydellisesti. (En todellakaan halua. Joku itsesuojeluvaisto minullakin.)

Jos raskautta voi harrastaa täysipäiväisesti, silloin vasta tahti kiihtyy kun lapsi tulee maailmaan. Kun silmäisee KaksPlussaa tai Vauva-lehteä, vauvan vanhemmat tuntuvat harrastavan liinailua, sormiruokailua, kestovaippailua ja hitto tietää mitä kaikkea.

En tiedä mitä se kertoo yhteiskunnastamme, että raskaana olemisen tai myöhemmin vauva-ajan ympärille voi rakentaa kokonaisen elämän - harrastukset, kaveriporukan, kiinnostuksen kohteet. Jos jokin toinen asia valloittaa maailman yhtä kokonaisvaltaisesti, se aiheuttaa silmien pyöritystä. Vai mitä sanotte aikuisista ihmisistä, joiden kotona on kokonainen huone uhrattu Arsenalin pelikamoille? 

Toki lapsen saaminen on kokonaisvaltainen asia. Silti, aika paljon kaikennäköistä ylimääräistä tuntuu olevan tyrkyllä. Ystävämme markkinavoimat ovat varmaan tässä asiassa olleet hyvin hereillä.

Minä olen raskaana, en halua enää harrastaa sitä. Juuri nyt tuntuisi todella keinotekoiselta alkaa rakentaa omaa sosiaalista elämääni ja tekemistäni sen ympärille, että vatsani kasvaa.

Toistaiseksi myös tuntuu aika vieraalta, että alkaisin synnytyksen jälkeen haalia harrastuksia vauvatekemisen ympärille. Muskareita, vauvauinteja ja muuta tohinaa tuntuu kyllä piisaavan, mutta kun vauva ei näitä aktiviteetteja vielä tarvitse. Ne ovat siis lähinnä äideille suunnattuja. Ja jotenkin osaisin kuvitella, että itse motivoituisin enemmän siitä, että voisin käydä vauvan kanssa kahvilla tai ulkoilemassa kuin mennä viettämään aikaa paikkaan, jossa on kolmesataa muuta vauvaa.

Mutta voihan olla, että mieli muuttuu. Epäilemättä siinä vaiheessa, kun nyytti on maailmassa, kasvaa myös motivaatio tutustua muiden samanikäisten vanhempiin ja saada jonkinlaista vertailukohtaa omalle tilanteelle. 

Kuitenkin, jos lapsukainen on harrastavaa sorttia, voi edessä olla monta vuotta, jolloin oma elämä aikatauluttuu lapsen harrastusten ympärille; aika paljon sitä kolmen koon harrastustoimintaa (kuljeta, kannusta, kustanna) tuntuu vanhemmilla olevan. 

Joten kun beibsen on vielä niin sanotusti inessiivissä, onko nyt jo pakko? Voisinko vielä tässä vaiheessa tyytyä järjestämään mökkiviikonvaihteita kavereiden kanssa ja olla harrastamatta raskaana olemista?

Kenties minut löytää ensi vuonna tähän aikaan aikatauluttamasta menojani vauvamuskareiden ympärille. Jos niin tapahtuu, niin olkoon.

Mutta siinä vaiheessa kun päivitän ensimmäistä kertaa facebookiin lapsenkakka-aiheisen päivityksen, saa tulla pesäpallomailan kanssa kertomaan, että harrastaminen on mennyt liian pitkälle. 

Minulla on oikeus surra

Ihmisen elämässä on jännittävä määrä vaikeita asioita, jotka voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään: on ne asiat, joita saa surra ja ne asiat, joita ei saa surra.

Jos joku kuolee, on oikeus surra. Jos parisuhde päättyy, on oikeus surra. Jos kotitalo palaa, on oikeus surra.

Jos taas elämääsi tulee isohko muutos, jonka olet itse valinnut, sinulla ei ole oikeutta surra.

Hyvä esimerkki tästä suremisteoriasta oli itsellä ensimmäinen työpaikkani. Olin hilpeä opiskelija pyöreät seitsemän vuotta. Hengasin erilaisissa opiskelija- ja järjestöriennoissa, minulla oli vilkas sosiaalinen elämä ja erilaisia ulkoilmaharrastuksia. 

Kun pääsin töihin, elämä muuttui aika paljon. Töissä olin kahdeksan tuntia päivässä sisätiloissa ja duunien kanssa pääsin kirkkaasti epämukavuusalueelleni. Kehityin ja tykkäsin työstäni, mutta muutos oli iso, olin valtavasta motivaatiosta huolimatta todella uuvuksissa.

Kun joku tuttu, erityisesti vanhempi sellainen, kysyi, miten uudessa työssä meni, tein sen virheen, että vastasin rehellisesti. Kerroin, että tykkään kyllä olla töissä, mutta samalla elämänmuutos ottaa koville: olen koko ajan väsynyt ja muutos on ollut rankka.

Sainko sympatiaa? No, arvatkaa huviksenne. Yleisin reaktio oli vino hymy ja vastaus ”Tervetuloa aikuisten maailmaan.”. Toinen vaihtoehto oli moittiva kommentti ”Olisit kiitollinen, että sinulla on töitä!”.

Minä olin kirkkaasti tietoinen siitä, kuinka onnekas olin, kun olin saanut töitä. Ja sittenkin olen edelleen sitä mieltä, että väsymys ja uupumus olivat aika normaali reaktio ja minulla olisi ollut oikeus saada tukea isossa elämänmuutoksessa.

Kun tikussa näkyy plussa, huomaan olevani samassa kadotuksessa. Elämä on muuttumassa, moni asia jää ainakin muutamaksi vuodeksi nyt hyllylle.

Mutta tätä elämänmuutosta ei saisi surra eikä sitä saisi käsitellä. Koska kyllähän se nyt vain on niin hienoa tuo lapsen saaminen, ettei millään muulla vissiin saisi olla mitään merkitystä.

Olen ehtinyt olla kymmenen vuotta työelämässä ja noin viisitoista vuotta olen viettänyt suhteellisen aktiivista reppuselkäreissaajan elämää. Aika monta vuotta sujui niin, että vietin ulkomailla erilaisilla reissuilla noin kolmanneksen vuodesta, joka vuosi. Ennen raskausuutista olin kuluneen vuoden aikana ehtinyt käydä Kuubassa, Uudessa-Seelannissa, Etelä-Afrikassa, Intiassa sekä neljässä Euroopan maassa eri mittaisilla reissuilla. Normivuosi.

Viimeiset kymmenen vuotta olen saanut myös töissä kehittyä, olen saanut lisää vastuuta ja haasteellisempia tehtäviä. Vaikka työelämä välillä potkii päähän korkosaappaat jalassa, olen ollut isoimman osan ajasta motivoitunut ja nauttinut työelämän hyvistä puolista.

Kun maha alkaa kasvaa, joudun siis luopumaan muutamasta muustakin asiasta kuin sutjakasta vyötäröstä. (Okei, ei se nyt ollut niin sutjakka alun alkaenkaan, mutta koetan aktiivisesti olla ajattelematta sitä.)

Olen saanut viettää itsenäisen aikuisen ihmisen elämää ja nyt tiedän, että ensi kesästä eteenpäin tilanne on toinen. Tiedän, että kaikesta ei tarvitse luopua ja lapsen kanssakin voi rakentaa oman näköistä elämää. Ja uskon kyllä, että lapsen saaminen on niin iso juttu, että se painii eri kategoriassa aikaisempiin kokemuksiin verrattuna, olivatpa ne millaisia tahansa. Mutta tiedän myös, että elämä muuttuu aika isosti ja myös haluan, että asiat ja arvot muuttuvat.

Onko sitten niin kohtuutonta, että tässä vaiheessa, kun sintillä on mittaa se kymmenen senttimetriä, haluan ja aion viettää myös suruaikaa? Miettiä ja käydä läpi, millaista aikuisen ihmisen elämää olen tähän asti viettänyt ja tehdä pientä luopumistyötä jo etukäteen sen eteen, että elämä muuttuu ja itsekin tulen muuttumaan. Rehellisesti, onko se niin kamalaa jos haluan nyt rypeä ja puhua ihan niistä triviaaleista asioista, jotka huolestuttavat ja joista luopuminen pelottaa? Kun kuitenkin jokainen, joka viitsii kysyä, tietää, että tämä mukula on hyvin tervetullut.

Kun ensisynnyttäjien keski-ikä Suomessa huitelee kolmenkympin tienoilla, en millään jaksa uskoa, että olen ainoa näitä asioita märehtivä. Useimmat meistä ovat ehtineet ennen lapsen syntymää kiertää jo vähän muutakin kuin tahkoa.

Olisiko siis mitään mahdollisuutta, että odottavat äidit saisivat kaikenlaisen vauvahehkutuksen lisäksi myös puhua siitä, mistä asioista luopuminen hirvittää? Vai meneekö koko maailmanjärjestys rikki, jos tuleva äiti myöntää, että raskaaksi tulo on myös surutyön paikka?

Luontoäidillä ei ole suunnitelmaa

En ole koskaan ajatellut, että ne ihmiset, joiden kuuluu saada lapsia, saavat lapsia. Enemmänkin olen sitä mieltä, että tässä elämässä pelataan niillä korteilla joita on ja kortit eivät jakaudu kovinkaan reilusti.

Silti se, että itse olen raskaana, on jonkinlainen osoitus luontoäidin täydellisestä epäreiluudesta.

Tunnen kasoittain pariskuntia, jotka ovat olleet hedelmöityshoidoissa vuosikaudet, saaneet keskenmenon tai useampia ja kärsineet muutenkin helvetin tuskat niin fyysisesti kuin psyykkisesti koettaessaan päästä vanhemmiksi. Järjestään nämä ihmiset olisivat valmiimpia vanhemmiksi kuin minä ja mieheni.

Välillä on huono omatunto siitä, että raskaaksi tulo kävi omalla kohdallani niinkin helposti. Itselläni on ollut aina ja oli ehkäisyn poisjättämisen jälkeenkin täydellinen rauha sen asian kanssa, että meillä välttämättä ei tärppäisi – ei ehkä saman tien, ei ehkä koskaan. 

Itse olin sen asian kanssa ainakin toistaiseksi varsin tyynellä mielellä. Ajattelin aina, että voisin elää täydellisen onnellisen elämän ilman lapsia, jos se olisi se omiin käsiin jäävä kortti; toki se olisi surutyön paikka, mutta en silti hetkeäkään epäillyt, etteikö elämä olisi sen jälkeenkin hyvää. En myöskään uskonut olevani järin herkästi hedelmöittyvää tyyppiä.

Toki tämä huolettomuus saattoi pieneltä osaltaan myös vaikuttaa siihen, että raskaus tärppäsi; elin pienessä jännityksessä mutta en ollut asiasta kovin stressaantunut, enkä usko tämän muodostuneen vielä miehellekään miksikään identiteettikysymykseksi. 

Kun plussa ilmestyi tikkuun, olin lähinnä shokissa. Ensimmäinen aiheeseen liittyvä kysymykseni koski autoani, johon olen kiintynyt fanaattisella opiskelija-aikojen rakkaudella; aloin pohtia, mahtuuko koslaan turvaistuin. Jep, todellista äitimateriaalia.

Totta kai plussa tikussa oli hyvä uutinen ja toivon, että meistä tulee kohtalaiset vanhemmat. Mutta sittenkin ajattelen, että jos luontoäidillä olisi suunnitelma, ne ihmiset, joilla on kovin palo vanhemmiksi, päätyisivät vanhemmiksi ensin. Tai ainakin heillä pitäisi olla jonkinlainen veto-oikeus siihen, ketkä tulevat vanhemmiksi ennen heitä.

Mutta tässä kai palataan siihen, mistä alussa mainitsin. Niillä korteilla mennään, mitä on. Omat korttini näyttäisivät sisältävän äidiksi tulemisen. Puolen vuoden päästä nähdään, miten näillä korteilla pelataan.

Raskaus ei ole sairaus

Raskaus ei todellakaan ole sairaus. Se on huomattavasti pahempaa.

Sairaana ollessaan saa apteekista kivoja mömmöjä. Raskaana ollessaan saa kuulla opettavaisia kommentteja siitä, kuinka tästä ovat muutkin selvinneet ja kyllä se siitä.

En tiedä ottaako ketään muuta päähän tämä siirtymä omasta itsestään vauvankantotelineeksi, mutta itselläni ei ole ihan kapinoimatta mennyt. Paitsi että katson täydeksi oikeudekseni märehtiä elämänmuutosta, olen myös todella kettuuntunut siitä painopisteestä, mikä odottajaa tuntuu kohtaavan joka nurkan takana.

Raskausasioissa on vallalla jonkinlainen ”Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”-mentaliteetti. Ilmeisesti lapsen saaminen on niin jalo asia, että sen eteen suorastaan pitää voida huonosti.

Olen sen verran itsekäs paska että toivoisin terveydenhuollon suhtautuvan odottaviin äiteihin vähän enemmän, no, ihmisinä. Raskaus on kropalle ihan saatanallinen rasitus, sen uskon jo nyt vaikka kokemusta on vasta alkukuukausista. Silti esimerkiksi raskauspahoinvointi ei neuvolassa kiinnostanut ketään. Ehkä se olisi kiinnostanut, jos olisin oksentanut niin, että tenava ei olisi saanut ruokaa. Koska pahoinvointi ainoastaan invalidisoi minut ja sitoi kotisohvalla sikiöasennossa makaavaksi uikuttajaksi, se kuuluu normaaliin raskaana olemiseen. Kyllä se kato siitä.

Ymmärrän, että raskauspahoinvointiin ei ole olemassa lääkettä tai ohjetta, joka toimisi aukottomasti ja kaikille. En oleta, että kaikki kivut ja hankaluudet pitäisi saada poistettua nappia painamalla. Olen itse valinnut sen, että haluan lapsen ja ymmärrän, että se tuo tullessaan omat epämukavuutensa ja terveyskysymyksensä.

Lähinnä minua kyrsii tämä asenne. Asenne siitä, että on ihan ok voida raskaana huonommin kuin koskaan elämässään ja kadottaa itsensä täysin erilaisiin kipuihin ja pahoinvointeihin, koska se tapahtuu hyvän asian takia. Ja asenne siitä, että neuvolassa käydään läpi papereita ja kerrotaan sikiön kehityksestä mutta ketään ei ole toistaiseksi oikeasti kiinnostanut, miten minä jakselen.

Tämä asia ei ole muuttumassa. Aika moni lapsen saanut on todennut, että raskausaikana sitä on vielä itse päähenkilö, synnytyksessä samoin, mutta sen jälkeen muuttuu oman elämänsä statistiksi aika monessa asiassa ja lapsesta tulee se päähenkilö. Tämä on varmaan ihan totta. Ja ehkä juuri sen takia olisi miellyttävää, jos tässä vaiheessa neuvolasta löytyisi edes pientä kiinnostusta minun jaksamistani kohtaan. Kyllä, olen itsekeskeinen. Mutta kun toistaiseksi se kymmenen sentin tirppana ei selviä ilman minua.

Ja ei, en tarkoita, että neuvolassa pitäisi taputella olkapäälle ja viettää tuntikausia keskustelemalla raskauspahoinvoinnin syvimmästä olemuksesta, erityisesti kun pahoinvoinnille ei yleensä ole mitään tehtävissä. Ikävä faktahan on, että suurin osa naisista kärsii pahoinvoinnista ja suurimmalla osalla se menee jossain vaiheessa ohi. 

Itse vain kaipaisin jotain rehellistä kohtaamista tähän asiaan. "Miten olet voinut?" olisi ihan kiva keskustelunavaus, jonka voisi hoitaa vaikka samalla kun availee tietokonetta. 

Sivumennen sanoen, on olemassa terveysalan toimipaikka jonka nimi on kokonaisvaltaisesti ”Womans health”. Se on Teksasissa sijaitseva aborttiklinikka. Ah, ironiaa.

Elämäni piirroshahmona

Kävin kylässä ystäväni luona. Hänen yksivuotias tyttärensä osoitti minua sormellaan ja kommentoi: ”Vauva!”.

Fiksu likka. Äiti selvensi, että lähipiirissä on nyt nähtävillä aika monta vauvamahaa, siitä tämä asiantuntemus.

Ihan hyvä kommentti. Tosin olisi osunut ihan yhtä lähelle jos olisi todennut ”Barbababa!”. Sivuprofiilissa on selvää yhtäläisyyttä. Vai mitä?

Ei sekään olisi ollut huono luonnehdinta. Barbababojen äitihahmolla oli käheät silmäripset.

Tosin en ehkä koe, että luonteeni olisi erityisen barbabamainen. He olivat ainakin fyysisten ominaisuuksien puolesta aika paljon joustavampaa ja mukautuvaisempaa sakkia kuin minä.

Enemmänkin minulla on Nils Holgerssonin luonteenlaatu, Lisa Simpsonin kaikkitietävyys ja Hupsis-ukkojen sisustustaidot.

Näillä eväillä pitäisi sitten ryhtyä äidiksi. Huh huh.

Tehän ette tästä mitään ymmärrä

”Niin kauan kuin ei ole omia lapsia, ei tätä asiaa vaan voi ymmärtää.” Tämä kommentti eri versioineen on tullut joitakin kertoja vastaan. Olen kuitannut sen hymyilemällä vinosti ja ajatellut, että näinpä, en ymmärrä. Mutta ettepä tekään ymmärrä mitään minun elämästäni. 

Raskaaksi tulemisen myötä minun kuulteni on kuitenkin lanseerattu kommentti, joka nostaa omat ärsytyspisteeni katton. Se kuuluu näin: ”Kyllä sä kohta ymmärrät, kun sulla on oma lapsi!”.

Ymmärrän mitä? Besserwisseröintiä? Kiitos, osaan sitä jo nyt varsin kohtalaisesti, toivon ettei se joka asiassa ainakaan pahene.

Itseäni hämmentää todella paljon se asenne, että lapsen saamisen myötä ihmiselle pamahtaa äkkiä jokin universaali ymmärrys kaikista vanhemmuuteen liittyvistä asioista ja aika monesta yhteiskunnallisesta asiasta siinä sivussa. Ikään kuin vanhemmuus oli jonkinlainen ymmärtämisen vapaapassi, jonka saa käteen kun lapsi rääkäisee synnärillä ensimmäisen kerran.

Varmasti on asioita, joihin voi samaistua helpommin sen jälkeen, kun on saanut oman lapsen. Epäilemättä edessä on monta ”Ahaa, tästä ne puhui!” –tyyppistä kokemusta, ja odotan niitä ihan uteliaana. 

Mutta jonkin kokemuksen jakaminen ei vielä tarkoita automaattisesti, että ymmärtäisi jotakin asiaa. Vielä vähemmän se tarkoittaa, että pystyy olemaan empaattinen toista ihmistä kohtaan, vaikka tämä olisi näennäisesti samassa tilanteessa.

Koska let’s face it: jos lähdemme hiuksia halkomaan, eihän meistä kukaan voi ymmärtää kenenkään muun tilannetta oikeastaan missään asiassa. Kukaan ei voi mennä toisen nahkoihin kertomaan, miltä jokin asia tuntuu tai miten sen kokee.

Vielä vähemmän mielestäni on olemassa jotakin universaalia vanhemmuusymmärtämystä, joka aukeaa vasta lapsen syntymän myötä. 

Jos oma lapseni sattuu olemaan terve, reipas ja kaikkiruokainen, ei minulla vanhemmaksi tulemisen jälkeenkään tule olemaan mitään kompetenssia ymmärtää vaikeasti allergisten lasten vanhempia. Niillä äideillä, joilla imetys sujuu ongelmitta, ei aina löydy sympatiaa imetyksen kanssa taistelevia kohtaan. Jos oma lapseni huutaa koliikin kourissa ensimmäiset kuusi kuukautta, tulen olemaan sitä mieltä, että kukaan normaalisti nukkuvan lapsen vanhempi ei voi todellakaan ymmärtää, millaista arki on nukkumisongelmien kanssa.

En oikeasti usko, että pelkkä vanhemmaksi tuleminen näissä asioissa antaisi isoa ymmärrystä. Erityisesti vauvapalstoja lukiessa tuntuu että vanhemmuus pikemminkin tappaa alkeellisenkin sympatian. Pahin tuomio vanhemmuuden ongelmia kohtaan tuntuu lentävän niiltä, joilla kaikki on käynyt helposti.

Vertaistuki on hyvä asia, mutta koen, että tukea saa eniten niiltä ihmisiltä, jotka haluavat antaa tukea, viis siitä, onko heidän elämäntilanteensa millään lailla vertailukelpoinen omaani nähden.

Kun edellinen ihmissuhteeni hajosi, sain valtavasti tukea ystävättäreltäni, joka ei ole koskaan seurustellut. Kun nilkkani murtui ja olin pitkällä sairaslomalla, kaikkein parhaiten tuntemuksiani ymmärsi ihminen, joka oli kärsinyt masennusoireista. Kun kirjoitin sarkastisen blogikirjoituksen media-alan tehostamisvaatimuksista, kaksi ystävääni ilmoitti heti, että puhuin aivan täysin heidän työpaikkojensa asioista. Toinen heistä on farmaseutti, toinen opettaja.

Summa summarum, minulla ei todellakaan ole mitään käsitystä, mitä kaikkea edessä on. Joitain asioita varmasti ymmärrän paremmin, kun tutustun vanhemmuuteen omakohtaisesti. Toisia en epäilemättä ymmärrä sitäkään vähää. Niin tai näin, en usko että vanhemmuus tekee minusta automaattisesti sitä ihmistä, joka Ymmärtää, isolla Y-kirjaimella.

Sen sijaan minusta totta kai voi tulla vielä rasittavampi besserwisser kuin tähän saakka. Sitä odotellessa. 

(P.S: Ymmärtääkseni Anu Silfverbergin Äitikortti käsittelee juurikin tätä asiaa. Haluaisin kovasti lukea teoksen mutta en löytänyt sitä huuto.netistä. Lainaksi, anyone?)

Olet raskaana, olet dieetillä

Raskausajan ruokavaliosuositukset ovat täydellinen esimerkki suomalaisesta mentaliteetista, jonka mukaan kaikki on vaarallista, kunnes toisin todistetaan.  

Tämä kävi selväksi ensimmäisellä neuvolakerralla. Minä ja mies emme ilmeisesti vaikuttaneet sisälukutaitoisilta, sillä noin 19-vuotias neuvolantäti katsoi asiakseen käyttää  puolisen tuntia käymällä läpi niitä kolmea A4-lappua, joissa oli lueteltu raskausajan ruokarajoitteet. 

Ja olihan se tehokasta. Löysin itseni tuon käynnin jälkeen ison marketin vihannesosastolta ostamasta avokadoja ja miettimästä, oliko lapseni jo saanut aivovaurion edellisenä viikonloppuna syömästäni Hesburgerin kerrosateriasta. Tähän epäilemättä tähdättiinkin. 

En minä halua vahingoittaa sikiötäni. Voin jättää raa’at kalat väliin ilman minkäänlaista mielipahaa, ymmärrän, että A-vitamiinia ei kannata kiskoa liikaa ja alkoholin täyskieltokin on mielestäni neuvolan papereissa ihan ok, vaikka puoli lasillista silloin tällöin on tuskin ketään tappanut. Sen sijaan listalla on mielestäni asioita, jotka ovat vain yksinkertaisesti naurettavia.

Suomessa kielletään muun muassa inkiväärituotteet. Kiinnostavaa. Esimerkiksi Australiassa ja Uudessa Seelannissa inkiväärinappeja saa reseptivapaana apteekista nimenomaan pahoinvointiin. Kuuluisaa ”turvallista alarajaa” ei vaan kuulemma Suomessa ole, joten kielletään varmuuden vuoksi kokonaan. Checked.

Toinen henkilökohtainen suosikkini on rooibos-tee, joka on varmaan viimeisimpänä lisätty kiellettyjen listaan. Jep, tälle on varmasti runsaasti perusteluita. Kuten että Afrikassahan naiset eivät juuri lisäänny, rooiboksella on siis varmasti erilaisia ehkäiseviä ja keskenmenoa aiheuttavia vaikutuksia.

Pehmeiden juustojen listeriariskin ymmärrän kyllä, mutta se, että suomalaisen kylmäketjun läpäisseet, pastöroidut juustot ovat kiellettyjä, on minun mielestäni täyttä raskaana oleville kettuilua. Näyttääpä niitä tenavia syntyvän Italiassa ja Ranskassakin joissa juustojen kielto varmaan aiheuttaisi huutonaurua ja joissa juustot aika usein käsitellään ja kuljetetaan lämpöisemmässä ilmanalassa kuin meillä. 

Sallittujen ja kiellettyjen kalojen lista on sitä mallia sekava, että akateemisen koulutuksen saaneena ja kirjoitustyötä tekevänä en saanut monenkaan lukukerran perusteella tolkkua, miten piti toimia. Hain apteekista kalaöljykapseleita ja päätin, että näillä mennään. Paitsi että myöhemmin huomasin myös kalanmaksaöljyn olevan kiellettyjen listalla. Interesting. 

Oman lisänsä soppaan tuo ihanuus nimeltä raskauspahoinvointi. Kun kuvotus jatkui noin kahdeksan viikkoa putkeen aamusta iltaan, syöminen oli jo valmiiksi riittävän ison ponnistuksen takana; en olisi oikeasti enää tarvinnut ainuttakaan rajoitetta kertomaan, mitä en voi syödä, kun lähtökohtaisesti olisin mieluiten lopettanut syömisen kokonaan. Ja kyllä, ymmärrän kirkkaasti, että hyvää ja äidin ja lapsen parasta tällä tarkoitetaan. Se ymmärrys ei vaan riitä siinä vaiheessa, kun laatta meinaa lentää pelkästä ruoan hajustakin. 

Pahoinvoinnin ollessa ilkeimmillään oli helpompaa saada syötyä, jos ruoka tuotiin valmiina annoksena eteen; jos sen joutui hakemaan itse noutopöydästä tai kokkaamaan kotona, olin ruokapöytään päästessäni jo niin huonovointinen että väkisin syömiseksi meni. Tämä jos mikä on ensimmäisen maailman ongelmia, mutta koska näin on, olen pohtinut, voisiko tähän olla olemassa myös ensimmäisen maailman ratkaisu. 

Omituista, ettei mikään catering-firma ole vielä tuotteistanut raskauspahoinvointia. Nykyäänhän rupeaa jo olemaan lafkoja, jotka tuovat kiireisemmille viikon ruoat tai ruokatarvikkeet kotiin, yhdessä valmistus- tai lämmitysohjeiden kanssa. Kannattaisiko tästä versioida raskausdieetti? Yhdellä hiiren klikkauksella saisit kotiisi odottajalle sopivat ruoat viikon jokaiselle päivälle ja mahdollisimman vähän ajattelua vaativassa muodossa, jolloin ruoan käsittely ennen sen syömistä jää minimiin. Listalla olisi kalaa kaksi kertaa viikossa ja kaikki karikot kiellettyjen aineiden muodossa olisi vältetty. Iltapalasta pitäisi vielä selviytyä itse, mutta jos muistaa varmistaa, että leivässä ei ole pellavansiemeniä, niin tämä onnistuu jopa oksennusta pidätellessä. Uusi liikeidea, anyone? 

No, takaisin asiaan. Raskausaika on elämän mittakaavassa lyhyt. Kyllä minä voin noudattaa sen aikaa ohjeita, joihin en itse usko. Silti, ravintolassa käydessäni kyrsi kun huomasin, että viidentoista kohdan alkupalalistalla oli tasan vihersalaatti ja kurpitsakeitto, joita ohjeiden mukaan saisin syödä. Ja nyppii myös se, että aika usein raskaana olija saa kokea olevansa ”hankala” kun ei voi syödä tätä tai tuota.

Jos siis syö vain kylmästi kaikkea eikä piittaa, on huono odottaja jota ei kiinnosta lapsensa terveys. Jos noudattaa ohjeita pilkulleen, joutuu joka ikisessä ruokapöydässä, kyläpaikassa ja ravintolakeikalla tarkistelemaan koostumuksia ja katsomaan mitä syö, jolloin saa helposti osakseen silmänpyörityksiä ja ”Oletpa sä nyt dramaattinen tämän asian kanssa”-tyyppisiä kommentteja.

Tässä asiassa ei voi voittaa. Ehkä tämä on esimakua, koska äitinähän se on juuri tätä, teet niin tai näin, niin joku on aina sitä mieltä, että teet väärin. Kasvatuksellinen funktio siis on ymmärretty. Mitään muuta funktiota ei neuvolan ruokarajoituksilla sitten välillä tunnu olevankaan. 

Luulin sitä flunssaksi

Kolmevitosena ja raskautta ihan aktiivisesti yrittäneenä luulisi, että olisin ollut jollain lailla kartalla, kun se sitten tärppää. Katin kontit.

Kun ensimmäisenä oireena tappava väsymys kaatoi minut punkan pohjalle, ajattelin saaneeni perus syysflunssan, joka menisi nukkumalla ohi. Kännykässäni tosin on tallella pari spekuloivaa viestiä lääkärikaverilleni aiheesta ”Voisikohan tämä olla”, mutta torppasin ajatuksen.

Torjunnassa auttoi myös työterveyslääkäri, jolta hain sairaslomaa. Hän katsoi kurkkuuni ja totesi siellä olevan selvät peitteet, näitä flunssia nyt kuulemma on paljon. Seuraavana viikonloppuna minulla oli kaktus kurkussa ja pientä lämpöä, eli pielessä diagnoosi ei varmasti ollut. Se vain peitti alleen sitten sen toisen ”taudin”, jonka jälkiseuraukset tuppaavat olemaan vähän pitkäkestoisemmat kuin flunssan. 

Koska siis tulkitsin että en ole raskaana, viuhdoin tyytyväisenä eteenpäin ja siinä sivussa tein, söin ja join suurin piirtein kaiken mitä ei olisi pitänyt. Join flunssaoireisiin finrexiniä kuin vettä ja kiskaisin firman illanistujaisissa neljä alkoholiannosta. Jokaisena työpäivänä iltapäivän väsymykseen tyhjensin tölkin Batterya. Mökkiviikonlopun aikana söin paketillisen aurajuustoa ja ensimmäisen illan iltapuhteena tyhjensin ulkovessan. Viimeisestä tosin olin ihan tyytyväinen, se homma olisi niin jäänyt tekemättä siinä vaiheessa kun pahoinvointi alkoi kunnolla.

Kun tappava väsymys alkoi olla sitä luokkaa, että se tuotti fyysistä kipua, ja kun heikolla matikkapäälläni aloin vihdoin tajuta, että kuukautisia ei ollut kuulunut aikoihin, oltiinkin sitten jo raskausviikolla viisi. Tikkuun ilmestyi plussa ja jätin Batteryn juomisen pois. Oli muuten vaikeaa. Ikinä en ole ollut niin Batteryn tarpeessa kuin noilla viikoilla. Nukahtelin työpöydälle, ratikkaan ja kahvihuoneen sohvalle. Lopun aikaa olin muuten vain horroksessa. 

Onneksi ruokavaliolla ei raskausajan ihan ekoilla viikoilla vissiin ole kauheasti merkitystä sikiön kehittymisen kannalta. (Jos olet eri mieltä, älä vain kerro sitä minulle!) Todennäköisesti tämän mukulan silmät alkavat kiilua nälkäisesti kun battery-tölkki tai aurajuusto vilahtaa näköpiirissä tulevina vuosina. Onpahan sitten jotain juteltavaa tenavan kanssa: voimme tehdä energiajuomavertailuja. Tuskin maltan odottaa.

Kesän ohjelma

Miksi tämän kesän ohjelma ei kuulosta ollenkaan niin hyvältä? 

Kesä 2012

• Lähtö ensimmäisenä kesälomapäivänä suoraan töistä lentokentälle ja miehen kanssa Espanjaan. Kaksi viikkoa oman auton kanssa Espanjan rannikolla.
• Paluu sunnuntaina, lähtö maanantaina pyöräilemään Turun saaristoon.
• Paluu sieltä torstaina, lähtö perjantaina miehen kanssa autolla Pohjois-Norjaan ja Lappiin.
• Lapista tulon jälkeen omalle mökille noin viikoksi, sitten takaisin töihin.

Kesä 2013

• Pari ensimmäistä kesälomapäivää uuden asunnon järjestämistä, sitten mökille.
• Lähtö Tarttoon kaverin kanssa parin päivän tyttöjen reissulle.
• Juhannus isolla porukalla omalla mökillä.
• Turun saaristoon pyöräilemään.
• Paluu sieltä sunnuntaina, lähtö maanantaiaamuna Italiaan josta olimme vuokranneet talon.
• Paluu Italiasta lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, maanantaina takaisin töihin. 

Kesä 2014

• Koeta selvitä synnytyksestä elävänä
• Koeta opetella imettämään tai muuten pitämään vauva hengissä.
• Koeta selviytyä täyspäisenä.