Vaikka luontoäidillä ei ole suunnitelmaa,
on lapsen odottamisesta tullut aika tavoitteellista toimintaa. Melko usein jo
odotusaikana pääsee vastaamaan kysymykseen, miten on suunnitellut jonkin asian
toimivan tai hoituvan sitten, kun vauva on maailmassa tai lapsi kasvaa.
On mukavaa, että ihmiset ovat kiinnostuneita ja asioita on
hyvä pohtia. Koska olen itsekeskeinen omaan napaani tuijottaja, koen
palkitsevan näistä asioista puhumisen. Mutta silti on vähän jännittävää, mihin
kaikkeen tässä kohtaa voisi olla suunnitelma jos suunnittelemaan lähtisi.
Omasta mielestäni synnytyssuunnitelmat ovat lähinnä vitsi.
Toiveita tietysti saa olla, mutta eiköhän se synnäri ole yksi paikka, jossa
parhaatkin suunnitelmat ampuvat peppuun aika nopeasti, jos niikseen tulee.
Minun synnytyssuunnitelmani on se, että jos sekä minä
että mukula selviämme synnytyksestä hengissä ja ilman vakavaa vammautumista, se
riittää. Jos pystyn parin kuukauden sisällä istumaan ja molemmat säästymme
luunmurtumilta, se on bonus. Jos pystyn alle vuodessa puhumaan asiasta
muutenkin kuin traumaterapeutin vastaanotolla, niin sitten on mennyt tosi
hyvin.
Vauva-aikojen suunnitelmakysymyksiin olen vastannut
pääsääntöisesti, että katsotaan nyt, millainen tyyppi sieltä tulee ja mietitään
sitten. Sen verran on lähipiirissä ollut erilaisia vauvoja, että on jo
kirkastunut se, miten laidasta laitaan mahdollisuuksia piisaa. On niitä, jotka
viikon sisään synnytyksestä siemailevat lattekahveja Sanoma-talon alakerrassa
ja vauva hyrisee vaunuissa. Ja on niitä, jotka istuvat takapuoli tikattuna
uimarenkaalla kotisohvalla kolme kuukautta putkeen ja miettivät, että suihkuun
pääseminen ilman vauvan itkua taustalla olisi kiva bonari.
Pyrin siis olemaan suunnittelematta. Sen sijaan olen
varovasti antanut itselleni luvan haaveilla eri asioista, etuliitteellä ”jos
mukula on yhteistyökykyinen niin olisi kiva”. Haaveilu on mielestäni
suunnittelua armollisempaa; haaveet sitten joko toteutuvat tai eivät, ne voi
jättää helpommin riippuvaisiksi tilanteen luomista edellytyksistä. Suunnitelma
on jotain, mitä varten laaditaan strategia ja jonka toteuttaminen on omasta
työstä kiinni.
Tarkemmin ajateltuna, on minulla yksi suunnitelma. Aion tehdä mahdollisimman vähän asioita hampaat irvessä.
Lapsen myötä tulee aivan varmasti riittämin sellaisia
asioita, joita en muuten tekisi; tuskin vaipanvaihdosta kukaan aktiivisesti
nauttii ja neuvolakäytännöt hermostuttavat jo nyt. Eli suunnitelmani on nyt se,
että pakollisten ja oikeasti lapsen terveyteen ja hyvinvointiin vaikuttavien
juttujen lisäksi teen mahdollisimman vähän asioita sen takia, että on pakko.
Suunnittelen
suhtautuvani epäluulolla jokaiseen esitelmään siitä, miten se tai tämä on
valtavan hyväksi lapselle, jos se ei ole jotain sellaista, mitä oikeasti haluan
lapsen kanssa tehdä. Sillä "lapselle hyväksi" -nimiketarran alta tuntuu löytyvän kyllä kaikennäköistä huttua.
Minulla on siis sittenkin suunnitelma. Enpä olisi uskonut.
