Läpihuutojuttu nimeltä sektio

Kuten kroppa vs synnytys-maaottelua seuranneet muistanevat, minähän en lopun viimein synnyttänyt perinteisesti, vaan ipanaattori otettiin maailmaan kirurgin veitsen suosiollisella avustuksella. Olin etukäteen monesta suunnasta kuullut, että ei se sektio sitten mikään läpihuutojuttu ole. Joo, ei ollut. Se, miten vähän se oli läpihuutojuttu, tuli kuitenkin pienenä yllätyksenä. Ohessa selostus sektion ja siitä toipumisen huippukohdista. Saa olla eri mieltä.

Sektion ajankohta oli sovittu maanantaiaamulle. Sen jälkeen kun kolme päivää olin odottanut, että synnytys käynnistyisi, aloin viimeisenä yönä pelätä, että se todellakin käynnistyisi – kun pääsin jo vihdoin asettautumaan sille taajuudelle, että veitsihommiksi menee, tuntui, että pää hajoaa, jos täytyy taas asennoitua uudelleen. Mies taisi tosin valvoa viimeisen yön vielä totaalisemmin kuin minä; hänelle selvisi viime metreillä, että sektion myötä hän pääsee olemaan ipanaattorin ensikontakti ensimmäiset tunnit ja vastuu taisi hieman painaa.

Aamulla meidät tultiin hakemaan, minut leikkaussaliin ja mies vaatteiden vaihtoon. Miehen mukaan lähtivät myös huoneessa olleet kolmen päivän tavarat ja tämän logistisen ponnistuksen myötä allekirjoittaneen kengät katosivat tälle reissulle. Vinkki: jos haluat antaa sairaalan henkilökunnalle todella hoitoon kypsän kuvan, kannattaa hukata kenkänsä synnärireissulle ja yrittää metsästää niitä kotiinlähdön tunnelmissa, vauvaa turvaistuimessa retuuttaen ja äiti lähtötunnelmissa itkien. Siitä jää kaikille sellainen mukava fiilinki.

Mutta takaisin sektioon. Pääsin leikkaussaliin, puudutukset laitettiin ja minut kytkettiin monitoreihin, rintakehän eteen pystytettiin jonkinlainen kankainen viritelmä, jotta en nähnyt toimenpidettä. Sitten alkoi kuulu ruohonleikkurin ääntä muistuttavaa surinaa ja yksi hoitohenkilökunnan jäsenistä kurkisti kankaan yli sanoen hieman anteeksipyytävästi: ”Mä hieman leikkaan tuota karvoitusta.” Jep. Koska tilannetajuni on mitä on, höläytin hänelle, että kai te myös lakkaatte varpaankynnet. Olisi pitänyt ennemmin pyytää täysi brasilialainen ja vauhtiraita, kun kerrankin puudutuksetkin olivat kohdillaan.

Mies tuotiin sisään puettuna leikkaussalivaatteisiin. Tässä kohtaa voidaan puhua ironiasta: sen ainoan kerran, kun mies puetaan George Clooneyksi ja minä olisin jo valmiiksi ilman housuja, minut on puudutettu vyötäröstä alaspäin. Mitä tuhlausta. Tosin mies oli myös valkoinen kuin kalkkilaivan kapteeni. Syy selvisi myöhemmin: keskivartaloni oli sivelty desinfiointiaineella, joka jätti koko keskikropan kirkkaanpunaiseksi. Näytin kuulemma vatsoineni aivan joulukinkulta ja mies luuli hetken, että minua jo operoitiin. Tip tap.

Itse toimenpide oli onneksi pian ohi, lapsi tuotiin nähtäväksi ja kohtaus oli melko huvittava. Meidänhän ei siis tarvinnut ihailla sinisepunaista, synnytyskanavasta ryöminyttä pikku avarauusolentoa vaan sen sijaan nähtäväksi tuotiin kauniisti kylvetetty, vaippaan ja pipoon puettu mukula, joka velvollisuudentuntoisesti ulvoi keuhkonsa pellolle osoittaakseen, mitä mieltä oli maailmaantulosta. Ipanaattorilla on selvästi hallinnassa draamakuningatarmainen estradille tulemisen taito.Seuraava minkä kuulin, oli leikkaavan lääkärin asiallinen kommentti ”No niin, laitetaanpa sitten kohtu takaisin paikoilleen.” Uh huh. No, laittakaapa.

Mies lähti kätilön ja vauvan kanssa jatkamaan matkaa ja minut vietiin heräämöön. Siellä vietin muutaman tunnin vahvassa lääketokkurassa ja hoitajat kävivät pumppaamassa kohdun tyhjäksi. Tässä kiinnostava anekdootti, jota en tiennyt ennen omaa sektiotani: vaikka lapsi leikataan ulos, kohtu luulee synnyttäneensä. Leikkauksen jäljiltä kohtuun kertyy reilut verihyytymät ja jälkivuodot tulevat ulos kuten alatiesynnytyksenkin jälkeen. Menetin pelkässä leikkauksessa papereiden mukaan yhdeksän desilitraa verta ja ylimääräinen desi pumpattiin maailmaan heräämöllä. Tunne oli vähän sellainen kuin joku olisi pyöritellyt kahvakuulaa edestakaisin keskivartalon päällä.

Seuraavat kaksi päivää olin pitkälläni tukisukat jalassa ja katedrin kanssa, edes vessaan ei ollut asiaa puoleentoista vuorokauteen. Pystyin nousemaan istumaan vain jos joku veti minut ylös sängyn pohjalta ja nosti sängyn päätyä. Vauvaa en pystynyt moneen päivään hoitamaan lainkaan, en nostamaan syliini enkä edes korjaamaan imetysasentoa kun muksu tuotiin viereen tutustumaan maidontuotantolaitokseen. Mies sai rautaisannoksen paitsi vaipanvaihtoa ja pepun pesemistä (vauvan, ei minun, toim. huom.), myös omaishoitajan ja imetystukihenkilön arkea. Jos jotakin hyvää sektiosta hakee, se tasaa vanhemmuuden puntit aika mukavasti ensimmäisten päivien osalta. Ainakin tämä äiti oli sen verran poissa pelistä, että mies sai todellakin venyä ihan mukavasti.

Sektiolla oli myös muutamia muita iloisia jälkioireita. Suolisto lamautui puudutusten myötä täydellisesti ja sen starttailu olikin sitten kesäkuumalla ihan oma lukunsa. Haava särki, tosin vähemmän kuin olin luullut, mutta tiettyjen liikeratojen välttely ei aina onnistunut ja lopputuloksena oli melko saatanallinen, repivä haavakipu. Pääsin kymmenen päivän pistoskuurille veritulppalääkityksen kanssa, mikä oli melkoinen joyride kun piikit piti tökkiä jo valmiiksi kipeälle vatsanseudulle.

Silti olen sitä mieltä, että sektiosta toipuminen oli yllättävänkin nopeaa, pahin oli ohi jo viikossa. Lisäksi itselläni kävi säkä, sillä leikkaavalla lääkärillä oli selvästi ollut ala-asteella varsin kohtuullinen käsityönopettaja – haava on siisti, muutenhan vatsanseutu totta kai on kuin pakanamaan kartta.

Koska minulla ei ole vertailukohtaa, en osaa sanoa, miten paljon pahempaa tai helpompaa olisi ollut toipua alatiesynnytyksestä. Minkäänlaista traumaa minulle ei uskoakseni sektiosta jäänyt; hoitohenkilökunta oli rautaisen ammattimaista ja koko hoitoketju toimi mielestäni hienosti alusta loppuun.

Henkisesti oikeastaan ainoa nävertävä asia on tietynlainen ahdistava odotuksen tunne. Odotan sitä hetkeä, jolloin joku tulee kertomaan minulle, miten olisi pitänyt toimia, jotta olisin voinut synnyttää alateitse. Sillä tällainen besserwisserhän tulee jossain vaiheessa vastaan, siitä ei ole epäselvyyttä – kysymys on vain, milloin ja missä yhteydessä. Joko hän on lekuri joka olisi vielä kokeilut oksitosiinia tai isompaa lääkeannostusta, tai sitten joku maallikko, jonka mielestä aiheutin tämän itse kun en istunut tarpeeksi jumppapallolla tai syönyt pakurikääpää raskausaikana. Mutta joku tämän tuomion vielä minulle varmasti lukee. Sitä odotellessa.

On muuten vähän huvittavaa sekin, että kaikissa papereissa lukee sektion syynä ”epäonnistunut käynnistys”. No joo, niinhän se oli. Vaan kun itse olin sitä mieltä, että kaikki meni oikein mukavasti nappiin.   Olen länsimaisen lääketieteen uskollinen kannattaja ja opetuslapsi ja minulle tämä oli oikein hyvä tapa saattaa muksu maailmaan. En koe, että olisin epäonnistunut tai huono synnyttäjä enkä koe, että sairaalassa olisi jotenkin epäonnistuttu kun synnytystä ei saatu startattua.

Mutta oli jännittävää huomata, miten tiukassa alatiesynnytyksen normi meillä elää. Minusta on hyvä, että Suomessa lähtökohtaisesti synnytetään alateitse. Silti itselleni tuli tunne, että minun oletettiin tarvitsevan terapiaa, koska en mahtunut tähän muottiin. Ja siitä tuli vähän sellainen tunne, että onkohan tässä menty jo pikkuvarpaan kynnen verran liian pitkälle perinteisen synnytyksen painottamisessa.

En edelleenkään usko, että lähden tähän savottaan enää uudelleen. Mutta jos niin kävisi ja edessä olisi uudestaan sektio, se olisi ihan fine.

Vain yhden asian tekisin tällä tiedolla toisin: hoitaisin sheivauksen ihan itse kotioloissa. Joku kohteliaisuuskäsitys se on minullakin.

Palautekirjelmä vauvahotellin henkilökuntavastaavalle

Arvoisa Ulkomaailman hotellivastaava,

Saavuin atmosfääriinne pari viikkoa sitten. Olin etukäteen varannut käyttööni huoneen sekä kaksi palvelijaa, mies- ja naispuolisen. Tahtoisin antaa pientä palautetta hotellitoiminnan laadusta.

Ensimmäiset viisi yötä sujuivat kohtalaisten fasiliteettien äärellä ja asiantuntemusta edustivat tässä paikassa muutkin ihmiset kuin haltuuni uskotut palvelijat. Tilanne kapeni huomattavasti, kun siirryimme ensimmäisestä hotellista uuteen lokaatioon; laitosmaisuus väheni mukavasti, mutta samalla huomaan palvelun laadun olevan nyt täysin näiden kahden urpon varassa.

Molemmat palvelijani haisevat hielle ja liikkuvat huoneistossa tukat pystyssä ja epämääräisissä vaatteissa. Kun yöaikaan olen riittävän usein esittänyt toiveita maito- tai vaippapalvelusta, molemmilla on taipumuksena kävellä päin huonekaluja. Toivoisin, että jatkossa muistuttaisitte palvelusväkeä tiukoista ulkoisista kriteereistä ja koordinaation harjoittelusta, sillä tällainen haahuilu ei ole lainkaan hyväksyttävää.

Naispuolinen palvelijoistani haisee epäilyttävästi homejuustolle, itkeskelee täysin turhia asioita ja kiukuttelee, kun treenaan saksipotkuja hänen vatsassaan olevaa sektiohaavaa vasten. Kummallista käytöstä. Miespuoliselle palvelijalle olen yrittänyt lahjoitella runsaasti erilaisia paketteja ja terveisiä herrasmiesmäisenä ystävyydenosoituksena, mutta kiitollisuus lähetyksistä on ollut ikävän laimeaa.

Baaritarjonta hotellin alueella on kohtalainen. Maitobaareja on kaksi, Leftie’s ja Rightie’s, ja molempien palveluita hyödynnän tasaisesti. Edelleen kuitenkin palvelun nopeus jättää pientä toivomisen varaa, ja tähän tahtoisin teidän puuttuvan ylhäältä päin mahdollisimman ripeällä toiminnalla.

Toivon voivani jatkossa antaa parempaa palvelua Ulkomaailmalle siitä, miten asiakkaita kohdellaan.

Ystävällisin terveisin,

hänen kuninkaallinen vauvuutensa

Ipanaattori2014

Tee se itse -hormonihöyryt

Ipanaattorin syntymästä on mennyt kymmenen päivää ja kuten asiaan kuuluu, elän melkoisissa hormonipössyissä. Synnytys tai minun tapauksessani sektio potki käyntiin oman hormonicocktailinsa ja imetys hoiti loput. Tissit eivät ole koskaan olleet näin isot eikä pää näin pehmeä. (Kyllä, niillä kahdella on siis korrelaatio keskenään.)

Eräs tuttu sanoi, että tätä ei varmasti voi ymmärtää, jos ei ole saanut lasta. No, tiedä häntä. Koska en lähtökohtaisesti tykkää siitä, että lapsettomille esitetään Tehän ette tästä mitään ymmärrä-tyyppisiä kommentteja, jäin oikein miettimään, onko mahdollista saada vastaava sekopääolo aikaan jollain muulla reseptillä. Uskon, että on. Jos siis haluat kokea synnytyksen jälkeisen hormonikaaoksen ilman synnytystä, kokeile vaikka seuraavaa.

Aloita varaamalla itsellesi lento, joka ylittää mahdollisimman monta aikavyöhykettä, kestää vähintään 29 tuntia ja sisältää neljä välilaskua josta yhden pitää olla ainakin kuuden tunnin mittainen. Esimerkiksi mahdollisimman hankalan yhteyden kautta tehty matka Australiasta tai Uudesta Seelannista Suomeen on hyvä.

Älä nuku koneessa kuin pienissä pätkissä. Palloile lentokentillä ympäriinsä ja tee vatsalihasliikkeitä, kunnes kroppasi särkee tasaisesti joka puolelta.

Kun lento alkaa lähestyä loppuaan, juo sen verran alkoholia, että saat aikaiseksi kohtalaisen kanuunan. Eikä siis mitään kunnon ”kuolen kohta”-krapulaa, vaan ainoastaan delikaatti ”maailma on niin ihmeellinen että ihan itkettää”-tyyppinen krapula.

Viimeistele olotila katsomalla joko nyyhkyelokuvia tai youtuben liikuttavia kissavideoita, mikä ikinä sitten saakaan sinut itkettyneeseen ja liikuttuneeseen mielentilaan. Mieti maailman kriisipesäkkeitä ja keskitysleirien uhrien kohtaloita.

Jos mahdollista, järjestä niin, että lennon päättyessä tapaat Suomessa jonkun kaverisi, jota et ole vuosiin nähnyt ja jonka kanssa voitte terminaalissa nykäistä ripeät ”voi kun elämä on ihanaa”-itkut ihan yhdessä.

Kun olo alkaa olla sellainen, että et hämmästyisi, jos kulman takaa äkkiä kävelisi jättimäinen Jänis Vemmelsääri, alat olla jäljillä.

Tässä vaiheessa mene ja ole ensimmäinen päivä uudessa työpaikassa. Istu työhuoneessa ja kuuntele ihmisiä, jotka tulevat ja menevät ja kaikki ohjeistavat sinua uudessa roolissasi, kertovat asiantuntevasti asioita kuten mikroverkon salasanoja ja tietokoneohjelmien käyttöopastuksia. Älä tee muistiinpanoja. Yritä painaa asioita mieleesi ja totea, että mikään ei pysy päässä viittä minuuttia kauempaa. Ota sillekin asialle pienet naurunsekaiset itkut.

Kun olo on lopullisesti täysin epätodellinen, sanoisin, että olet saavuttanut täydellisen ymmärryksen siitä, millainen fiilis on kymmenen päivän ikäisen vauvan vanhemmalla, ainakin meidän huushollissamme.

Ja nyt, suokaa anteeksi, menen katsomaan vauvaa ja itkemään pienet ”elämä on niin ihanaa”-itkut.

Ensimmäinen keskustelu ipanaattorin kanssa

No niin, kun synnytystä oli käynnistetty kolme päivää niin tulihan se sieltä. Ei siis tietenkään vauva – sehän nyt olisi ollut liian helppoa – mutta sektiopäätös sentään. Maatessani leikkauspöydällä suorastaan tunsin, miten alapääni näytti voitonmerkkiä leikkaushenkilökunnalle.

Tämä homma sentään sujui sutjakasti ja Ipanaattori2014 näki päivänvalon kun mittarissa olivat lukemat 42+2.

Kun mukula ja minä katselimme toisiamme ensimmäistä kertaa, kävimme pienen ja hiljaisen keskustelun, jossa ipanaattori2014 kertoi, mitä mieltä oli asioiden saamasta käänteestä.

Minä: No niin, tervetuloa maailmaan!

Ipanaattori2014: Joo, tattista vaan. Kerro mulle, ettekö te tyypit oikein osaa ottaa vihjeitä vastaan?

Minä: Jaa miten niin?

Ipanaattori2014: No mä nyt muistaakseni tein täysin selväksi, että viihdyin nykyisessä olotilassani. Se kylpylä oli aika mukava, sopivasti valaistu ja lämmitetty eikä itse tarvinnut edes hengittää kun joku toinen hoiti senkin mun puolesta. Mä olisin hyvin voinut jäädä sinne. Mutta ei, ensin piti tuupata lääkkeitä ja lopulta te leikkaatte koko mestalta katon auki. Ilonpilaajat!

Minä: Okei, mä ymmärrän sun pointin. Mutta sun oli katsos nyt vain jo aika syntyä.

Ipanaattori2014: Miksi? Kuka niin sanoo?

Minä: No meillä on Suomessa katsos tällaiset yliaikaisen raskauden hoitosäännökset…

Ipanaattori2014 (tuhahtaa): Hei, älä yritä juosta asiantuntijoiden selän taakse piiloon. Mitä varten jo nyt, oikeasti?

Minä: Ööö… Koska mä olen sun äitisi ja sanon niin?

Ipanaattori2014: Oikeesti? Mulla on ikää viistoista minuuttia. Sä käytät tuon kortin jo nyt?

Minä: Mä en ole tästä erikoisen ylpeä, myönnetään.

Hän on siis maailmassa. Pikkuinen ihminen, jolla on isänsä varpaanvälit ja äitinsä isältä peritty pään muoto. Jälkimmäinen antaa vahvat viitteet siitä, että hän tulee aikanaan näyttämään Homer Simpsonilta.

Minun ja miehen täysin objektiivisen näkemyksen mukaan hän on ihaninta, mitä maailmaan on koskaan syntynyt.

Maaottelu kroppa vs. käynnistäminen, vol 2

Ballongin asennusyritykset: 3

Lopputulos: plusmiinus 0

Lääkitys jatkunut: 2 vrk

Vaikutukset: Yhtä tehokasta kuin nahkahihnan pureskelu.

Yläpään kypsymisaika tähän touhuun: 2 vrk

Alapään kypsymisaika tähän touhuun: ei vielä tiedossa.

Käynnistysmaaottelun väliaikatulos: Kroppani johtaa 3-0.

Sanonnat, joihin on mennyt hermo: 4 kpl.

”Kai muistit ennakkoon kokeilla kotikonsteja? Paljon seksiä, mielellään saunan lauteilla ja niin, että samalla peset hammasharjalla saunan seinää!”

Jos lapsi on muutenkin tuloillaan, uskon, että kotikonsteista voi olla hyötyä. Itse vietin lasketun ajan jälkeiset kaksi viikkoa käymällä aamiaisilla ja lounailla ja istuskelemalla parvekkeella vesimeloniviipaleiden ja kirjan kanssa. Toki olisin tämän sijaan voinut siivota kylppärin lattiaa hammasharjalla ja tehdä kyykkyharjoituksia naapurin kukkapenkissä. Mutta kun tänään olen istunut jalat levälläni tutkimuspöydällä ja lääkäri on kiskonut röörejä auki niin käsin kuin työkaluillakin ja täysin tuloksetta, en oikein usko, että iloinen kyykkyhyppely kotona olisi tehnyt suurempaa vaikutusta.

”Kyllähän se sitten viimeistään käynnistämällä käynnistyy.”

Juu ei muuten välttämättä käynnisty. Itselläni on nyt annettu niin suun kautta kuin alakauttakin lääkitystä kolmatta vuorokautta putkeen. Ainoa tulos on lievä paineen tunne hanurissa. Koska lapset eivät käsittääkseni tule anuksen aalloilta ulos, en näe, että tämä olisi kovin lupaava tilanne.

”Ei niillä ole tapana sinnekään jäädä!”

Anteeksi vain, mutta kyllä on. Jos et usko minua, KVG ja laita hakusanaksi esimerkiksi ”kohtukuolema”.  Sitä tilannetta, että lapsi jää kohtuun eikä synny, on nähty Suomessa aikojen alusta ja nähdään kehitysmaissa edelleen. Luojan kiitos, nyky-Suomessa tehdään sektio jos muu ei auta. Mutta aivan turha tulla kertomaan, että vauvoilla ei olisi tapana jäädä sisätiloihin, koska se ei ole edes mitenkään harvinaista.

”Kyllä sen sitten tietää, kun synnytys on käsillä.”

Paskan marjat. Ei lisättävää.

Maaottelu kroppa vs käynnistäminen

Oletin, että koska olen keskimäärin paska raskaanaolija, tämän tien päätepysäkkinä olisi paska synnytys. Luontoäiti päätti vissiin pistää paremmaksi: synnytys ei käynnisty lainkaan.

Ensimmäinen yritys asioiden jouduttamiseksi tehtiin eilen Kätilöopistolla.  Ammattitaitoinen ja hyvä lekuri sekä hoitaja selvittivät, että sisään asennettaisiin ns. balonki. Sen tarkoitus on ärsyttää kohdunkaulaa ja  toivottavasti laukaista supistukset.

Kun värkkiä alettiin fiksata paikalleen, voisin vaikka vannoa, että alapääni ja balonki kävivät keskenään seuraavan keskustelun.

Balonki: Täältä tullaan nyt! Oletko valmistautunut? Minä uskon, että meille tulee tosi hyvä yhteistyö!

Alapääni (tähän kohtaan vittumaista naurua): Siis mitä? Oletko sä ihan tosissasi?

Balonki: Miten niin? Mitä sä tarkoitat?

Alapääni: Siis, viikot on 42 + 0, ainuttakaan supistusta ei ole ollut, kohdunkaula on kiinni ja te onnettomat ajattelette, että tämä ratkaistiin tuollaisella säälittävällä kumitulpalla? Siis really? Ettekö te oikeasti pysty parempaan?

Balonki: Sä olet nyt varmaan ymmärtänyt jotenkin väärin. Mut siis täytetään nesteellä ja sitten me seurustellaan tiiviisti keskenämme seuraavat 24 tuntia. Sen jälkeen sun pitäisi olla paljon kypsempi toimenpiteisiin.

Alapääni: Pidä kypsymisesi. Sä et kestä mun tahdissa edes 24 sekuntia.

Balonki: Sulla on tähän touhuun hei tosi huono asenne.

Alapääni: Niin olisi sullakin, jos susta aiottaisiin pukeltaa vesimeloni. Mutta hei, tervetuloa vaan tänne hollille, kokeillaan kuinka käy.

(Lekuri ja hoitaja työskentelevät hetken aikaa. Balonki asennetaan ja täytetään. Kun lekuri vetää työkalut takaisin ulkomaailmaan, kuuluu plop.)

Alapääni: …. ja aika, noin 15 sekuntia. Hei vaan ja kiitoksia käynnistä.

Balonki: Sä olet kyllä yksi vittumaisimmista tyypeistä, joita mä olen ikinä tavannut.

Alapääni: Sori. Vittumaisuus ikään kuin kuuluu tässä ruumiinosassa toimenkuvaan.

Tällä hetkejjä kroppani johtaa käynnistysmaaottelua otteluvoitoin 1-0. Huomenna aloitetaan douppaaminen.

Loppuraskauden aakkosellinen hakemisto

Aika. Katoaa tällä hetkellä salaperäisesti jonnekin. Kun on liimannut valokuvia, katsonut Hulluna sinuun –uusintoja ja ottanut kahden ja puolen tunnin päiväunet, päivä onkin äkkiä jo aika pitkällä. Merkillistä.

Hanuriraskaus. Olo on ollut ihan hyvä, mutta näin loppuraskaudesta takapuoli painaa tonnin. Joko vauva on laskeutunut ja kropan painopiste muuttunut, tai minun täytyy ruveta oikeasti tarkistamaan anatomian oppikirjasta, mitä siitä synnytyskanavasta taas puhuttiinkaan.

Jalkapallo. Mies on antanut minulle seikkaperäisen selostuksen siitä, minä päivänä olisi hyvä synnyttää, jotta MM-kisojen olennaisia otteluita ei jäisi väliin. Hyvä että asiat ovat tärkeysjärjestyksessä.

Kantoliina. Vauva-ajan varustesäätämisen jäävuoren huippu. Onnistuin torppaamaan neljä tarjottua kantoliinahässäkkää, viides onnistuttiin työntämään mukaani. Epäilen että se päätyy pöytäliinaksi, koska kangas on kaunis.

Kilariherkkyys. Myönnetään, on sitä liikkeellä. Jokainen vastoinkäyminen miehen kanssa kasvaa kärpäsestä mammutiksi sekunnin sadasosassa. Veikkaan, että tämä ei helpota lapsen synnyttyä.

Laskettu aika. Tuli ja meni. Ei niin minkäänlaisia tuntemuksia, että muksu tulisi joskus ulos. Vissiin hänellä on jokin sisäinen säätutka, ei aio luopua lämpimästä sisätilasta ennen kuin sää ulkona muuttuu vähemmän arktiseksi.

Lastenhuone. Elämänmakuisesta sisustuksesta on päästy eteenpäin hieman varastomaiseen mutta ihan siistiin kokonaisuuteen. Vaatteita on enemmän kuin pienessä afrikkalaisessa valtiossa. Rintapumppuja löytyy sähköllä ja ilman ja imetystyynyjä kaksin kappalein. Mikä on tosi kiehtovaa, koska siitähän ei ole vielä mitään takeita, onnistuuko imettäminen. Turvaistuimia on toistaiseksi kolme, kahteen autoon. Vuoden päästä voin perustaa lastentarvikekirppiksen kotiin.

Mikki Hiiri goes Tyyris Tyllerö-tunnelmat. Olo on hieman pyöreähkö. Toistaiseksi turvotusta ja puutumista esiintyy lähinnä käsissä. Händyt ovat kuin metsätyömiehellä, eivät taivu yhtään mihinkään. Joka ikinen esine tippuu käsistä. Oi riemua.

Pakastin. Alkaa olla pikkuhiljaa kohtalaisesti varustettu kotiruoalla ja anopilta on tilattu pullaa, jolla kestitä vauvavisiittejä. Homma hanskassa.

Raskausturhautuminen. Ei vielä isompaa esiintymää. Niin kauan kuin olo on edes suhteellisen energinen, olen sillä mielellä, että mikäs kiire tässä. Saa nähdä koska tilanne muuttuu.

Supistukset. Loistavat poissaolollaan. Sekin riemu siis vielä edessä.

Tekstiviestipaniikki. Jokainen ihminen, jolle tekstaan, aloittaa vastauksen sanoilla ”mä jo luulin että sulla oli uutisia”. Tunnen joka kerta pientä syyllisyyttä kun uutisia ei ollutkaan. Nyt aloitan jokaisen tekstiviestin sanoilla ”täällä ollaan vielä ison mahan kanssa”. Että se pettymys kestäisi vastaanottajalla mahdollisimman vähän aikaa.

Odottavan aika ei toistaiseksi ole pitkä. Silti, en pahastuisi, jos saisin kalenteriin mahdollisen käynnistyspäivän jo nyt. Meikäläisen luonteenlaadulla varustettua ihmistä helpottaisi, kun olisi dead line tiedossa.