Ensimmäinen keskustelu ipanaattorin kanssa

No niin, kun synnytystä oli käynnistetty kolme päivää niin tulihan se sieltä. Ei siis tietenkään vauva – sehän nyt olisi ollut liian helppoa – mutta sektiopäätös sentään. Maatessani leikkauspöydällä suorastaan tunsin, miten alapääni näytti voitonmerkkiä leikkaushenkilökunnalle.

Tämä homma sentään sujui sutjakasti ja Ipanaattori2014 näki päivänvalon kun mittarissa olivat lukemat 42+2.

Kun mukula ja minä katselimme toisiamme ensimmäistä kertaa, kävimme pienen ja hiljaisen keskustelun, jossa ipanaattori2014 kertoi, mitä mieltä oli asioiden saamasta käänteestä.

Minä: No niin, tervetuloa maailmaan!

Ipanaattori2014: Joo, tattista vaan. Kerro mulle, ettekö te tyypit oikein osaa ottaa vihjeitä vastaan?

Minä: Jaa miten niin?

Ipanaattori2014: No mä nyt muistaakseni tein täysin selväksi, että viihdyin nykyisessä olotilassani. Se kylpylä oli aika mukava, sopivasti valaistu ja lämmitetty eikä itse tarvinnut edes hengittää kun joku toinen hoiti senkin mun puolesta. Mä olisin hyvin voinut jäädä sinne. Mutta ei, ensin piti tuupata lääkkeitä ja lopulta te leikkaatte koko mestalta katon auki. Ilonpilaajat!

Minä: Okei, mä ymmärrän sun pointin. Mutta sun oli katsos nyt vain jo aika syntyä.

Ipanaattori2014: Miksi? Kuka niin sanoo?

Minä: No meillä on Suomessa katsos tällaiset yliaikaisen raskauden hoitosäännökset…

Ipanaattori2014 (tuhahtaa): Hei, älä yritä juosta asiantuntijoiden selän taakse piiloon. Mitä varten jo nyt, oikeasti?

Minä: Ööö… Koska mä olen sun äitisi ja sanon niin?

Ipanaattori2014: Oikeesti? Mulla on ikää viistoista minuuttia. Sä käytät tuon kortin jo nyt?

Minä: Mä en ole tästä erikoisen ylpeä, myönnetään.

Hän on siis maailmassa. Pikkuinen ihminen, jolla on isänsä varpaanvälit ja äitinsä isältä peritty pään muoto. Jälkimmäinen antaa vahvat viitteet siitä, että hän tulee aikanaan näyttämään Homer Simpsonilta.

Minun ja miehen täysin objektiivisen näkemyksen mukaan hän on ihaninta, mitä maailmaan on koskaan syntynyt.