Ipanaattori2014 täytti pari viikkoa sitten vuoden. Olen siis selviytynyt
ensimmäisestä vuodesta lapsellisena ihmisenä. Malja sille.
Ja koska äitinä oleminen tarkoittaa, että kaikki mitä sanot, on jotenkin
suurta viisautta, nyt on aika tarkastella niitä asioita, joita tämä vuosi on
opettanut. Tässä subjektiivisten kokemusten lista. Saa olla eri mieltä.
Äitejä ei tehdä synnärillä. Kasvu äidiksi alkaa siitä pisteestä, jolloin hoidat vauvaa mutta koet olevasi jollain lailla huijari, joka ei oikeasti tiedä mitä tekee ja jollain tasolla odotat, milloin joku narauttaa sinut. Siinä vaiheessa kun huomaat konemaisesti kertovasi eri vaippamerkkien kokoluokituksen ja mietit ensimmäistä kertaa, mistä helvetistä minä tämänkin tiesin, aletaan olla äitiyden nurkilla.
Vauvan kanssa oleminen oli kevyttä kenttätyötä raskaana olemiseen
verrattuna. Kehotus nauttia raskaanaoloajasta koska vauvan kanssa on niin vaikeaa,
voidaan minun puolestani tunkea sinne missä valo ei paista. Minun oli paljon
helpompi jaksaa haasteet vauvan kanssa kuin sietää sitä, että oma kroppa ei
ollut omassa käytössä. Ja on ollut aivan taivaallista ottaa burana kun särkee
päätä, kuppi kahvia kun tarvitsee piristystä ja pala suklaata silloin kun tekee
mieli. Ilman, että tarvitsee piikitellä itseään sormiin aamuisin.
Ei ole olemassa vauvavuotta. Ihmiset puhuvat vauvavuodesta, mutta sellaista ei ole olemassa. On
olemassa se ensimmäinen höyryinen aika vastasyntyneen kanssa, jolloin kaikki on
melkoista sumua. On vähän vakiintuneempi aika pari-kolmikuukautisen vauvan
kanssa, jolloin kuitenkin edelleen täysimettäjä on jatkuvalla
imetysmaratonilla. On olemassa mahdollisesti vakiintuneempi arki isomman vauvan
kanssa ja sitten on olemassa se kops ja au-vaihe, joka alkaa kun mukula ryhtyy
liikkumaan. Toki ensimmäinen vuosi on iso merkkipaalu monessa asiassa, mutta
puhe vauvavuodesta on vähän harhaanjohtavaa - vastasyntynyt ei ole vielä edes
vauva ja parin kuukauden ikäinen on aika eri tyyppi kuin kymmenkuukautinen.
Onneksi.
Rento äiti on suurin kohteliaisuus ja pahin lyömäase. Nykyään muodissa eivät
ole pullantuoksuiset kotiäidit vaan paras luonnehdinta jota voit toivoa on se,
että sinua pidetään Rentona Äitinä. Rento Äiti on juuri se tyyppi, joka antaa
lapsensa syödä ulkona kilokaupalla hiekkaa, jonka muksut kulkevat likaisissa
vaatteissa ja nukahtavat vaikka rock-konsertissa. Nämä lapset eivät myöskään
ole koskaan kipeinä koska Rento Äiti on onnistunut ajamaan heille hyvän
vastustuskyvyn. Jos haluat itse tehdä jonkin asian tietyllä tavalla, stressaat
lapsen nukkumaanmenoajoista tai, god forbid, haluat tehdä osan lapsen soseista
itse, et ole Rento Äiti ja sinua on syytä ojentaa ja kehottaa ottamaan
rennosti. Ongelmahan tämän luonnehdinnan kanssa on se, että näitäkään Rentoja
Äitejä ei ole oikeasti olemassa; jokseenkin jokaisella ensimmäisen lapsen
äidillä on jokin asia, jonka kanssa on tarkka ja jonka haluaisi menevän
tietyllä tavalla. Mutta pointtihan onkin siinä, että äitiyden tavoitteet
asetetaan mahdottomiksi, yhdessä tai toisessa ääripäässä. Aina ja
iankaikkisesti, amen.
Vauvaperheessä väsymys ei ole ainoastaan fyysistä. Mitä tulee univelkaan,
odotin pahempaa. Imetyshormonit kuittasivat kivasti väsymystä jos sai nukkua
edes jonkin verran ja kymmenen kuukauden kohdalla Ipanaattori2014 päätti ruveta
nukkumaan yönsä läpi. Koska kersa oli myös perusterve ja reipas, pääsimme
vähällä. Sen sijaan kaveri oli ja on edelleen ihan saakelin iltavirkku. Kun
vauvan nukkumaanmenoaika on vuoden ollut kahdentoista ja yhden välillä
aamuyöstä, voi muutaman asian unohtaa - ensimmäisenä haudattavien listalla ovat
parisuhteen hoito, yhdessä miehen kanssa katsotut leffat ja televisiosarjat.
Ikinä en ole ollut näin kuutamolla maailman tapahtumista ja koskaan eivät ole
jääkiekon MM-kisat menneet niin pahasti ohi kuin viime keväänä. Kun omaa aikaa
ei ikinä ole kuin päiväunien verran, se alkaa tuottaa väsymystä joka on enemmän
psyykkistä kuin fyysistä.
Väsymyksen keskellä huomasin, että mikrotauot arjessa olivat itselle aika paljon isompi juttu kuin makrotauot. Jos sai joka päivä lukea kaksikymmentä minuuttia kirjaa eri huoneessa tai pääsi itkevän vauvan luota saunaan itsekseen, se putsaa päätä huomattavasti enemmän kuin se, että kerran kuukaudessa pääsee useammaksi tunniksi jonnekin. Mikä ei tarkoita etteikö koko illan iltaloma pois vauvan luota olisi silloin tällöin enemmän kuin paikallaan. Mutta itselle pikkutauot olivat sitten kuitenkin isompi juttu.
On parempi tehdä väsyneenä kivoja asioita kuin olla tekemättä niitä
lainkaan. Äitinä olemisessa pätee ainakin yksi sama juttu kuin työelämässä:
onnistumiset kertautuvat, epäonnistumiset samoin. Jos pääsee tekemään jotakin
mitä ajatteli haluavansa vauvan kanssa tehdä ja kaikki menee hyvin,
siitä saa ison määrän tsemppiä. Jos suunnitelmat kerran toisensa jälkeen
kariutuvat, ennen pitkää apatisoituu ja lakkaa suunnittelemasta - ja alkaa
uskoa, että tämä koko homma nyt ei vain sovi minulle. Omannäköinen äitiys
tarvitsee onnistumisen kokemuksia, vaikka suunniteltuja juttuja piti välillä tehdä väsymyssumussa. Mukavien asioiden tekemisestä saatu tsemppi oli isompi voiman
lähde kuin se, että olisi yrittänyt levätä kotona - etenkin kun lepohetken
onnistumisesta ei sitten kuitenkaan koskaan ollut takeita.
Sosiaalinen verkosto yllättää. Suuntaan ja toiseen. Vertaistuki on pomminvarmasti tärkeää, mutta itse
sain myös odottamattoman määrän tukea niiltä ihmisiltä, jotka eivät olleet
lainkaan samassa tilanteessa - niiltä ystäviltä, joiden lapset olivat jo
ehtineet koululaisiksi tai teini-ikään ja niiltä ystäviltä, joilla ei lapsia
ole. Välillä tekee hyvää vaihtaa näkökulmaa ja jutella sen kaverin kanssa, joka
on aivan eri elämäntilanteessa kuin itse.
Ikävä fakta on myös se, että ne ihmiset, joilta luulit saavasi tukea,
eivät välttämättä ole sitä tarjoamassa. Jos elät itse ruuhkavuosia, on riski,
että niin elää joku muukin. Rintasyöpädiagnoosi siellä, työelämän iso käänne
täällä ja korvatulehduskierteessä oleva lapsi tuolla ja simsalabim, saatat olla
tilanteessa, jossa apua ja seuraa ei ole tarjolla siitä osoitteesta minkä
varaan laskit eniten. Sosiaalinen verkosto kannattaa kartoittaa ennen lapsen
syntymää. Turvaverkkoa ei voi olla liikaa.
Marttyyrikerhoista et pääse eroon tekemällä yhden lapsen. Tiedäthän sen porukan joka kertoi sinulle
aiemmin kuin HIRVEÄN HELPPOA sinulla on, kun sinulla ei ole lapsia? Siinä
vaiheessa kun olet tehnyt lapsen, tämä porukka on ehtinyt tehdä jo toisen
lapsen ja kertoo mielellään miten HIRVEÄN HELPPOA sinulla on, koska sinulla on
vain yksi lapsi. Jos et ole jo tähän mennessä oppinut sulkemaan korviasi näiltä
palopuheilta, nyt on hyvä aika opetella. Tai sitten kannattaa latoa
kuusi-seitsemän lasta ja käydä kysymässä, miten nyt suu pannaan. Mutta siinä
ratkaisuissa voi olla joitain sivuvaikutuksia, joita kannattanee harkita
etukäteen.
Ensimmäinen vuosi on siis takana. Olen edelleen hengissä. Olen
huomannut, että kaksi viikkoa ilman käymistä facebookissa onnistuu aivan
mainiosti, mutta yksikin päivä ilman kuumaa suihkua on liikaa. Olen todennut,
että parisuhde pysyy kasassa ilman hoitamistakin, mutta kestovitutukseen
kannattaa jossain vaiheessa puuttua. Tiedän, miten paljon sosetta saa yhdestä
bataatista ja olen menettänyt hermoni tajutessani, että mangososepurkissa voi
olla viisikymmentä prosenttia riisitärkkelystä. Olen edelleen silmittömän
rakastunut lapseeni.
Minusta on tullut äiti. Se on parasta ja se on pahinta. Mutta eroon ei
tästä identiteetistä enää pääse. Tässä touhussa mennään niilla pelimerkeillä
mitä on annettu ja niiden on riitettävä.
Ja se on ihan ok.
