Olimme lähdössä viikonlopun hiihtoreissulle tyttöporukassa.
Yksi lähtijöistä ilmoitti noin kuukautta ennen kyseistä viikonloppua, että ei pääse
mukaan. Aloin miettiä kaveriporukkaani läpi ja pohtia, kuka haluaisi hypätä
tähän kelkkaan.
Ajatukseni osuivat ensimmäisenä erääseen ystävääni, joka ei
tuntenut muita lähtijöitä, mutta jonka tiesin soveltuvan porukkaan
täydellisesti. Ja sitten tyssähdin
seuraavaan ajatukseen.
”Mutta kun sillä on kaksi lasta, ei sitä varmaan kannata
kysyä.”
Ehdin tuijottaa tätä ajatusta itsekseni noin kymmenen
sekuntia, ennen kuin se iski. En minä nyt jumalauta voi olla näin tyhmä. Alle
puolen vuoden päästä minulla on yksi kappale nyyttejä itselläni, oikeastiko
haluan, että kukaan ei edes kysy minua minnekään?
Moni perheellinen sanoo, että sosiaalinen elämä muuttuu
paljon kun lapset tulevat kuvioihin - ei toki kaikilla, tähänkin vaikuttavat
syyt ovat aika moninaisia. Mutta kun sain itseni kiinni yllä olevasta ajattelusta, pisti se miettimään, kumpi tässä asiassa on
syy ja kumpi on seuraus.
Jäävätkö pienten lasten vanhemmat ja erityisesti äidit sosiaalisten ympyröiden ulkopuolelle siksi, että he eivät pääse kotoa minnekään, vai osittain myös siksi, että kutsuja ei enää tule?
Jäävätkö pienten lasten vanhemmat ja erityisesti äidit sosiaalisten ympyröiden ulkopuolelle siksi, että he eivät pääse kotoa minnekään, vai osittain myös siksi, että kutsuja ei enää tule?
Olen yleensä kaveriporukassani itse se aktiivisempi
yhteydenpitäjä useimpiin suuntiin. En tiedä, tuleeko se asia muuttumaan kun
lapsi syntyy. Epäilemättä aikaa yhteydenpidolle on vähemmän. Sen sijaan minulla
ei ole mitään arviota siitä, muuttuuko sosiaalisten kontaktien tarpeeni
pienemmäksi tai suuremmaksi lapsen tulon myötä. Elämäntilanteen muutokset
vaikuttavat nimittäin tuohon asiaan, ainakin minulla, enkä esitä mitään arviota
siitä, mihin suuntaan asia menee.
Mutta sen tiedän jo nyt, että haluaisin olla itse se, joka
sanoo, ettei onnistu tai ettei pääse. Ei niin, että muut vetävät
nämä johtopäätökset puolestani.
Isille tämä tuntuu olevan helpompaa. Väittäisin, että jos
äijäporukalla on ollut oma kalastusreissutraditionsa, ei kenellekään tule
mieleen, että vasta isäksi tullut jätettäisiin kutsumatta, koska ”ei se pääse
kuitenkaan”. Jos niin käy, että tuore isä ei saa kotihallitukselta lähtölupaa
(tai ei itse halua lähteä, mitä hän ei tietenkään kavereilleen tunnusta), sille
voidaan naureskella, mutta seuraavalla kerralla kysytään silti yleensä uudestaan.
Ymmärrän totta kai senkin, että jos yrittää kerran toisensa
jälkeen pyytää ”lapsellistunutta” ystäväänsä jonnekin ja vastaus on aina
kieltävä, voi jossakin vaiheessa tulla tunne, että annanpa olla. Ja se on
sitten vain hyväksyttävä, molempien osapuolien. Ehkä niissä tilanteissa pitää
vain ajatella, että palataan asiaan kun muksu on kasvanut sinappikoneesta tai
taaperovaiheen täystuhosta hieman isommaksi pakkaukseksi. Eiväthän nämäkään
vaiheet iankaiken kestä.
Mutta on todella surullista, jos lapsen saanut ihminen
laputetaan siihen ryhmään, jolle ei edes mainita mahdollisuudesta reissuun, illanviettoon tai kahvitteluun.
Erityisesti, kun tämä tuntuu olevan stigma, jota kannetaan sitten aika pitkään. Esimerkiksi tuo ystäväni, jota hiihtoreissun suhteen ajatteli, ei ole enää aivan pienten lasten äiti, vaan muksut ovat jo isompia ja omatoimisempia.
Niin, kuinkas sitten kävikään hiihtoreissun kanssa? Laitoin tekstiviestin
ystävälleni, jota olin ajatellut. Hän ilmoitti lähtevänsä ilomielin porukkaan.
Joskus on ihan terveellistä saada itsensä kiinni stereotyyppisestä ajattelusta. Ja potkaista itseään siitä hyvästä.